Syytettyjen paraat todistajat olivat A. N. Holmström ja H. Schwartzberg. Yhtä pelkäämättömästi kuin asiallisesti kumosivat he syyttäjien ja näiden hankkimain todistajain perättömät väitteet, todistaen että herännäisyys päinvastoin oli tuottanut määräämättömän suurta siunausta ei ainoastaan hengellisessä, vaan maallisessakin suhteessa. Edellinen huomautti muun ohessa siitä, että jumalattomuus viime aikoina oli kasvanut niiden huhujen kautta, että jumalanpelko nyttemmin olisi kielletty, jota käsitystä myöskin tämä oikeusjuttu tukee. Lämpimästi puolusti hän Malmbergin opetusta, "jossa hän ei koskaan ollut huomannut mitään lutherilaisesta uskontunnustuksesta poikkeavaa", sekä lausui Garvolin todistuksen johdosta, että Lagus oli ollut antelias myöskin herännäisyysliikkeen ulkopuolella oleville henkilöille sekä ystävällisesti kohdellut kaikkia ihmisiä. — Viimemainitun muistutuksen johdosta piti Elfvingkin itsensä velvoitettuna huomauttamaan, että Lagus vapaasti saisi hallita omaisuuttaan, sanoen sekä yksityisesti että kuulon kautta tietävänsä hänen olleen auttavaisen ja anteliaan.

Schwartzbergin todistus oli samanlaatuinen kuin Holmströmin. Erittäin huomautti hän heränneitten talonpoikien käyttämien yksinkertaisten vaatteiden hyödystä.

Kun ei syyttäjällä enää ollut muita todistajia ja hän sitäpaitsi arveli tarpeeksi selvästi näyttäneensä toteen syytettyjen rikoksellisuuden, esitti hän loppuvaatimuksensa. Tammikuun 12 p:nä 1726 päivätyn kun. plakaatin sekä toukokuun 2 p:nä 1756 päivätyn kun. kirjeen nojalla vaati hän 200 taalerin (96 h. ruplan) sakkoa Lagukselle, Malmbergille, Durchmanille, Laurinille sekä Hemmingille, "jotka pappeina olivat kahdenkertaisesi syyllisiä", sekä että he tuomiokapitulin harkinnan mukaan joksikin ajaksi olisivat estettävät virkaansa toimittamasta. Koska sitäpaitsi Malmberg, Durchman ja Laurin olivat syypäät "eksyttäviin lausuntoihin uskonnon opinkappaleista" olisi heihin sovellettava R. K. 3: 1, [Pykälä kuuluu: "Jos joku luopuu oikeasta evankelisesta opista ja antautuu väärään eikä anna itseään ojentaa on hän valtakunnasta karkotettava älköönkä nauttiko perintöä eikä kansalaisoikeuksia Ruotsin valtakunnassa, ellei saa kuninkaan armoa ja palaja".] "jos pahan alkua tulevaisuudessa tahdotaan välttää". Samaa sakkoa vaati hän itselliselle Matti Kalmarille ja talolliselle Pietari Kiurulle sekä Paavo Ruotsalaiselle, koska he olivat toimittaneet "papillisia tehtäviä kokouksissa", sekä tervahovinhoitaja Roosille ja 38 talonpojalle, joiden kodissa seuroja oli pidetty. Näiden lisäksi tulisi niiden 29 henkilön, joista kuulustelun kautta oli selvinnyt, että he olivat käyneet kokouksissa, vetää sakkoa kunkin 10 taaleria. Kaikille, jotka sunnuntaisin olivat olleet seuroissa saapuvilla, vaati syyttäjä sitäpaitsi sakkoja "sapatin rikkomisesta". Säästölaatikkojen omistajien tulisi luovuttaa mitä heidän hallussaan vielä löytyi pakanalähetykselle kootusta omaisuudesta. Myöskin vaati hän edesvastausta papeille heidän häntä "loukkaavasta", oikeudelle jättämästään kirjoituksesta, varsinkin Laurinille, joka "sekä suullisesti että kirjallisesti oli häntä solvannut". Kun viimemainittu ilmoitti kirjoittaneensa sanotun kirjoituksen sekä yksin siitä vastaavansa, tyytyi