Nyt astun luokse pöytäsi,
Kuin hyvä oot, saan maistaa sen
Mä otetaan sun laumaasi,
Sä hellä, hyvä paimenen'!
Oi Herra, mua armahda!
Nyt tulin luo tienristeikon,
Suo, että oikein valitsen.
Jos ensi askel harhaan on,
Kuink' oikein enää löytänen?
Oi Herra, mua armahda!
— — —
Mä näin, kun kirjaas kirjoitit
Mun valani,
Kun esiripun repäisit,
Lähetit henkesi.
Oon Herran laps'! Oi riemua
Oi lemmen, onnen suuruutta!
Kun vaivuin silmäis etehen
Mä kyynelin,
Niin tunsin rauhan taivaisen
Ja löysin armonkin.
Oon Herran laps'! Oi riemua,
Oi ilon, onnen suuruutta!
— — —
Luo Herran paeta mä voin
Kun loistaa säteet aamukoin.
Kun ilta saapuu pimeten,
Niin nukun syliin hänellen
Kuin äidin luo.
Oi käänny, käänny syntinen
Ja riennä luokse Jesuksen,
Jos tuntisit sä hyvyyttään,
Ja rauhaansa ja lempeään
Niin rientäisit!
Tässä kohtaa meitä synnin suru, jota suurempaa ei armon Jumalalla ole tapana laskea niin nuorille hartioille, välitön lapsellinen ilo Herrassa ja vilpitön päätös vaeltaa elämän tiellä. Eivät ole nuo huokaukset ihmisiltä opittua suukristillisyyttä, joka varsinkin juhlatilaisuuksissa pääsee kohoamaan jonkunmoiseen uskonnolliseen tunteellisuuteen. Ne ovat elävän kristityn Jumalan hengen vaikuttamia rukouksia, jos kohta rukoilija ei tiedä, kuinka rakas itse teossa se maailma hänelle vielä on, josta hän jo luulee kokonaan irtautuneensa. On aamu vielä, eikä aurinko paahda niin kuumasti kuin päivemmällä.
Syyslukukauden 1827 ja kevätlukukauden 1828 oleskeli Stenbäck kodissaan. Vaan ei hän tätä aikaa kuluttanut toimettomuuteen. Päinvastoin luki hän ahkeraan, perehtyen etenkin ruotsalaiseen ja saksalaiseen kaunokirjallisuuteen. Eikä ollut tämä lukeminen tavallisen ylioppilaan lueskelemista, se oli omatakeista, itsenäiseen maailmankatsantoon pyrkivää aaterikasta sieluntoimintaa, joka kehitti ei vain järkeä ja tunne-elämää, vaan tahtoakin. Nuoren runoilijan silloista kantaa kuvaavat paraiten muutamat hänen v. 1828 kirjoittamansa vihkot, jotka, paitsi otteita suurten kirjailijain teoksista ja niiden johdosta tehtyjä muistiinpanoja, sisältävät ajatuksia ja mietteitä eri aloilta, elämästä, ihmisistä, ystävyydestä, rakkaudesta, runoudesta, uskonnosta y.m. Jos näissä mietteissä, kuten luonnollista on, löytyykin paljon lapsellista ja kehittymätöntä, ei voi olla kuin yksi ajatus niiden arvosta runollisessa, siveellisessä, vieläpä uskonnollisessakin suhteessa. Tuskin kukaan Suomen ylioppilas on niin nuorena niiden vertaisia ajatuksia luonut. Todistuksena olkoon seuraava ote: