Miltä kannalta von Essenin esiintymistä yllämainitussa tilaisuudessa arvosteltaneekaan: siitä ei voi olla kuin yksi mielipide, että se ilmaisee rohkeutta ja itsenäisyyttä. Hän oli silloin ainoastaan 17 vuoden ikäinen ja tiesi joutuvansa mitä ankarimman moitteen alaiseksi. Niin jyrkkiä mielipiteitä ei näillä seuduin vielä kukaan ollut lausunut, ei Laguskaan, joka myöskin oli saapuvilla kysymyksessä olevassa tilaisuudessa. Miten sopimattomana v. Essenin esiintymistä pidettiin, näkyy siitäkin, että häntä vielä pari vuotta myöhemmin pelättiin semmoisissakin kodeissa, joissa herännäisyys jo oli alkanut saada jalansijaa. Kun esim. Vöyrin pappilassa tammikuussa 1834 valmistettiin erästä perhejuhlaa, johon odotettiin paljon vieraita, lausui Lauri Stenbäck omaisilleen: "Jos Essen tulee ja käyttäytyy niinkuin Maalahdella, niin hän ajetaan ulos".

Ensimmäisenä kaikista ylioppilaista, jotka sittemmin tapaamme herännäisyyden eturiveissä, puolusti von Essen omalla käytöksellään tämän liikkeen edustamaa kristillisyyttä, lukuunottamatta N. K. Malmbergia, jonka esiintyminen Pietarissa kantaa samaa leimaa. Yliopistossa hän kuitenkin vasta muutamia vuosia myöhemmin alkoi herättää suurempaa huomiota. Se vain jo 1830-luvun keskivaiheella Helsingissä hänestä tiedettiin, että hän oli pietisti. Kun esim. ylioppilas, sittemmin professori ja senaattori A. E. Arppe keväällä 1835 tiedusteli kotiopettajaa pari vuotta aikuisemmin leskeksi jääneelle sisarelleen Katarina Sofia Fabritiukselle, joka asui Kiteellä, ja v. Essen samaan aikaan haki sellaista tointa, kerrotaan Fr. Cygnaeuksen varoittaneen häntä kääntymästä tämän puoleen, koska hakija oli "ajan uskonnollisen hurmahenkisyyden eksyttämä". Sopimus tehtiin kuitenkin, ja v. Essen matkusti Karjalaan, missä hän viipyi pari vuotta, saaden sielläkin aikaan herätyksiä, lähinnä rouva Fabritiuksen perheessä, joka sittemmin tuli olemaan hänelle hyvin likeinen [Kertoneet (1896) Maria Österbladh o.s. Schroderus ja Charlotte Achrén; Juhani Aho, Heränneitä, 67-85; Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, 221-222.].

* * * * *

Voimallisesti veti Herra puoleensa tämän ajan ylioppilaita. Toiset toivat kodistaan muassaan pääkaupunkiin unohtumattomia muistoja Jumalan sanan vaikutuksesta, toiset saivat täällä kokea hänen kutsuvaa armoansa. Edellisistä ansaitsee muiden kera erityistä huomiota sittemmin kuuluisa Fredrik Gabriel Hedberg. Hän oli kotosin Raahen Salosta, missä hän syntyi heinäkuun 15 p:nä 1811. Vanhempansa olivat kruununnimismies E. J. Hedberg ja Katarina Magdaleena Borg. Nautittuaan opetusta sukulaisensa, Vihannin kappalaisen K. J. Borgin luona ja sittemmin Oulun koulussa, tuli Hedberg ylioppilaaksi lokakuun 4 p:nä 1826. Viimemainitun vuoden alusta oli hän alkanut ahkeraan viljellä Jumalan sanaa, siten kehittäen äidiltään perimäänsä taipumusta syvälliseen miettimiseen ja uskonnollisuuteen. Siihen vaativat häntä omantunnon vaivat ja pitkällinen, kalvava levottomuus. Jonkun ajan taisteltuaan epäilyksiä vastaan, sai hän armon syntisenä omistaa Jesuksen Kristuksen. Täten saavutettu rauha katosi kuitenkin pian ylioppilaselämän pyörteessä. Törkeisiin synteihin hän ei sortunut, vaan maailma ja maailman rakkaus saivat vallan hänen sydämmessään, karkoittaen siitä hänen nuoruutensa uskon.

