Näihin Stenbäckin "Ajatuksiin" — tämä on sen kirjelmän otsakirjoituksena, josta ylläolevat otteet ovat lainatut — sekaantuu vielä paljon kristinuskolle vieraita, vieläpä sitä vastaan sotiviakin mietteitä, mutta niiden perussäveleenä on kuitenkin synnin tunto ja armon ylistys, jos kohta se ei vielä pääsekään kuulumaan yli muiden. Häneen soveltuvat ne sanat, joilla hän aloittaa tämän kirjoituksen: "Nuoruuden kyyneleet ovat kevätsateen kaltaisia, joka vain tekee vasta heränneen maan tuoreemmaksi ja viheriämmäksi; pian näkyy iloinen aurinko jälleen". Väleen oli hän itkevä katkerampia kyyneleitä.

Syyslukukauden lopussa v. 1834 sattui yliopiston nuorisossa eräs tapahtuma, jonka seuraukset olivat Stenbäckin kehitykselle mitä tärkeimpiä. Ylioppilaskunta oli näet muutamien kehotuksesta kokoontunut yhteiseen kokoukseen, missä oli nostettava kysymys mielenosoituksesta erästä yliopiston opettajaa vastaan. Tätä ehdotusta ei kuitenkaan tehty, vaan sen sijaan otettiin eräs toinen kysymys, joka oli saanut nuorison mielet kuohuksiin, keskustelun alaiseksi. Eräs ylioppilas oli näet saanut käskyn poistua kaupungin seurahuoneessa pidetyistä tanssijaisista, jonka tähden ylioppilaat olivat päättäneet, ettei kukaan heistä vasta saisi ottaa osaa näihin illanviettoihin. Tätä yhteistä päätöstä vastaan oli eräs toinen ylioppilas rikkonut ja siitä syystä joutunut muitten epäsuosioon, jota hän ruumiillisestikin oli saanut kokea. Täten kuritetun asia joutui yliopiston kurinpito-oikeuden tutkittavaksi, ja yhteydessä sen kanssa otettiin harkittavaksi myöskin ylioppilaskunnan luvaton kokous. Varsinkin Pohjolais-osakunta oli asianomaisten silmissä epäluulon alainen uppiniskaisista mielipiteistään, ja kun tuli selville (syylliset ilmoittivat itsensä vapaaehtoisesti), että kutsu kysymyksessä olevaan ylioppilaskokoukseen oli lähtenyt muutamista sanottuun osakuntaan kuuluvista ylioppilaista, erotettiin nämä yliopistosta puoleksi vuodeksi. Erotetut, joita oli kuusi, niiden joukossa Stenbäck ja hänen ystävänsä Östring, olivat poikkeuksetta osakunnan lahjakkaimpia jäseniä.

Kumppaniensa saattamana ja miltei ylpeillen rangaistuksestaan lähti Stenbäck kotiinsa. Sinne seurasi häntä Östring, viettääkseen hänkin karkoitusaikansa Vöyrin ystävällisessä pappilassa. Ikäänkuin aavistaen, mikä häntä kodissa odotti, oli Stenbäck pari päivää ennen järjestysoikeuden tuomion julistamista kirjoittanut sisarelleen Charlottelle: "Jota enemmän meidän Herran tähden täytyy pysyä erillään entisistä tovereistamme ja seuroistamme, jotta emme tahallamme joutuisi maailman saastutettaviksi, sitä rakkaammalta ja hupaisemmalta tuntuu useammin saada vaihtaa ajatuksia teidän kanssanne, te hyvät, rakkaat ja tutut ystävät. En tiedä, vaan minusta tuntuu, etten koskaan ole teitä rakastanut niin paljon kuin nyt, ja ihmeen suuri on joskus iloni, saadessani rukoilla Jumalaa vuodattamaan rikkaan armonsa kotini ja meidän kaikkien yli. Niin, jos meillä maan päällä on niitä, jotka ovat meille rakkaita, niin rukoilkaamme Jumalaa heidän edestänsä, sillä tämä on kuitenkin parasta ja suurin rakkaus, minkä voimme heille osoittaa. En voi sanoa, mikä ilo on tietää, että me rukoilemme heidän ja he meidän edestä. — Oi, rakkahani, kun joskus huomaamme, miten heikko ja kelvoton meidän jumalanpalveluksemme on, niin toivomme sydämmestä muistuttamista ja kehottamista toisilta. Kuinka paljon löytyy, joka meitä vielä pidättää, häiritsee ja estelee? Kun eniten yritämme olla Herralle mieliksi, kun koetamme valvoa, rukoilla ja kilvoitella, niin täytyy meidän hyvin usein tunnustaa, että olemme kelvottomia palvelijoita, hiipiä sitä likemmäs Jesuksen ristiä ja verhota itsemme hänen vanhurskaudellaan. Mitä olisimme hänen armottaan ja ansiottaan? Varma on, että yhä enemmän saamme kokea, onko mahdollista elää mukana maailmassa niinkuin ennen, antaen noiden lukemattomien pienten syntisten askareitten ja maallisten n.s. viattomien huvien kuluttaa ja vangita mieltä, vai täytyykö meidän todellakin, niinkuin apostoli sanoo, pelvolla ja vapistuksella laittaa että autuaiksi tulisimme ja vaeltaa Jumalan pelvossa. Jota enemmän Jumalan rakkaus saa täyttää sydämmemme, sitä enemmän menee tomuksi kaikki, joka oli meille rakasta ja miellyttävää. Herra Jumala meitä valmistakoon, vahvistakoon, tukekoon ja perustakoon! Joka voittaa, hän saa kaikki, mitä Jesus lupaa Ilmestysk. 2 ja 3 luv., ja emmekö kernaasti kantaisi tämän lyhyen elämän kuormaa ja hellettä taivaallisen perinnön ja elämän tähden. Auta meitä, lempeä Vapahtaja, niin juoksemaan ja taistelemaan, että jokainen meistä voittaisi!"

