Kun hän viisitoista vuotta sitten tuli tänne, oli hänen tahtonsa, hänen persoonallinen panoksensa seurakuntaelämään jotain merkinnyt; vähitellen oli jouduttu siihen, että kaikkien tahdon tuli päästä kuuluviin, piammiten tunsi jokainen olevansa kutsuttu saarnaamaan, kokouksia johtamaan, oppijärjestelmiä muodostamaan ja lakeja laatimaan, kokonaan subjektiivisia lakeja, jotka riippuivat kunkin tilapäisistä mielijohteista. Sivistystä, opintoja, kokemusta, kaikkea sellaista pidettiin yhä enemmän ylellisyytenä, yläluokan matkatavarana, joka oli paras muitta mutkitta hyljätä. Mihin jouduttaisiinkaan, jos jatkettaisiin tähän surettavaan suuntaan; mitä oli tuleva kansasta, jonka kaikki jäsenet luulevat olevansa luodut johtamaan eikä tottelemaan; toinen huutaa mustaa valkeaksi, toinen valkeaa mustaksi, ja jokainen on mielestään oikeassa hulluine väitteineen? Tosiaan, sellainen kansa seisoo, jollei juuri perikatonsa partaalla, niin kuitenkin hyvin lähellä sitä.
Näiden ajatusten häilyessä hänen mielessään, ne olivat vähitellen keskittyneet yhteen henkilöön, jota hän tosin piti siksi vähäpätöisenä, ettei tälle ollut sen suurempaa arvoa annettava, mutta jota hän itse asiassa oli koko ajan ajatellut aivan kuin lihallistuneena laittomuuden henkenä, jota hän niin ankarasti tuomitsi. Tämä henkilö oli Gertrud Björk, kansakoulunopettajatar, tuo uhkamielinen, omavaltainen tyttö, joka tutustutti koululapset aivan heidän käsityskykynsä ulkopuolelle jääviin asioihin ja aito naisellisessa johdonmukaisuuden puutteessaan antautui pohtimaan yhteiskunnallisia kysymyksiä, joilla ei ollut mitään tekemistä opettajatoimen kanssa.
Oli aika, jolloin hän ja Gertrud olivat sangen hyviä ystäviä, silloin, kun opettajatar ensin tuli pitäjään nuorena, tarmokkaana naisena, intoa ja elämänharrastusta hehkuvana, niin toisenlaisena kuin kirkkoherran seurustelupiirin arkiaikaiset, mitättömät naiset. Ilman että he, hän yhtä vähän kuin Gertrud, itse huomasivat, syntyi heidän välilleen jonkinlainen henkinen yhteys, joka ilmeni mieluisana ja mielenkiintoisena seurusteluna ja ajatustenvaihtona. Gertrudin rakkaus koululaisiinsa, hänen kykynsä tunkeutua jokaisen erilaiseen luonteeseen ja elämänoloihin, hänen tarmokkaat pyrkimyksensä yhteistyöhön kotien kanssa, ja ennen kaikkea hänen selvästi erikoinen persoonallisuutensa herätti papin mielenkiintoa, sai esiin hänen parhaimpansa, sytytti elämää turtuneeseen nuoruudenintoon ja elämänhaluun. Eipä puuttunut, ettei pitäjällä, tietysti kaikella kunnioituksella, laskettu pientä pilaa siitä, miten mieltynyt kirkkoherra oli Gertrud Björkiin. Hänelle oli tullut tavaksi asettaa Gertrud esikuvaksi, ylistää häntä kaikkialla, kotona ja vieraissa, ja Gertrud puolestaan kiitti Jumalaa hyvästä suhteesta, joka vallitsi hänen ja kouluneuvoston puheenjohtajan välillä.
Mutta hiljaa ja salakavalasti rikkoontui tämä ystävyys. Niin kauan kuin Gertrudin etevämmyys ei pyrkinyt oikeuksiinsa kirkkoherran kustannuksella, kävi kaikki hyvin; ihailtiin toisiaan molemminpuolin, sopivan välimatkan päästä. Mutta ensimmäinen ristiriita jo särki hiukan keskinäistä ymmärtämystä, ja kun kirkkoherra persoonallisesti tutustui Gertrudin selväpiirteiseen luonteeseen ja hänen lahjakkuutensa etevämmyyteen, luhistui nopeasti kerran niin hyvä suhde, kunnes ei siitä enää ollut muuta jäljellä kuin ohut, ulkonainen kuorikiilto, joka huonosti peitti epäsointuja ja kihnauksia, julkisen taistelun edeltäjiä.