Turun palon ja yliopiston siitä aiheutuneen siirron tähden Helsinkiin oleskeli Hedberg kodissaan lukuvuoden 1827-1828. Palattuaan yliopistoon syksyllä viimemainittuna vuonna, alkoi hän harjoittaa opintoja kandidaattitutkintoa varten. Jumaluusopilliset aineet, joita hän, pappisura silmämääränään, oli aikonut yksinomaan lukea, jäivät erään sukulaisen neuvon mukaan toistaiseksi syrjään, varsinkin koskei Hedberg ikänsäkään tähden vielä muutamaan vuoteen olisi voinut päästä papiksi. Ettei aika häneltä hukkaan kulunut, näkyy siitä että hän jo 1832 vihittiin maisteriksi. Vaikeampi on sitävastoin varmuudella sanoa, mitä ylioppilaselämä häneen vaikutti. Hän kuului Pohjolais-osakuntaan, joka kantoi tulevaisuuden aatteiden lippua korkeammalla kuin muut, ja otti ahkeraan osaa sen kokouksiin. Täysi syy on otaksua, että moni näissä ja muissa samanhenkisissä tilaisuuksissa lausuttu ajatus pääsi juurtumaan hänen edistykselle ja jaloille pyrinnöille alttiissa sydämmessään. Jos kohta tarkempia tietoja tästä puuttuu, osoittaa Hedbergin tuleva vaikutus selvään, että niin oli laita.

Marraskuussa v. 1833 suoritti Hedberg jumaluusopillisen päästötutkinnon yliopistosta. Väleen oli hän sielunpaimenena julistava sitä uskoa Jesukseen, jonka Herra jo hänen ylioppilaaksi tullessaan oli hänen sydämmessään sytyttänyt. Mutta kateessa oli tämä usko ja miltei unohtunut sen esine. Syrjäytetystä piilopaikastaan vain nousivat tuon tuostakin hänen mieleensä menneiden aikojen kalliit muistot, vakavina, nuhtelevina. Vaan Herra ei ollut häntä jättänyt. Kun Hedberg matkallaan Turkuun saapui Siuntion kirkkoherran K. H. Forssmanin luo, joka oli pyytänyt hänen apulaisekseen, huokasi hän, yksinään jäätyään, Herran puoleen, hartaasti rukoillen voimaa ja valistusta tulevaan paimentyöhönsä. Ja kun hän helmikuun 22 p:nä seuraavana vuonna vihittiin papiksi Turussa (piispanistuin oli avoinna, jonka tähden hänen täytyi odottaa näin kauan), tutki hän heränneellä omallatunnolla asemaansa Jumalan kasvoin edessä. Pari päivää myöhemmin kirjoitti hän tästä tilaisuudesta äidilleen: "Vakava ja juhlallinen oli tämä toimitus, eikä kukaan levollisena ja huoletonna saata astua tätä askelta, jota ei konsanaan enää voi astua taaksepäin, vaan joka on ainaiseksi sitova ja tuo mukanaan niin suuria velvollisuuksia, niin painavaa vastuunalaisuutta. Jumala minua heikkoa auttakoon oikein toimittamaan tätä kallista tehtävää. Yksin hänen armonsa voi vaikuttaa voimaa ja kykyä oikein täyttämään niin vaikeita velvollisuuksia — itsestämme emme mitään voi. — Niin, syvästi tunnen sydämmessäni tämän tehtävän!"

Kertomus Hedbergin vaikutuksesta pappina kuuluu myöhempään aikaan. Tässä vain mainittakoon, että hän innolla ja Herran pelvossa ryhtyi paimenvirkaansa hoitamaan ensin Siuntiossa ja toukokuun alkupuolella 1834 Lohjalla. Hänen esikoistyönsä Herran viinimäessä on innokkaan ja heränneen sielunpaimenen työtä. Sitä elähyttämässä on sitäpaitsi yliopistossa syttynyt innostus kansan lukutaidon korottamiseen, jonka vaikuttamana hän ahkerasti toimii Lohjan pitäjäkoulussa ja näillä seuduin vasta perustetussa sunnuntaikoulussa [Vennerström, Fredrik Gabriel Hedberg, 12-30.].