Verrattuna Stenbäckin aikaisempiin lausuntoihin, osoittaa tämä kirje huomattavaa edistystä. Joka nuorena ylioppilaana näin kirjoittaa, hän ei voi olla kaukana Jumalan valtakunnasta. Pian huomasivat myöskin Stenbäckin omaiset, että perinpohjainen muutos oli hänessä tapahtunut. Hän oli nöyrempi ja jos mahdollista ystävällisempi ja hellempi kuin ennen, vaan tämän ohessa vakavampi ja hiljaiseen miettimiseen alttiimpi. Uusi elämä oli hänessä syntynyt; Jesus Kristus oli saanut hänen sydämmensä. Kovempaa sisällistä taistelua ei hänellä lie ollut; tuntuvalla rakkaudella Herra häntä etsi ja puoleensa veti. Olemme huomauttaneet, ettei hänen tätä ennen ollut tarvinnut kokea kiusauksia epäilykseen jumalallisen ilmoituksen totuudesta. Tämmöisiä kiusauksia ei hänellä nytkään ollut, vaikka ne, inhimillisesti päättäen, olivat hyvin lähellä tarjona juuri semmoiselle luonteelle kuin Stenbäckin, varsinkin kun otetaan huomioon ne olosuhteet, joissa hän oli kehittynyt. Eikä epäillyt hän Jumalan armoa, jos uskonsa taivas joskus peittyikin pilviin. Turvallisesti luotti hän siihen, että armon aurinko väleen kirkkaana loistaisi ja hän jälleen voisi täydestä sydämmestään riemuita autuutensa Jumalassa. Tästä hänen omasta kokemuksestaan johtui se evankelinen leima, joka oli nähtävänä hänen silloisessa uskonnollisessa katsantotavassaan, samoinkuin hänen puheissaan hengellisistä asioista. Rakkaudella oli Jumala hänen sydämmensä voittanut, ja rakkaudella tahtoi hänkin sieluja Herralle voittaa.

Stenbäckissä tapahtunut ratkaiseva mielenmuutos vaikutti ennenpitkää muihinkin. Kesällä 1835 oli Vöyrin pappila "herännyt koti" tämän sanan vakavimmassa merkityksessä. Ikäänkuin itsestään muuttuivat naisten vaatteetkin entistä yksinkertaisemmiksi, sormukset ja muut koristukset poistuivat, palmikot laskettiin alas y.m. Huomata tulee kuitenkin, että herännäisyys, kuten pian saamme nähdä, myöskin mikäli kysymys on vaatteista ja muusta ulkonaisesta esiintymisestä, jo tätä ennen oli voittanut alaa Suupohjan säätyhenkilöissäkin. Vöyrin pappila ei siis ollut ensimmäinen sikäläisistä pietistisistä säätyläiskodeista, mutta tämän perheen jäsenten etevyys ja heidän tuleva merkityksensä herännäisyyden historiassa takaavat sensijaan juuri tälle kodille enemmän huomatun aseman, kuin muille näiden seutujen silloisille kodeille.

Kanteleestaan ei Stenbäck tapahtuneen mielenmuutoksensa tähden vielä luopunut. Päinvastoin näkyy hän tuon tuostakin tarttuneen kynään jatkaakseen tuota lempityötään. Niinpä valmisteli hän juuri näinä aikoina pitempiä runoja, jotka kuitenkaan eivät myöhemminkään painettaviksi valmistuneet. Näiden piirteiden perussäveleenä esintyy maailman ja heränneen omantunnon välinen ristiriitaisuus. Vaan kaikista toimista rakkain oli hänellä nyt Jumalan sanan viljeleminen ja rukous, ja yhtä usein, kuin hän ennen oli omaisilleen esittänyt suurten runoilijain nerontuotteita, puhui hän heidän kanssaan siitä Herrasta, jonka omana hän tahtoi elää ja kuolla. Eikä vaikuttanut hän ainoastaan omaisiinsa: Östringkin, joka näihin asti oli seisonut Hegelin filosofian pohjalla ja siinä luullut löytäneensä tyydytystä syvälliselle, etsivälle hengelleen, heräsi ja antausi täydellisesti kannattamaan herännäisyyden edustamia periaatteita. Hänen ja Stenbäckin välinen ystävyys kasvoi tämän kautta entistä lujemmaksi rakkaudeksi, Herran solmimaksi liitoksi, jonka siteitä ei kuolemakaan voinut katkaista. Jumalalle pyhitettyä elämää elettiin siihen aikaan Vöyrin pappilassa. Varsinkin Laurin kautta vuodatti Herra siihen voimaa ylhäältä. Kesän tultua oli nuorella runoilijalla tapana varhain aamulla lukien Uutta Testamenttia istua rakkaalla Myrberget-kukkulalla. Kun hän sieltä palasi, säteilivät hänen silmänsä tavallista kirkkaammin sitä tulta, jonka Herra oli niissä sytyttänyt, ja paljon oli hänellä etenkin silloin antamista muille.

Syksyllä 1835 palasivat Stenbäck ja Östring Helsinkiin. Heitä oli paljon kaivattu varsinkin siinä ahtaammassa ystäväpiirissä, josta ennen on puhuttu. Mutta miten muuttuneita olivat he nyt! Ei heitä enää tunnettu, niinkuin ennen. Pietismi oli jo saanut tuomionsa Runebergin Morgonbladetissa, ja nuo ennen niin iloiset nuorukaiset olivat auttamattomasti pietistejä. Taistelu oli alkava, ja sekä Stenbäck että Östring olivat valmiit siihen antautumaan. He asuivat yhdessä, lukivat ahkeraan ja tukivat toisiaan yhdessä tuota pyhää sotaa käydäkseen. Eivät tienneet he silloin vielä, että toisen taistelu oli oleva hyvin lyhyt. Herran ajatukset eivät olleet heidän ajatuksensa. Stenbäck oli kutsuttu elämällään, Östring kuolemallaan todistamaan siitä Vapahtajasta, jolle he olivat antaneet sydämmensä [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck 1-156; Th. Rein, Johan Wilhelm Snellman 144; C. G. v. Essen, Minnesteckning öfver Lars Stenbäck. 7-15; R. J. H. Minnesteckningar öfver Johan Jacob Östring; Charlotte Achrénin (Lauri Stenbäckin yllämainitun sisaren) kertomukset (1896).].

* * * * *

Syyskesällä v. 1832 piti ennen mainittu J. Vegelius, joka samana vuonna oli päässyt Maalahden kirkkoherraksi, häitä tyttärelleen Betylle ja Vaasan koulun kolleegalle K. H. Schroderukselle. Tilaisuuteen oli muiden vierasten kera saapunut Kaarle Kustaa von Essen. Kaikki seudun säätyhenkilöt tunsivat tuon lahjakkaan, vilkkaan ylioppilaan, joka nerokkailla lausunnoillaan ja sattuvilla sukkeluuksillaan sai eloa ikävimpäänkin seuraan. Huhu oli kyllä tiennyt kertoa, että hän viime aikoina oli muuttunut ja tullut hyvin "kummalliseksi", vaan ehkä oli tuo pelkkää panettelua vain — niin arveltiin — varmaankin oli hän, kuten ennenkin, pitävä huolta siitä, ettei iloa tässäkään tilaisuudessa puuttuisi. Niinkuin tiedämme, oli Vegeliuksen koti avannut ovensa sille vakaammalle uskonnollisuudelle, jonka vaikutukset jo siihen aikaan olivat nähtävinä useimmissa seuduissa Suomessa. Mitään jyrkkää muutosta entisissä tavoissa ei tässä kodissa kuitenkaan vielä ollut tapahtunut, jos kohta ajanhenki ja perheen oma muuttunut katsantotapa jo oli alkanut rakennella salpoja maailmallisen ilon purkauksille, painaen esim. tanssiin hieman vakavamman leiman. Ei kukaan ollut muuta ajatellut, kuin että tässäkin tilaisuudessa tanssittaisiin. Niin tehtiinkin, mutta tuskin oli ehditty päästä alkuunkaan, ennenkuin v. Essen, joka vasta oli palannut Ylivieskasta, astui esille, ruveten ankarasti moittimaan tätä huvia, kehottaen hämmästynyttä kuulijakuntaansa rupeamaan "ainoaa tarpeellista" etsimään. Suurin osa vieraista suuttui, pitäen v. Essenin käytöstä hyvin sopimattomana, vaan moni sai piston sydämmeensä, jonka vaikutukset eivät milloinkaan kadonneet.

Kaikenkaltaisia kertomuksia tästä tapahtumasta, toinen enemmän liioiteltu kuin toinen, alkoi pian liikkua. Mutta miten moittivia arvosteluja niihin enimmiten liitettiinkin, levisi niiden mukana herätys. Ja vielä vaikuttavammalla tavalla saarnasivat muutamat näissä häissä olleet nuoret tytöt, niiden joukossa kaksi sisarusta Uuskaarlepyystä, parannuksen tarpeellisuudesta. Suupohjassakin oli "tuli irti" — ken voisi sen enää sammuttaa?