* * * * *

Vuosi 1835 on rajavuosi herännäisyyden historiassa. Silloin on liike päässyt vakaantumaan miltei kaikissa niissä seuduissa, jotka myöhemmin vetävät suurimman huomion puoleensa, lukuunottamatta Suupohjan suomalaisia seurakuntia, joissa kaikki vielä on entisellään. Mainittu vuosi on sitäpaitsi Savon ja Pohjanmaan herännäisyyden yhtymisvuosi ja etenkin siitä syystä tärkeä. Pietismi on koonnut voimansa — Stenbäck, v. Essen, J. I. Bergh ovat asettuneet sen riveihin, Frans Oskar Durchman y.m. sittemmin huomatut miehet vihitään papiksi vuoden lopussa, ja heränneitten sanomalehdet ovat valmiit ilmestymään. Renqvist on päässyt pitkästä vankeudestaan ja voi jälleen vapaammin toimia, Lounais-Suomen heränneitten oikeusjuttu on päättynyt ja sikäläinen liike vakaantunut ja kypsynyt uutta kehitystä alottamaan. Maailma on saanut silmänsä auki, ja kaikki enteet viittaavat koviin taisteluihin, huomattavaan käänteeseen herännäisyyden historiassa. Todistuksena ovat muun ohessa muutamat Jonas Laguksen ystävälleen J. Vegeliukselle tähän aikaan kirjoittamat kirjeet. Ne aiheutuivat muutamista Vaasan tienoilla sikäläisiä heränneitä säätyhenkilöitä vastaan tehdyistä hyökkäyksistä. Etenkin näkyy v. Essenin esiintyminen Maalahden häissä olleen syynä näihin hyökkäyksiin. Ihmiset alkoivat huomata, että heränneet säätyläiset olivat ryhtyneet raivaamaan auki maailman ja Jumalan valtakunnan välistä rajaa ja asettuivat vastarintaan. Lagus kirjoittaa 24/1 35: [Kirje painettu Väktarenissa 1893 n:o 9.]

"A. (luultavasti joku pappi, joka oli moittinut v. Essenin esiintymistä) paheksuu, että E(ssen), iloiten vasta syttyneestä valosta ja kaivaten sitä viisautta, joka saadaan pitkän kokemuksen koulussa, lapsellisessa innossa koettaa vaatia tulta taivaasta hävittämään vastustajat, eikä huomaa, että hän tässä itse asettuu Jumalan sijalle, tahtoessaan johtaa muita omien ajatustensa mukaan. Hän ei huomaa, että kristinuskon hedelmät eri kehitysaikoina ovat erinkaltaiset. Jos hän olisi tuon ymmärtänyt, olisi hän isällisellä viisaudella johdattanut noita nuoria ja antanut Jumalan hengen valon ja vuosien puhua heille sanakiistasta vapaata kieltä. Etenkin kaipaan A:n lausunnoissa rakkauden vaikuttavaa henkeä, joka kaikki peittää, kaikki kärsii. Hän ei tahdo olla säädyllinen niitä kohtaan, jotka eivät itse noudata säädyllisyyttä. Missä oikea rakkaus vallitsee Jesuksen erimielisissä seuraajissa, sieltä ei ole rauha kaukana. Toinen kurottaa rakkaudessa kätensä toiselle, he kehottavat toisiaan rukoilemaan valkeutta Jumalalta riidanalaiseen asiaan, ja rakkaus, rauha on väleen täyttävä heidän sydämmensä ilolla ja heidät yhdistävä. Kun me luovumme voitosta, antaen Jumalan ja totuuden päästä voitolle meissä, ei rakkauden side katkea".

Sanat ovat rauhan sanoja likenevän myrskyn noustessa. Omantuntonsa ja Kristuksen rakkauden vaatimana tahtoo Lagus säilyttää rauhaa niin pitkälle, kuin hän on oikeutettu sitä säilyttämään. Mutta kyllä hän silti aseman ymmärsi ja oli taisteluun valmis, kun Herra häntä siihen vaati. Tämä näkyy varsinkin kirjeen loppuosassa, joka kuuluu:

"A. lausuu, että jokainen tosikristitty meidän aikoinamme ja meidän maassamme saa elää rauhassa, vieläpä rakastettuna ja kunnioitettuna. Ovatko sitten nyt Jumalan henki ja maailman henki tehneet sovinnon? Onko elävä kristillisyys nyt tullut rakkaaksi kääntymättömille? En usko sitä, enkä hyväksy sitä varovaista kristillisyyttä, joka niihin määrin mukaantuu maailman mukaan, ettei se sitä milloinkaan loukkaa. Varjelkoon Jumala meitä itse etsimästä marttyyrikruunua, mutta jos Kristuksen henki asuu meissä, niin soveltuvat meihin vielä tänään Vapahtajan sanat: Jos te maailmasta olisitte, niin maailma omaansa rakastaisi; mutta te ette ole maailmasta, sentähden maailma vihaa teitä".