* * * * *

Samana päivänä kuin Hedberg vihittiin muiden kera Turun tuomiokirkossa papiksi myöskin hänen ystävänsä Lauri Josef Achrén. Hän oli syntynyt Vöyrissä tammikuun 21 p:nä 1811 ja tuli ylioppilaaksi v. 1827. Vanhempansa, komministeri M. Achrén ja Elisabet Ulf, olivat varattomat, jonka tähden Achrénin täytyi turvautua muitten apuun sekä ylioppilasaikanaan ylläpitää itseään kotiopettajan työllä. Nämä vaikeudet eivät kuitenkaan näy estäneen hänen edistymistään, koska hän jo 1832 vihittiin maisteriksi. Ken joutui tekemisiin hänen kanssansa, huomasi heti hänen lahjakkaisuutensa, joka muun ohessa ilmeni taipumuksena runouteen ja soitannollisuuteen. Tätä todistavat hänen Tohmajärvellä, Helsingissä, Espoossa, Vöyrissä y.m. vuosina 1829-34 sepittämänsä runot ja suorasanaiset kirjoitukset. Mutta niistä näkyy myöskin, ettei hän tähän aikaan vielä tuntenut Herraa, vaan haparoi pimeässä, etsien tyydytystään milloin mistäkin. Luonnoltaan oli hän lempeä ja käytökseltään miellyttävä, jonka vuoksi häntä yleisesti suosittiin. Vaan kuinka houkuttelevalta elämä maailmassa hänestä tuntuikin, ei voinut hän itseltään salata, että mielensä monesti oli hyvin raskas. Hän koetti taistella tuota ikävää vastaan, vaan taistelu ei ottanut oikein onnistuakseen. Hänen sisällistä tilaansa kuvaavat seuraavat eräässä hänen v. 1831 kirjoittamassaan, ehkä romaaniksi aijotussa kyhäelmässä tavattavat sanat: "Et tunne sitä maailmaa, jossa elät, jollet ole huomannut, kuinka vähän tavalliset aikakäsitteet tunti ja minuutti sopivat iloisen ja murheellisen sydämmen tuntimäärien kanssa yhteen. Eikö ole ilon tunti aina yksi sekunti ja surun pitkä kuin ijankaikkisuus?" Ehkä muisteli hän lapsuutensa onnellisia aikoja, jolloin hän oman kertomuksensa mukaan karkoitti jokaisen ahdingon rukoilemalla: "Jesus kulta, auta minua", jolloin hän ei aamusin herännyt eikä illalla nukkunut uskomatta itseänsä taivaallisen Isän turviin. Vaan Herran hetki ei ollut vielä tullut. Papiksikin rupesi Achrén tuntematta mitään sisällistä kutsumusta siihen. Päinvastoin tuntui tämä virka hänestä alussa hyvin vastenmieliseltä. Kerran esim. valitti hän eräissä tanssijaisissa sille neitoselle, joka sittemmin tuli hänen morsiamekseen, vaikeaa asemaansa, hän kun oli pakoitettu muille saarnaamaan, mitä hän ei itse uskonut.

Ensimmäiset pappisvuotensa oli Achrén kappalaisenapulaisena Oravaisissa. Ollen ahkerassa kirjevaihdossa Hedbergin kanssa, sai hän monesti kuulla terveellisiä ja vakavia sanoja, jos kohta tuo hänen ystävänsä vielä itsekin oli horjuvalla kannalla uskonnollisissa kysymyksissä. Vielä enemmän vaikutti häneen eräs toinen ylioppilastoveri, Lauri Stenbäck, jonka koti Vöyrissä oli hänelle tuttu lapsuuden ajoilta. Eräässä tilaisuudessa v. 1835, jossa Achrén tapansa mukaan innokkaasti puhui musiikista ja muista esteettisistä aineista, lausui tämä ystävä: "Nuo esteettiset houreet ovat hyvin vaarallisia, sillä ne vetävät ajatukset pois siitä, joka on paljon hyödyllisempää, ja sinun tulisi luopua soitannollisista tuumistasi". "Eihän tuo voi olla vaarallista, vaan päinvastoin hyödyllistä, koska soitantokin on Jumalan lahja", huomautti Achrén. Stenbäck vastasi: "Etkö tiedä, että sinun yli kaiken tulee rakastaa Herraa, sinun Jumalaasi?" Kipeästi koskivat nämä sanat nuoren papin sydämmeen. Ei voinut hän niihin mitään vastata eikä lausumiaan mielipiteitä enää puolustaa. Achrén alkoi kuulla sen Herran ääntä, jolta hän niin kauan oli sulkenut sydämmensä, ja jonkun ajan kuluttua oli hänkin herännäisyyden vilpittömimpiä ystäviä. Jumalan kutsuva armo, joka häntä, samoinkuin muita sen ajan ylioppilaita niin tuntuvasti oli etsinyt, oli hänet vihdoinkin löytänyt [L. J. Achrénin kirjoitukset (omistaa Charlotte Achrén); Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, 219; Vennerström, Fredr. Gabr. Hedberg, 18-28; Fr. G. Hedbergin Björkqvistin postillan käännökseen liittämä Achrénin elämäkerta; Rouva Charlotte Achrénin kertomukset (1896).].