Tätä kaikkea kirkkoherra ajatteli, kun hän kylmänä maaliskuunpäivänä kulki tietä pitkin parhaissa vaunuissaan, pappilan parhaan hevosen vetämänä. Mutta hänen ajatuksensa eivät vastanneet todellisuutta; hän oli kuohuksissaan siitä, että oli niin erehtynyt Gertrudin suhteen, siitä, että tämä nuori nainen, josta hän oli uskonut niin paljon hyvää, itse asiassa oli itsevaltainen juonittelija, johon ei milloinkaan voinut luottaa, ja jonka riidanhaluinen luonne ja uudistuskiihko uhkasi todellisena vaarana koko pitäjää. Kuinka monasti Gertrud oli uhmannut hänen tahtoaan ja toivomuksiaan, kuinka itsepintainen hän oli esim. ollut vaatiessaan uusia koulutarpeita, kalliita ja aivan hyödyttömiä, kun pitäjän rasitukset ilmankin olivat suuret. Miten paljon haaveiluja oli vuoden kuluessa pujahtanut hänen opetukseensa; tuskin kului kuukauttakaan, ettei hänellä ollut uusia ehdotuksia varalla: kirjasto, vanhempain kokouksia, veistoa, ruuanlaittoa, ja, Jumala ties, mitä; oivallisia asioita itsessään, mutta turmiollisia siksi, että oli sekotettu niin epäterveesti yhteen sellainen lauma harrastuksia, etteivät mitkään lapsenaivot niitä kyenneet vastaanottamaan ja sulattamaan. Ja sitten raittiuskysymys, joka esiintyi hänessä melkein vimmana, jolla hän kiusasi jopa kuus-, seitsenvuotiaita, vaikkeivät nämä tietysti koko asiasta ymmärtäneet sanaakaan! Tämä jännittyneisyys, tämä farisealaisuus, tämä alituinen, väsyttävä puuhaaminen nuorten suhteen, jotka eivät tietysti voineet ymmärtää, että oli synti, jos heidän raitis, uuttera isänsä joi lasillisen olutta janoonsa; tämä typerä kainalosauvoihin nojauminen, sen sijaan että olisi opetettu ihmiset käymään, kehitetty voimakkaita, rohkeita luonteita, jotka ilman raittiuslupauksia voivat arvostella, mitä sietävät, mitä eivät. Ja kirkkoherra sai itsensä oikein kuumaksi, siinä istuessaan ja ajatellessaan, mitä kaikkea pahaa ja mitä ikävyyksiä Gertrud oli aikaansaanut päästyään pitäjän kansakoulunopettajattaren toimeen. Kun hän tuli kotiin, hämmästytti häntä samalla sekä mieluisasti että epämieluisasti seuraava kirje:
Kirkkoherralle ja kouluneuvoston puheenjohtajalle!
Täten saan ilmottaa teille, arvoisa kirkkoherra, Ljungbergin koulunopettajan Björkin suhteista. En vain minä hänestä valita, vaan on 50 paria vanhempia, joiden kanssa minä olen puhunut, jotka ovat huolissaan.
Hän ei opeta lapsia lukemaan, vaan kuiskataan kaikilla tahoilla, kuinka juonikas ja äreä hän on lapsia kohtaan, ei vain meidän lapsia, vaan kaikki, joiden kanssa olen puhunut, kantavat hänelle kaunaa. Minulla on tosiasioita valitusten tueksi, sillä 100 ihmistä voi ne todistaa oikeiksi.
Pyydän, ettei kirkkoherra neiti Björkin ilmotusten vuoksi näe vaivaa toimittaa kuritushuonetta lapsillemme, eivät ne ole tehneet mitään pahaa, kaikki, jotka ne tuntevat, kiittävät, että ne ovat ystävällisiä ja kilttejä, eivät ne liioin ole uppiniskaisia meille vanhemmille, vaan jos joku sietäisi nuhteita uppiniskaisuudesta, niin juuri opettaja. Rohkenin mennä hänen luokseen ja kehottaa häntä opettamaan lapsia lukemaan, ja silloin hän äkämystyi niin, että on häpeä sanoa. Mutta kyllä on niin, kuin yleisö kuiskaa, että neiti Björkillä on niin paljon muuta hommaa, joka ei yhtään koske koulua, kesäkursseille hänen on tapa matkustaa ja raittiuskokouksiin myös ja lapset saavat lukea niin hyvin kuin osaavat, ja lähettää lapset asioille keskellä tuntia. Minulla on tosiasioita tueksi, monet lapset voivat todistaa, kuinka saavat juosta itsensä näännyksiin neiti Björkin asioita. Parasta olisi jos neiti Björk saisi kaikki lapset laitokseen, josta hän aina puhuu, ja saisi sentään koko palkan. Mieluisinta olisi, jos pääsisimme koko opettajasta, ennenkuin hän pelottaa vanhemmat ja lapset järjiltään kuritushuoneillaan. Tästä lähin valittavat useammat.
Kunnioittaen: