Markkinaväen rähinä alkoi nyt tauota; silloin tällöin kiisi reki ohitse, joku ääni karjasi, sekottuen kulkusten kilinään, jonka soitto vähitellen sammui etäisyyteen. Mutta yö kävi yhä äänettömämmäksi; lopuksi lakkasi kaikki melu, suuri hiljaisuus laskeutui lakeudelle, ei yksikään ihminen enää häirinnyt tähtiyön majesteetillistä rauhaa.
Karin oli laskenut alas kaihtimen ja tukkinut tarkoin joka raon, etteivät ohikulkijat näkisi valoa hänen tuvastaan. Nyt, kun kaikki oli hiljennyt, pani hän pois kirjansa, meni ikkunan luo ja veti ylös kaihtimen, liikkumatta hän seisoi hetken ja katseli taivasta ja suurta lakeutta, joka lumivalkoisena loisti tähtien valossa.
Sitten hän jälleen veti alas kaihtimen, istuutui pöydän ääreen ja luki raamattua, niinkuin hänen ja äidin aina oli tapana yhdessä tehdä, ja aikoi sitten valmistua levolle menemään. Äkkiä hän säpsähti räyhäävää ääntä, joka ilkeästi viilsi halki yön syvän hiljaisuuden. Hän kävi kuolemankalpeaksi ja seisoi hetken liikkumattomana kuunnellen, kampa pitkissä, avatuissa hiuksissaan. Nyt loittoni raaka ääni, kuului kumeana, pahanilkisenä murinana, nyt se häipyi yhä enemmän. Hän huoahti helpotuksesta; mutta samassa hän kuulee toiselta taholta juuri saman raa'an äänen kaiun. Kaksi ääntä huutelee ja vastaa toisilleen; nyt ne lähestyvät, niitä tuntuu olevan useampia, nauru ja kiroukset sekottuvat toisiinsa. Varmaankin joukko päihtyneitä miehiä, jotka hoippuivat sinne tänne ja huusivat toisilleen. Kas niin, nyt ne viimeinkin läksivät edemmä, huuto ja rähinä siirtyi poispäin pitkin maantietä, heikkeni, kuoli pois.
Mutta mitä tämä on? Hän kuuli selvästi askelia ja kuiskausta juuri ikkunansa alta. Nyt ne vaikenivat, mutta itse hiljaisuus täyttää hänet jäätävällä vavistuksella. Mikä on tulossa, mistä ne neuvottelivat tuolla ulkona? Ne eivät ole menneet, siitä hän on varma, ne seisovat vielä ikkunan alla. Hän puhaltaa nopeasti valkean sammuksiin ja hiipii tirkistämään kaihtimen lomasta.
Mutta silloin hän kuulee ruudun helähdyksen ja samassa hän, pimeydestä huolimatta, huomaa, että kierrekaihdin pullistuu sisäänpäin. Kauhun jähmettämänä hän tuijottaa kaihtimeen. Joku tempoo ja repii sitä, kylmä ilmavirta tulvaa huoneeseen, hän kuulee jälleen käheät, kuiskivat miesäänet. Nyt temmataan kaihdin irti ja se putoo räiskähtäin permantoon. Pari kättä ojentuu rikkilyödystä ruudusta ja kopeloi ikkunanhakoja, pörröisen pään ääriviivat vilahtavat pimeydestä näkyviin. "Peto", tuo hirvittävä, jota hän koko elämänsä on pelännyt! Hän näkee sen silmäin himosta hehkuvan, hän ymmärtää hetkensä tulleen, nyt määrätään hänen tuhokohtalonsa, ei ole apua, ei pelastusta. Ja hänet valtaa sama ihmeellinen, kivettävä tunne kuin sen, joka on pyörtymäisillään. "Minun täytyy luisua, ei ole apua, minä olen hukassa."
Liikkumatta hän seisoo ja tuijottaa ikkunaan, jota kömpelöt kädet haparoivat, kirousten ja tyhjänpäiväisten sanain tunkeutuessa huoneeseen. Tuossa näkyy vielä yksi pää, laupias Jumala, neljä pedonsilmää polttaatuu häneen, neljä käsivartta on syleilevä häntä, häpäisevä. Laupias oikeuden Jumala, älä anna sen tapahtua, herpaise heidän kätensä, tee ihme, pelasta, vapahda! Äiti, äiti!
Pimeä yö-ilma lainehtii veripunaisin aalloin hänen ympärillään, ohimot ja sydän lyövät raskaita, kumeita vasaraniskujaan, jäsenet ovat lyijynraskaat ja kylmät, hän ei voi liikahtaa, permanto väistyy jalkain alta, seinät keinuvat ylös, alas, veltosti hän ojentaa toisen käsivartensa ja huojuu pari askelta eteenpäin.
Samassa hypähtää toinen väkivallantekijöistä avonaisesta ikkunasta sisään, ja toinen seuraa heti perässä.
— Tulta! rähisevät he vuorotellen ja höystävät käskyjään kirouksin ja sadatuksin. Toinen raapaisee tulta ja valaisee Karinia. Raaka, himokas nauru puhkeaa molempain huulilta. Toinen tarttuu kynttiläjalkaan ja sytyttää tulen, sen heikko valo valaisee huonetta ja kalpeaa, vapisevaa tyttöä, joka liikkumatonna seisoo heidän edessään.
— Sinä…! Ja taas korahtaa joukko siivottomia, kiroilevia sanoja läpi yön hiljaisuuden, ja toinen miehistä hoippuu ojennetuin käsivarsin Karinia kohden.