hän kuitenkin siihen, että muut tästä edesvastauksen vaatimuksesta vapautettaisiin. ** Pöytäkirjaan merkittiin tämän jälkeen seuraava Malmbergin lausunto: "Monen todistuksen kautta on näytetty toteen, ettemme me papit ole tutkimuksen alaisina olleiden kokousten alkuunpanijat, vaan että kansan halu kuulla Jumalan sanaa on saanut ne aikaan. Me olemme niitä pitäneet tahi, jollemme aina ole olleet tilaisuudessa niihin saapumaan, olemme tarkasti valvoneet, ettei niissä eikä niiden kautta ole pahennusta syntynyt. Pyydämme siis nyt, että nämä entiset, syytteen alaiset sanankuulijamme, jotka ovat luovuttaneet meille huoneensa ja vastaanottaneet opetuksemme autuuden tiestä, vapautettaisiin kaikesta edesvastauksesta, sekä että, jos luvallinen kihlakunnanoikeus, juttua harkitessaan, tässä huomaisi jotakin rikoksellista, josta sen tulisi langettaa tuomio, me papit tuomittaisiin kaikesta vastaamaan, sillä kun Herra Kristus uskoi meille kalliin opettajavirkamme, niin velvoitti hän meidät tyytymään kaikkeen, sekä katkeraan että suloiseen, joka meitä tässä virassa tulisi kohtaamaan". Tähän lausuntoon yhtyivät Lagus, Durchman, Laurin ja Hemming. Omasta ja syytettyjen virkaveljiensä puolesta jätti Malmberg tämän lausuttuaan oikeuteen heidän, Laguksen kirjoittaman, [Konsepti löydetty Laguksen papereista.] loppulausuntonsa. Kirjoitus on pitkä, mutta ansaitsee tulla yleisemmin tunnetuksi. Se kuuluu: "Harvoin, jos milloinkaan — niin todistaa kristillisen kirkon historia — on kulunut umpeen vuosisata, jonka kestäessä ei olisi tapahtunut joko ahtaammissa piireissä ilmeneviä tahi laajemmalle ulottuvia uskonnollisia liikkeitä, jotka, niinkuin asianlaatu vaatii, ovat synnyttäneet levottomuutta ja tyytymättömyyttä niissä, jotka ulkopuolella ovat, mutta sitävastoin määräämätöntä ja suurimmaksi osaksi salattua siunausta kaikissa, jotka ovat vastaanottaneet totuuden ja sen kautta tulleet vapautetuiksi. Tuo uskonnollinen liike, tuo heräävä hengellinen elämä on tavallisesti seurannut pitempää tahi lyhempää, Jumalan ilmoitettua sanaa kevytmielisesti halveksivaa, epäuskoista väliaikaa. Näyttää kuin ihmiskunta, elettyään epäuskon aikakautta, elävämmin ja voimallisemmin olisi tuntenut kaivanneensa lujempaa pohjaa pyrinnöilleen, toivolleen ja uskolleen sekä halukkaasti jälleen omistaneen taivaallisen totuuden, mikä ainoana on voinut vastata kuolemattoman hengen vaatimuksia, joka syvimpienkin eksytysten valtaan sortuneena tuntee itsensä tyytymättömäksi kaikkeen, joka ei tule Jumalasta ja häneen johdata. Ainoastaan tietämättömyys ihmisten kohtalojen vaiheista saattaa yksityisistä henkilöistä ja tapahtumista johtaa sitä, jonka varsinainen syy on etsittävä syvemmältä, nim. ihmisen tarpeesta ja halusta, joka ajaa häntä hakemaan pysyvää perustusta onnellisuudelleen. Ei yhteiskunnallisessa eikä hengellisessä elämässä tapahdu hyppäyksiä — kaikki valmistuu vähitellen, jos kohta huomaamatta ja suurelta joukolta salassa. Kun muutos ilmenee elävänä, ihmiskunnan vaiheisiin vaikuttavana toimintana, niin on sen siemenellä ollut tarpeellinen kehitysaikansa, ennenkuin se iti ja kantoi hedelmää. Hätäilemällä tehty työ katoo ja kukistuu, se ei koskaan kanna kypsynyttä hedelmää, eikä tunnu sen vaikutus tulevaisuuteen."

