Jälkikatsahdus.

Myötäkäymisen aikoina, jolloin suotuisat ulkonaiset olot vetävät huomion puoleensa, kätkeytyy ihmishengen syvin kaipio usein noihin sisimpiin piilopaikkoihin, joihin ei historian tulisoitto pääse valoaan luomaan. Näyttää kuin ei tuota kaipiota enää olisi olemassakaan ja ihmiset olisivat löytäneet tyydytyksensä ulkoelämän riennoissa ja pyrinnöissä. Ilman semmoisia aikoja ei voisi kuitenkaan yksikään kansa itselleen luoda niitä ulkonaisia etuja, joita paitsi kaikki korkeampi elämä on mahdottomuus; mutta hengen vasituista elämää tuo ei ole. Jos semmoisia aikoja aina kestäisi, hajaantuisivat ihmishengen voimat, se ei enää löytäisi niitä salaisia pajoja, joissa aatteet syntyvät, muodostuvat ja suuriksi kasvavat. Sentähden lähettää Jumala koetuksen ja kärsimyksen aikoja, joina ihmishenki on pakoitettu palajamaan itseensä ja ymmärtämään sitä ijankaikkisuuden kaipiota, joka on sen vasituinen olemus.

Vähän myötäkäymistä on Suomen kansa kokenut, koetuksia ja kärsimyksiä paljon. Se on usein, hyvin usein ollut pakoitettu tuolla tavoin palajamaan itsehensä Jumalan ääntä kuulemaan. Ja kun se totteli, pystyi se jälleen aatteita luomaan ja tulevaisuuttaan turvaamaan. Sen voima ei ollut silloin omaa voimaa, vaan Herran, sen työ hänessä tehtyä, sen kunnia hänen, ja jota vähemmän se osakseen sai tämän maailman lakastuvia voitonseppeleitä, sitä runsaampi oli Jumalan siunaus.

Tällä tavoin on Suomen herännäisyys syntynyt ja kehittynyt ja tätä leimaa se varsinkin alkuaikoina kantaa. Jo se kieltämätön tosiasia, että tämä valtaava liike sai alkunsa kansan syvistä riveistä, tarjoo tutkijalle paljon mietittävää ja pakoittaa häntä tunnustamaan sitä Jumalan vaikuttamaksi. Ja vielä vakuuttavammalla todistusvoimalla vaativat herännäisyyden leviäminen ja sen vuosi vuodelta yhä nähtävämmät seuraukset häntä tähän johtopäätökseen. Hän tuntee seisovansa kansan edessä, joka tietää, mitä se tahtoo, ja vaatii itselleen oikeutta elämään, ei suurilla sanoilla eikä väkivaltaisilla hankkeilla, vaan itsensä kieltävällä nöyryydellä ja henkisellä etevyydellään. Se on, tämä kansa, kuullut Herran äänen: "Jumalan valtakunta on teidän keskellänne", ja se on itse noussut toteuttamaan tätä aatetta ja luomaan sille tulevaisuutta isiensä maassa. Jos maallinen ja kirkollinen valta asettuvatkin sitä vastustamaan, ei aio se yrityksestään luopua, sillä sitä elähyttää ensimmäisten kristittyjen tunnustus: "Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä".

Alusta alkaen ja kenenkään heitä siitä huomauttamatta tiesivät heränneet talonpojat, miten tärkeä se taistelu oli, johon he olivat antauneet. Parempaa todistusta siihen, kuin L. J. Niskasen "Hengellisten asiain muistokirja", ei voi kukaan vaatia. Aikana, jolloin oppineet miehemme eivät tiedä herännäisyydestä paljon mitään eikä kukaan heistä ajattelekaan sen vaiheitten säilyttämistä jälkimaailmalle, ryhtyy oppimaton talonpoika kirjoittamaan laveaa historiaa 19 vuosisadan pietismistä ja sen johtavista henkilöistä, tarkkaan seuraten liikkeen leviämistä seudusta toiseen, sen suhdetta maallisen ja kirkollisen vallan edustajiin, siinä syntyvien eri suuntien opillisia eroavaisuuksia, sanalla sanoen kaikkia sen huomattavimpia vaiheita. Samaa todistavat Poikosen elämäkerta ja Matti Paavolan muistiinpanot, joista niinikään olemme ennen maininneet, puhumatta muiden talonpoikien näinä aikoina kirjoittamista, herännäisyyttä koskevista miltei lukemattomista kirjeistä, jotka kaikki todistavat, kuinka kallis tämä asia oli kansalle, ja kuinka elävästi se käsitti sen merkityksen. On sanottu, että sivistyshistoriamme suuret miehet ovat herättäneet Suomen kansan itsetietoisuuteen, emmekä suinkaan tahdo kieltää tämän väitteen totuutta. Mutta rajoitusta se kaipaa, sillä kieltämätöntä on, että herännäisyyden osuus tässä työssä on suuri, tahi oikeammin: se laski pohjan, taivuttamalla kansaa ymmärtämään, mikä aate on.

