"Paljon taistelua, paljon itsensäkieltämistä, paljon pilkkaa kysyy jumalallisen kipinän säilyttäminen elossa sielussa; mutta niinhän on kaiken jumalallisen laita. Maan päällä ei konsanaan siedetä mitään jumalallista. Sentähden täytyykin meidän olla joko jumalallisia taikka ainoastaan maallisia. — Kuinka monta semmoista nykyään löytyy, jotka pitävät jumalallisia asioita maallisia korkeampina. Voi, hämmästyä täytyy ja itkeä! — Oi, anna käteeni pyhä lippu. Tahdon profeettana kulkea ihmisten keskellä, rukoillen ja kehottaen heitä luomaan katseensa, sisällisen katseensa, jos eivät vielä ole pimittyneet, yhteistä taivaallista isänmaata kohti halvasta tomustaan, halvoista jokapäiväisistä huolistaan, ilottomista huvituksistaan, maallisista pyrinnöistään ja kurjasta arkielämästään. Ja kun olen ihmisille puhunut sieluni kaipuun, sen näyt ja aavistukset, tahdon vaipua jalkaisi juureen, Herra, ja uskoa henkeni sinun käsiisi. — Sitten kirkastuvat nuo hämärät aavistukset, ja tuo korkea taivaallinen rauha tulee täytetyksi. — Oi Jumala, varjele toki sydämmeni tämän maailman pahuudelta. Olet itse sanonut: särjettyä ruokoa en tahdo murentaa enkä sammuttaa suitsevaa kynttilänsydäntä. Ota sydämmeni ja paina se lujasti omaan sydämmeesi, jotta oikea, pyhä tuli virtaisi sen läpi, tuo korkea yliluonnollinen rauha. Ja tule, Vapahtajani, sinä toivoni, kaipuuni, autuuteni, lankea suuren Isän jalkoihin minun edestäni rukoilemaan. — Minä kiitän Jumalaa, kun hän minua kurittaa, sillä siitä näen, ettei hän ole minua unohtanut. — — —"

Innostuksella ja miltei rajattomalla kunnioituksella puhuu Stenbäck näissä mietteissään papin tehtävästä. Hänen sitä ajatellessa avautuu mielikuvituksensa nähtäväksi ihana näköala. Suomelle sykkii hänen runoilijasydämmensä, salomaiden vakaa, turmeltumaton kansa saa hänen sielunsa innostuksesta riemuitsemaan. Tuon kansan hyväksi saa pappi tehdä työtä, hoitaa sen kansallisuudentunnetta, sen rakkautta ruhtinaaseen ja isänmaahan! Ja vielä enemmän: sen sydämmiin saa pappi vuodattaa Jumalallista innostusta, uskonnon autuaallista rauhaa. Mikä suuri tehtävä!

Mitään kokonaisuutta eivät nämä Stenbäckin mietteet muodosta. Ne ovat vain katkonaisia ajatuksia ilman varsinaista yhtenäisyyttä ja johdonmukaisuutta. Mutta semmoisinakin ne sisältävät paljon.

Stenbäckin ensimmäisistä ylioppilasvuosista Helsingissä tiedetään hyvin vähän. Asuen yhdessä ennenmainitun veljensä Juhana Mikaelin kanssa, eli hän hiljaista elämää kirjojensa ääressä. Ajatellessamme hänen Herran puoleen kääntynyttä mieltään ja hänen korkeita ajatuksiaan papin tehtävästä, emme saata olla kummastelematta, ettei hän heti antaunut tälle uralle. Laajalle oli epäuskon myrkky levinnyt; kuten tiedämme, olivat sen vaikutukset hyvin yleisesti nähtävinä opiskelevassa nuorisossakin, eikä olisi Stenbäck millään ehdolla vasten vakaumustaan ruvennut papiksi, — vaan semmoisia epäilyksiä hänellä ei ollut. Eikä pelännyt hän asettua taisteluun sorretun totuuden puolesta. Juuri taistelua hän päinvastoin halasi, pitäen elämää ilman sitä arvottomana, halpana. Syy on siis etsittävä muualta, emmekä paljon erehtyne, otaksuessamme, että hänen rakkautensa runouteen ja niihin opintoihin, jotka olivat omiaan suoranaisesti kehittämään tätä hänen taipumustaan, ratkasivat asian.

