Jo vuodesta 1818 sai Lauri Stenbäck veljensä Juhana Mikaelin kera nauttia säännöllistä kotiopetusta. Helmikuussa 1820 kirjoitettiin veljekset oppilaiksi Turun katedraalikouluun, missä sitten viereiskumppanina jatkoivat lukujaan vuoteen 1827, jolloin he kesäkuun 19 p. pääsivät ylioppilaiksi, Lauri arvolauseella: "juvenis optimae spei". Syynä siihen, ettei poikia lähetetty Waasan kouluun, mihin oli paljon lyhempi matka, oli se, että he Turussa saivat nauttia velipuolensa Kaarle Fredrikin turvaa, joka siihen aikaan harjoitti opintoja yliopistossa.
Lauri Stenbäckin harvinaiset luonnonlahjat tulivat vuosi vuodelta yhä selvemmin näkyviin. Koulun nimikirjaan on hänen nimensä jälkeen eri vuosilta pari kertaa merkitty "älykäs". Sitävastoin ei hän saanut täyttä tunnustusta ahkeruudestaan. Ehkä johtui tämä supistus siitä, että hän usein luki muuta kuin läksyjään, siihen aikaan etenkin Tegnérin ja Atterbomin runoja. Itsekin kirjoitteli hän jo koulupoikana runoja. Varsinkin loma-aikoina kodissa ollessaan lienee hän kehittänyt tätä lahjaa. Usein vetäytyi hän silloin yksinäisyyteen pappilan puutarhaan tahi lähellä olevalle Myrberget nimiselle kukkulalle, saadakseen häiritsemättä oleskella runouden ihmemaailmassa, jota hän koko sydämmensä lämmöllä rakasti.
Seuratessamme Stenbäckin runoilijalahjan kehitystä, tulee meidän tarkata sen hengellisen elämän syntyä ja kasvamista, joka siihen niin tuntuvasti painoi leimansa, että hänestä tuli kristitty runoilija tämän sanan vasituisessa merkityksessä. Stenbäckin koti ei hänen lapsuutensa aikana ollut herännyt koti. Kun Jonas Lagus alkoi Vöyrissä saarnata evankeliumia "hengen ja voiman todistuksessa", näyttäen miten kaita elämän tie raamatun valossa on, kun hän ihmisten mieliä katsomatta sovitti kristinuskon totuudet kaikkiin oloihin, kohtasi hän "liioittelevana haaveilijana" vastarintaa Stenbäckinkin perheessä. Mutta aina häntä kuitenkin kunnioituksella ja ystävyydellä jo näinä? aikoina pappilassa kohdeltiin, ja täydellä syyllä saatamme otaksua, että moni hänen tässä perheessä kylvämänsä totuuden sana alkoi itää ja kantaa hedelmää ijankaikkiseen elämään. Varsinkin oli Lauri Stenbäckin sydän kiitollinen pelto tälle kylvölle. Siinä oli Herra jo lapsuuden aikuisista ajoista huomattavalla tavalla tehnyt työtä, herättäen hänessä eloon tuon ihmissydämmen syvimmän kaipion, joka ei koskaan löydä täyttä tyydytystään muualla kuin elävässä Jumalassa. Tämä tuli selvästi näkyviin syksyllä 1827, jolloin Lauri Stenbäck valmistautui ensi kerran käymään pyhällä ehtoollisella. Rippikouluaikana oli hän hyvin alakuloinen, entistä useammin etsien yksinäisyyttä. Vanhemmat eivät ymmärtäneet syytä siihen eivätkä sisaruksetkaan. Epäilemättä tunsi nuori ylioppilas, ettei kukaan olisi häntä täysin käsittänyt, ja oli siitä syystä tavallista enemmän itseensä sulkeutunut ja harvapuheinen. Rippikoulun päätyttyä, ilmaisi hän kuitenkin, mitä ajatuksia hänen mielessään oli liikkunut. Hän teki sen eräässä äidilleen omistamassaan runossa, joka rukouksen muodossa kuvaa hänen sisällistä tilaansa tänä hänen "elämänsä tärkeimpänä aikana". Runo jakaantuu kuuteen osaan, joista kolme ensimmäistä koskee hänen valmistustaan Herran ehtoollisen nauttimiseen, neljäs ilmaisee hänen ajatuksiaan tuona suurena juhlapäivänä, viides on Jumalan armon ylistystä sekä kuudes turvallinen katsahdus tulevaisuuteen. Jos runon tekijä onkin Lauri Stenbäck, tulee meidän sitä lukiessamme muistaa, että hän siihen aikaan oli vain 16 vuoden vanha. Lainaamme sen eri osista muutamia otteita, [Yrjö Weijolan käännös.] pitäen valikoimisessa enemmän silmällä runon uskonnollista sisällystä, kuin säkeiden runollista sointua:
Konsa lauloi riemujansa
Kurja ääni himojen,
Kuljin syntitulvan kanssa
Luottain, oi ja tyytyen!
Kurjaa! Kuinka huvikseni
Miellyin riemuun pettävään,
Joka nuoren sydämmeni
Saartoi myrkkykynsillään?
Oi, niin elin pahuudessa,
Viihdyin synnin huumehessa.
Isä, anteeks anna mulle!
Lapsesko mä enää en?
Tässä jalkais eteen sulle
Vaivun kanssa tuhanten,
Öin ja päivin kyynelillä
Kastelen mä jalkojas,
Kunnes katsot iloissas
Poikaas langennutta tätä,
Kutsut syliis itkevätä.
— — —
Mä vaivun ristin juurehen
Oi Jesus, jalkais luo,
Suo armokatse minullen,
Mi rintaan rauhan tuo!
Nyt tässä itken vaan mä
Ja suita anteeks saan mä.
— — —
Oot, Herra, kovin mua rangaissut,
Tein varmaan paljon, paljon pahaa, nurjaa;
Kuin tullut ois, en varmaan toiminut
Mä syntinen, mut, isä, sääli kurjaa.
Lempeenä istuimellas istuen
Oot kuva uskon, toivon, rakkauden.
Kun suvaitset, niin ristis anna sä,
Jesuksen risti suloinen on taakka!
Vakaasti tukemanas astun mä,
Todistan kunniaas maan ääriin saakka.
Kun lohtu tarpeen, pakenen sen luo
Ja lohdun mulle enkelisi tuo.
— — —