Olemme usein maininneet Niskasen muistokirjan ja siitä lainanneet otteita. Se alkaa vuodesta 1796 ja ulottuu vuoteen 1837. On väitetty, että Paavo Ruotsalainen, joka ei itse osannut kirjoittaa, on tämän merkillisen käsikirjoituksen varsinainen tekijä, ja ettei Niskasella ole muuta ansiota sen ilmestymisestä, kuin että hän on kirjoittanut paperille edellisen kertomukset ja arvostelut. Tämä otaksuminen ei ole oikea. Kuten vasta saamme nähdä, kielsi Paavo päinvastoin, huomattuaan että Niskanen teki muistiinpanoja heidän matkoistaan ja herännäisyysliikkeen vaiheista, häntä mitään kertomusta näistä asioista toimittamasta silminnähtävästi siitä syystä, että hän tiesi, miten huomatun sijan hän itse tulisi siinä saamaan. Ettei Niskanen kieltoa totellut, on hänelle kunniaksi, jos kohta hän ei uskaltanutkaan Paavolle sitä tunnustaa, vaan salaa jatkoi työtään.

Mitä Niskasen muistokirjan esitystapaan tulee, on se ylimalkaan ihmeteltävän selvää ja asiallista. Paavon uskonnollisen katsantotavan vaikutus on siinä kyllä kaikkialla hyvin tuntuva, vaan sitä ei sovi kummastella. Tämä tulee näkyviin varsinkin noissa väsyttävän monissa arvosteluissa toisin ajattelevien "teko-" ja "kiiltopyhyydestä", joihin kirjoittaja tuon tuostakin eksyy. Asia on sitä huomattavampi, kuin muut opinkohdat jäävät miltei kokonaan syrjään. Se seikka, etteivät heränneet tähän aikaan koskeneet oppiin semmoisena, he kun täydellisesti hyväksyivät kirkon opin, ei riitä kysymyksessä olevaa ykspuolisuutta selittämään. Päinvastoin tämä juuri sen kautta sitä räikeämmin pistää silmiin. Vaan syynä siihen on, kuten ennen olemme huomauttaneet, enemmän Paavon kuin Niskasen. Myönnettävä on myöskin, että tämä ykspuolisuus on muistikirjan miltei ainoa varsinainen vika. Muissa kohden on esitys tyyntä, maltillista ja puolueetonta. Jos kirjoittaja joskus antaakin herännäisyydelle liika suuren merkityksen, käyttämällä esim. sen edustajista Apostolein Tekojen lausetapoja, on tämä annettava hänelle anteeksi, varsinkin koska hän ei silloinkaan eksy ylimielisesti puhumaan kirkkoa ja papistoa vastaan, kun viimemainitut häntä ylpeydellään ja suvaitsemattomuudellaan siihen pakoittamalla pakoittavat. Collanin juttu, oikeuden käynti Renqvistiä vastaan, Björklundin säälittävä kohtalo y.m. samankaltaiset asiat ovat päinvastoin niin maltillisesti esitetyt, ettei kukaan tässä kohden voi enempää vaatia. Ja yhtä ihmeteltävä on se tarkkuus, jota Niskanen tämmöisiäkin asioita esittäessään kaikkialla noudattaa. Ei ainoatakaan virhettä, miten monimutkaiset nuo jutut sitten olivatkin, eikä epäselvyyttä yhdessäkään kohdassa. Ja yhtä tarkasti esittää Niskanen herännäisyyden vaiheita eri seurakunnissa, jaottaen esitettävänsä ja ryhmittäen tapahtumat niin selvästi, ettei lukija milloinkaan ole epätietoinen siitä, mitä hän tarkoittaa ja missä hän kulloinkin liikkuu. Ainoastaan vuosilukujen puute tekee joskus haittaa. Niistäkin ovat kuitenkin tärkeimmät mainitut.