Kun tämän sovellutamme päivän historiaan, niin huomaamme, etteivät meidän maassa ja muussa Euroopassa nykyään ilmaantuneet uskonnolliset liikkeet ole satunnaisia, sekä ettei niitä voi johtaa muutamien yksityisten henkilöiden toiminnasta eikä muista satunnaisista syistä. Historia on tässä näyttävä meille menneen ajan, jonka kuluessa tosi ja elävä kristillisyys on ollut pilkan ja ylönkatseen esineenä: ajan, jolloin n.s. vapaat henget vapaasti pilkkasivat kaikkea, jota edelliset sukupolvet pitivät korkeimpana ja kalleimpana, ja tuo suuri, heitä ympäröivän loiston häikäisemä joukko sokeasti seurasi heidän koettelematonta vakuutustaan, vuosikymmenestä vuosikymmeneen vaipuen yhä syvempään turmelukseen ja siveettömyyteen, josta tuomioistuimet ja vankilat kyllä todistavat. Ijankaikkisen viisauden kylvämä siemen, Jumalan sana, piileili kuitenkin kuni hehkuva kipinä väärän ihmisviisauden tuhan alla: Herran ihmeellinen tuuli puhalsi yli maan, hajoittaen totuutta salaavat akanat ja korret; monet sydämmet havahtivat, katsellessaan kansoja peittävää hengellistä pimeää: raamatunseuroja syntyi ja runsas Jumalan sanan kylvö kylvettiin läheisissä ja etäisissä maissa. Pohjolan työmies ja etelämaan pakana sai käteensä pyhän raamatun, ja heränneistä omistatunnoista nousi entistä useammin kysymys: mitä minun pitää tekemän, että tulisin autuaaksi? Tämä kaikki ei ollut yhden päivän työtä, ei ihmistekoa, vaan hänen työtään, jolta kaikki hyvä ja täydellinen lahja tulee. Vastaanottamansa sana kädessään ja levottomuus omassatunnossaan kokoontui muutamia tahi useampia opettajainsa ympärille, saadaksensa selitystä siihen, jota olivat lukeneet raamatusta, ja neuvoa heissä tapahtuneihin kokemuksiin. Joka muiden perusteiden avulla tahtoo selittää näiden aikojen tapahtumia, jotka ovat ihme silmiemme edessä, hän on epäilemättä lausuva erehtyvän ja väärän arvostelun. Tuo valkeuden ja pimeyden välinen taistelu, jota syntiinlankeemuksesta asti on kestänyt kautta vuosisatojen, ei ole meidänkään keskuudessamme saattanut joutua olemattomiin. Koko kansa napisi Moosesta vastaan, kun hän Jumalan käskystä johdatti sen pois Egyptin orjuudesta, eivätkä ymmärtäneet, että hänen tiensä vei luvattuun maahan. Ei käynyt Herran profeettojenkaan paremmin; ja Jumalan ainoa Poika, Jesus Kristus, julistettiin kansan viettelijäksi, vaikka hän oli tullut vapahtamaan ihmisten sieluja. Apostolien ja useimpain Kristuksen ajan jälkeisten evankeliumin julistajain on täytynyt kokea vastustusta ja vainoa totuuden tähden. Mitä? Tahtoisimmeko sitten me, jotka enemmän kuin vuoden ajan olemme olleet kanteen alaisina toimistamme uskonnonopettajina, asettua sanottujen erinomaisten esikuvien rinnalle? Emme mitenkään. Mutta meitä vastaan nostamallaan vainollaan ovat vastustajamme asettaneet meidät siihen asemaan, jossa hekin olivat.

