Silloin koskettaa laupeuden enkeli hänen otsaansa, ja ajatukset sen takana huumaantuvat, veripunaiset aallot lysähtävät kokoon hänen silmäinsä edestä, tulee yö hänen sisässään ja ulkopuolellaan. Hän ei tiedä enää, mitä tapahtuu, siinä maatessaan pitkänään lattialla, rääkättynä ja raiskattuna, kylmän talvi-ilman jäädyttäessä hänen hentoa ruumistaan. Yön kauhuja ei ole enää hänelle olemassa, niinkuin ei tiedä elämän kauhuista se, joka ikuista unta nukkuu.
Kun hän viimein herää, kohtaa hänen etsivä katseensa ensimmäiseksi tutut, ystävälliset kasvot, jotka kyynelsilmin katsovat häntä. Tuska ja kauhu, joka pyrkii tunkeutumaan läpi tajuttomuuden usvain, saa taka-iskun; hän tuntee itsensä äkkiä miltei onnelliseksi, kyyneleisten silmäin katse on täynnä rakkautta — mitä sitten muusta kärsimyksestä?
— Hanna, rakas Hanna, hän kuiskaa puolisammuvin äänin ja kietoo kätensä Hanna Myhren kaulaan, älä mene, jää, jää, minä pelkään, ja hän nojaa päätään Hannan rintaa vasten ja tuntee samaa ääretöntä lepoa ja turvallisuutta kuin äidin sylissä.
Pari kuukautta sai Karin maata sairaalassa, missä Hanna Myhre oli toipumassa keuhkokuumeestaan, jonka oli itselleen hankkinut pakkasessa ja myrskyssä vuorella kävellessään. Pari kuukautta hän sai taistella vaivain ja tuskantunteen kourissa, mutta hän ei valittanut koskaan, ja kun hän näki Hanna Myhren laihan olennon siniharmaassa sairaalapuvussaan tulevan vuoteensa luo, kun hän sai pitää tämän kättä omassaan ja kuulla hänen tutun, ystävällisen, lohduttavan äänensä, silloin lennähti onnenhymy hänen hivuttuneille piirteilleen.
Niin he taistelivat yhdessä pahimmat taistelut, ja kun Karin viimein läksi sairaalasta, voivat lääkärit sanoa, että miten vaikeasti hän olikin vahingoittunut, ei hän ollut tulevaisuudessa kärsivä mitään haittaa siitä. Ja tämä kirvotti raskaan taakan koko pitäjän sydämeltä, jos yleensä voi otaksua pitäjällä sydäntä olevan. Tapahtumahan oli kauhea, mutta roistojen perille oli mahdoton päästä — Karin ei itsekään tietänyt, minkä näköiset he olivat — ilmenihän siinä vallan ihmeellisesti Jumalan suojeleva käsi, ettei Karin ollut tulevaisuuteensa katsoen saanut mitään vahinkoa j.n.e. Niin, jopa siellä täällä alettiin kysyä, eikö koko tapaus liene ollut vilkkaan mielikuvituksen keksimä. Rouva Henningson uskoi "syvimmässä salaisuudessa" ystävilleen, ettei hän puolestaan uskonut moisia kauheuksia. Neiti Blom oli luultavasti itse, vetäessään alas kaihtimen, särkenyt ruudun ja sitten pyörtynyt pelästyksestä. Tietysti ei hän tahtonut puhua Karinista halventain, mutta muutamista naisista on mieluista tehdä itsensä mielenkiintoa herättäviksi; olihan jokainen kuollut kerrottavan, mitä hullutuksia hysteeriset naiset keksivät.
Ja papinrouvan "salaisuudet" levisivät pitkin pitäjää ja muodostuivat niille, joissa tapaus oli synnyttänyt surua ja levottomuutta, niin runsaaksi lohdutuksen lähteeksi, että kaikki aikeet tehdä jotain opettajatar raukan tulevaisuuden turvaamiseksi siihen vähitellen hiljaa ja huomaamatta hukkuivat.
X.
Oli kylmä maaliskuunpäivä. Lumi oli poissa, mutta maa lepäsi vielä jäisen kivikovana, tuuli puhalteli ahneena lakeuden poikki, ja sinivuokot, jotka jo alkoivat paisuttaa nuppujaan vuoren rinteillä, sulkeutuivat taas yrmeinä. Harakkaparvi lensi kömpelösti ilman halki, laskeutui peltosaroille, joista toiset olivat vaaleanvihreitä, toiset mustia, hyppeli piennarta pitkin ja siirtyi räkättäin edemmä.
Kirkkoherra Henningson istui taaksepäin nojauneena mukavien ajoneuvojensa toisessa kulmauksessa, niiden nopeasti vieriessä yksinäistä tietä ja hevosen kavioiden kapseen kovana jymistessä jäätynyttä maata vasten.
Kirkkoherra ei tavallisestikaan ollut iloisen näköinen, mutta tänään oli otsan ryppy syvempi kuin muulloin, ja tummansiniset silmät katselivat synkkinä silmälasien takaa. Ajatuksissaan hän kertasi kuluneen vuoden tapahtumat, ja kuta pitemmälle hän tarkasteluissaan ennätti, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että hajaannuksen ja laittomuuden henki oli seurakunnassa päässyt hirvittävään valtaan.