Vuosina 1830-1832 oleskeli Stenbäck Ruotsissa, harjoittaen opintoja Upsalan yliopistossa. Jo muutamia vuosia ennen oli hänessä herännyt halu päästä lähemmälle vanhan veljeskansan suuria muistoja, joita varsinkin sen ajan suomalaiset helposti tajuttavista syistä pitivät niin suuressa arvossa. Todellisuus ei kuitenkaan näy vastanneen hänen toiveitaan. Päinvastoin ilmaisevat muutamat hänen tämän matkan muistoista aiheutuneet runonsa suurta pettymystäkin. Mitä hänen henkensä syvimpään kaipioon tulee, oli voitto vielä pienempi, jos semmoisesta ensinkään voi puhuakaan. Tällä emme kuitenkaan tahdo kieltää tämän matkan tärkeyttä Stenbäckin kehitykselle, jos kohta tulokset eivät suoranaisesti sitä todistaisikaan.

Vuodet 1832-1833 muodostavat käänteen Helsingin ylioppilaskunnan vaiheissa. Entistä voimallisempia ääniä alkaa sen omassa keskuudessa kuulua siveellisemmän ja henkisesti virkeämmän elämän aikaansaamiseksi yliopiston nuorisossa. Etupäässä kulki Pohjolais-osakunta, missä J. W. Snellman tarkoituksen saavuttamiseksi esitti muutamia sääntöjä osakunnan jäsenten noudatettaviksi. Aluksi kohtasi ehdotus vastarintaa. Sitä johtamassa oli lahjakas J. J. Östring. Ei mitään yhteiskuntaa — niin arveli hän voitaisi lailla parantaa, jonka vuoksi ehdotetut säännöt hyödyttöminä pakkokeinoina olisivat hyljättävät. Tätä mielipidettä kannatti osakunnan enemmistö, ja Snellmanin ehdotus raukesi. Jonkun ajan kuluttua tuli kuitenkin ilmi, että sääntöjen henki ei ollut vieras osakunnassa syntyneelle raittiimmalle katsantotavalle, jonka innokkaana kannattajana muiden kera juuri Östring esiintyi.

Tällä kannalla olivat olot Pohjolais-osakunnassa, kun Stenbäck, tultuaan kotia Ruotsista ja sittemmin oleskeltuaan jonkun ajan Vöyrissä, kevätlukukauden alussa v. 1833 palasi Helsinkiin. Liittyen muutamiin lahjakkaisiin nuorukaisiin, joista varsinkin Östring tuli hänelle rakkaaksi, antautui hän koko palavan sydämmensä lämmöllä kannattamaan ylioppilaskunnassa heränneitä tulevaisuuden aatteita. Ennenpitkää tuli hän yhä enemmän huomatuksi ei vain tuossa ahtaammassa ystäväpiirissään, vaan osakunnassakin, missä hän alkoi yhä useammin esiintyä. Että hänessä syntynyt uskonnollinen elämä näissä oloissa oli suuressa vaarassa, on selvä. Stenbäck ei ollut tyyneen maltillisuuden mies. Mihin hän antautui, siihen antautui hän kokonaan. Oliko tuo innostunut, jalojen aatteiden kannattama ylioppilaselämä niihin määrin vetävä puoleensa hänen huomionsa, että hän vieraantuisi ristin tien salaisuuteen ja sille elämälle, joka Jumalasta on? Hän kehittyy runoilijana; hänen kanteleensa kaikuu nuoruuden ja ystävyyden ylistykseksi, ja sykkivin sydämmin kuuntelee innostunut nuorukaisjoukko sen kauniita säveleitä — onko hän kestävä? Tienhaaraan hän ei jää seisomaan, eikä ole hän niitä, jotka ontuvat molemmin puolin. Ratkaiseva päätös on vielä tekemättä — minnepäin on hän kääntyvä? Vastauksen tähän kysymykseen antaa Herra, joka häntä tänäkin aikana ihmeellisellä rakkaudella vetää puoleensa. Tämän armon vaikuttama on muun ohessa runonsa: "Tytön rukous" vuodelta 1834. Se osoittaa selvään, mihin suuntaan hän on kehittyvä. Runo kuuluu: [Yrjö Weijolan käännös.]

Mä vaivun sinun ristis juurehen,
Ja minun silmän' nostan rukoillen.
Mua ällös hylkää, hyvä Jumala,
Suo rukouksein luokses kohota.

Tuoll' loistat valomaassa tähtien,
On voiton kruunu kruunus okainen,
Mua neuvo enin lempimähän sua,
Oi sä, mi ensimmäisnä lemmit mua.

Sä mun oot synnin velast' ostanut;
Et kultaa, hopeaa siit' antanut,
Sä elos annoit, annoit kalleimpas,
Ja elon lupaat mulle haudastas.