Puolueeton arvostelija ei saata kyllin ihmetellä tätä muistokirjaa. Sen synnyn syy, samoinkuin esityksen selvyys ovat todellakin omiaan vaatimaan sen tekijälle huomattua sijaa Suomen herännäisyyden historiassa. Niskanen lopetti tämän työnsä jo v. 1837, ryhtyen siitä alkaen kirjoittamaan tarkkaa kertomusta Kiuruveden herännäisyysliikkeestä, jonka monimutkaiset vaiheet näkyvät herättäneen hänen erityisen huomionsa. Valitettavasti on tämä käsikirjoitus kadonnut [Kertonut (1899) Kusti Niskanen.]. Sensijaan ovat muutamat hänen kirjeensä myöhemmiltä ajoilta jääneet todistamaan, miten huolellisesti hän koetti kehittää kirjoitustaitoaan, arvostelukykyään ja muita luonnonlahjojaan. Eikä ollut Niskanen ainoa kansan mies, johon herännäisyys tuolla tavoin vaikutti. Se herätti lukuhalua, kehitti lukutaitoa, laski kynän monen työmiehen karkeaan käteen, joka ei sitä niinä aikoina muuten olisi löytänyt, neuvoi johdonmukaisesti ajattelemaan ja henkistä omaisuutta kokoamaan. Eikä siinä kyllin. Liikkeen leviäminen kehotti tiedustelemaan muiden seutujen oloja ja tutustutti etäällä toisistaan asuvia ihmisiä keskenään, siten laajentaen kansan näköpiiriä ei vain uskonnollisessa, vaan muussakin suhteessa. Persoonallisesti omistettu usko johdatti itsenäisyyteen muillakin aloilla, veljellinen rakkaus yleiseen, luotto Jumalan valtakunnan voittoon isien maassa toivoon kansan tulevaisuudesta. Jo herännäisyyden alkuaikoina, joita edellisessä olemme tarkastaneet, alkavat nämä hedelmät muodostua. Myöhemmin, jolloin liike on ehtinyt koota voimansa kokonaisempaan yhteistoimintaan, näkyvät ne vielä paremmin.

* * * * *

Olemme huomauttaneet Lounais-Suomen ja muun herännäisyyden erinkaltaisesta luonteesta. Tämä tuli näkyviin varsinkin kummankin suhteessa maailmaan. Lounais-Suomessa olivat muutkin uskonnolliset liikkeet terottaneet elävähenkisen ja käytännöllisen, kuolleen puhdasoppisuuden kaavoista vapautuneen kristillisyyden tarpeellisuutta, puhumattakaan vanhemmasta herännäisyydestä, jonka vaikutus sikäläisiin oloihin on hyvin tuntuva. Savon, Karjalan ja Pohjanmaan herännäisyysliike syntyi raivaamattomassa erämaassa, missä se yksin ja ensimmäisenä oli tuota vaatimassa. Viimemainituilla seuduilla ei ollut elävällä kristillisyydellä muuta vastarintaa kuin käyttääksemme sikäläisten heränneitten omaa lausetapaa — "maailman musta seinä". Mutta luja oli tämä seinä, veistämättömistä hirsistä oli se pystytetty. Sen murtaminen kysyi kovaa rynnäkköä. Siitä tuo Pohjois-Suomen herännäisyyden ujostelematon jyrkkyys, joka, varsinkin kun sen edustajat ryhtyivät kynäsotaan, tuli näkyviin ei ainoastaan heidän suhteessaan maailmaan, vaan entisiä ystäviäkin kohtaan.