Vielä selvemmin tulee Laguksen kanta kristityn suhteesta maailmaan näkyviin eräässä toisessa, pari kuukautta myöhemmin Vegeliukselle samojen riitojen johdosta kirjoittamasta kirjeestä. Hän lausuu:

"Vaasassa on hiljattain saarnattu evankeliumia, joka runsaasti ruokkii vanhaa ihmistä ja sitäpaitsi koettaa laskea armoa etsivien ja uskovaisten niskoille ikeen, joka ei ole Herramme Jesuksen ijes. Että maailman lapset koettavat puolustaa rakkainta omaisuuttaan, maailmallisia huveja, tuo ei minua ensinkään kummastuta. Sillä kuka tahtoisi luopua kalliimmasta omaisuudestaan ja siitä, jota hän pitää ainoana lohdutuksenaan vaivaloisen vaelluksen kestäessä. Mutta että ne, jotka sanovat olevansa Jesuksen seuraajia, vaatien väittävät, ettei kristitty ainoastaan saa, vaan että hän on velvollinen ottamaan osaa kaikkiin niihin huvituksiin, joita suruttomat syntiset paraampana ilonaan etsivät — sen vertaista kunnianosoitusta en ole kuullut annettavan perkeleelle ja maailmalle. Teille saarnatun evankeliumin mukaan tulisi meidän välttämättömästi olla saapuvilla korttipöydän ääressä, naamiohuveissa y.m. sanalla sanoen ulkonaisesti olla kokonaan maailman kaltaisia. Tämmöisiä hullutuksia todistamaan täytyisi toimittaa aivan uusi raamattu, kerrassaan toinen kuin se selvä ja siunattu Jumalan sana, joka on meille annettu. Kun Jumala ei väkisin pakoita kääntymättömiä ihmisiä etsimään ja rakastamaan Kristusta, niin hän vielä vähemmin pahoittaa niitä, jotka todella etsivät Kristusta, seurustelemaan suruttomien syntisten kanssa, kun he juoksevat harhateillään, pilkaten häntä ja käyttäen juuri noita huvituksiaan häntä yhä enemmän unhottaakseen. Ajatelkaamme Jesuksen seuraajaa, joka tämän opin mukaan olisi pakoitettu ottamaan osaa maailman mielettömiin ilojuhliin: mitä Jumalan ja kristinuskon pilkkaa täytyisi hänen näissä tilaisuuksissa kuulla ja nähdä — eikä nähdä ainoastaan, vaan ottaa osaa noihin toimiin, joissa synti ja himot ovat vallalla: mitä helvetin tuskia hänen täytyisikään sydämmessään kokea? Tämäkö ijes se on, joka on suloinen ja keveä kantaa ja jonka Jesus on oikeille seuraajilleen luvannut? 'Rauhan minä annan teille" sanoi hän "en sitä rauhaa, jonka maailma antaa;' ja tässä sopisivat kuitenkin nyt Jesuksen rauha ja maailman rauha yhteen! Onko Jumala sanassaan milloinkaan julistanut semmoista oppia? Ovatko Herran seuraajat vanhassa ja uudessa testamentissa milloinkaan niin toimineet ja eläneet, kuin nyt vaaditaan. Koko raamattu puhuu sitä vastaan. Milloin ovat Jesuksen opetuslapset niin opettaneet ja niin esiintyneet, kuin teitä on neuvottu? Olisiko heitä mestattu, ristiinnaulittu, heitetty petojen eteen y.m., jos olisivat noudattaneet teille vasta annettuja neuvoja? Ei, ja vieläkin ei. Vai eksyivätkö nuo ensimmäiset kristityt, jotka suitsuttamalla epäjumalien alttareilla olisivat voineet pelastaa henkensä, vaan eivät sitä tehneet, valiten kernaammin mitä kovimman kuoleman? Eksyivätkö kaikki nuo hurskaat ihmiset, jotka pyhittivät elämänsä Herralle ja joiden vaellus ja kirjoitukset todistavat, että maailma oli heille ristiinnaulittu? — Kun ei ketään vapaata kansalaista voida pakoittaa ottamaan osaa maailman huveihin, miksi koetetaan pakoittaa Jesuksen vapauttamaa sielua noihin kadotuksen tuskiin, jotka ennenpitkää nielisivät koko hänen kristillisyytensä? — — Hyvin tuskallista on tästä kirjoittaminen minulle ollut. Vaan tässä ei saa katsoa henkilöä. Hän on minulle rakas, mutta rakkain on totuus".

* * * * *

Maailma kokoo voimansa ja hioo aseitaan herännäisyyttä vastaan. Taistelu on välttämätön. Mutta syvään on Jumalan totuus juurtunut kansaan, ja sen turvissa aikovat heränneet kestää rynnäkön. Ja hartaasti rukoilivat liikkeeseen yhtyneet papit valoa ja voimaa ylhäältä, voidakseen oikein johtaa totuuden pyhää taistelua. Kuvatkoon seuraava Jonas Laguksen näihin aikoihin sepittämä runo, [Runon, jonka on suomentanut Yrjö Weijola, olen saanut assessori K. A. Malmberg vainajalta. Hänen kertomuksensa mukaan kirjoitti Lagus sen vähää ennen Kalajoen käräjiä millä mielellä heränneet lähtivät sotaan ja miten he aikoivat sitä käydä]:

Kristitty sotilas.