Lempeän ja isällisen hallituksen edessä on meitä syytetty kahdesta rikoksesta: luvattomien kokousten pitämisestä ja rahan keräyksistä pakanalähetyksen hyväksi. Ensinmainittuihin nähden on meitä syytetty 1:ksi siitä, että niihin tulvailee ihmisiä vieraista seurakunnista; 2:ksi että ne, jotka ovat käyneet hartauskokouksissamme, luulevat itsensä heränneiksi ja uudestisyntyneiksi, ainoastaan sentähden että ovat olleet saapuvilla näissä tilaisuuksissa; 3:ksi että he ylönkatsovat kanssakristittyjään, sekä 4:ksi laiminlyövät tehtävänsä. Näitä ikivanhoja, kaikkina aikoina esiintuotuja syytöksiä on jälleen käytetty Jumalan sanan elävien vaikutusten häväisemiseksi, joita vaikutuksia on pidetty paljon vaarallisempina, kuin että 1:ksi kristityt kristikunnan keskuudessa eivät huoli käydä omassa kirkossaankaan ja julkisesti ylönkatsovat Jumalan sanan; 2:ksi että kaikki kastetut pitävät itsensä Jumalan lapsina sillä perustuksella, että joskus käyvät kirkossa ja noudattavat ulkonaisia sääntöjä; 3:ksi että n.s. kristittyjen keskuudessa, kuten jokapäiväinen elämä lukemattomilla esimerkeillä todistaa, ylönkatse, viha ja vääryys vallitsevat; 4:ksi että useat n.s. kristikunnassa niissä määrin laiminlyövät työnsä, että juopumisen ja laiskuuden takia ovat pakoitetut luopumaan talostaan ja kodistaan, vaikka maamme oikeudenkäynnin historia ei ainoallakaan esimerkillä pysty todistamaan, että ketään olisi vedetty oikeuteen laiskuudesta, vaikka joskus kymmeniä vero- ja kruununtaloja niiden asukkaiden huolimattomuuden tähden on myyty julkisella huutokaupalla. — Tästä ei ole pelätty mitään vahinkoa valtiolle. Kun ei mitään tämmöistä nyt kysymyksessä olevan asian suhteen ole tapahtunut — mistä sitten tämä huolehtiva maallisen työn valvominen, sitä kun ei muissa tapauksissa ensinkään huomaa? Jokainen, joka puolueettomasti vertaa nämä kuvaukset toisiinsa, on huomaava, että tässä piileilee jotakin muuta, josta ilmiantajamme eivät itsekään voi tehdä selkoa. Vaikka me jo jutun alussa, niinkuin pöytäkirjat osoittavat, peittelemättä asetimme kaikki toimemme päivän valkeuteen, on kuitenkin tarpeellista, laveammin kuin pöytäkirjoissa olemme voineet, selvittää menettelytapamme perusteet.

Jumalan sanan herättämät ja sen vaikutuksesta valvovat omattuntomme ovat todistaneet meille omien sielujemme vaarasta, jos Herran työtä laiskasti teemme. Emme ole luulleet voivamme kestää hänen edessään, joka on meidät palvelijoikseen kutsunut, jollemme sanankuulijoillemme julistaisi "kaikkea Jumalan neuvoa autuudeksemme". Tämä vaikutti, että moni sanankuulijoistamme heräsi vakavasti huolehtimaan autuuttaan. He oppivat näkemään sekä hienommat että törkeät synnit, joissa ennen olivat eläneet, ja Jumalan sanan nälkä sekä halu saada opetusta sielun pelastumisen asiassa oli välttämättömänä seurauksena siitä. Lukea oppikirjoista synnistä, tuomiosta, kadotuksesta, armosta ja vanhurskaudesta kuolleessa ja kylmässä mielessä ei toki ole samaa, kuin tuon kokeminen omassatunnossa ja sydämmessä. Eroitus on suuri, ääretön. Nämä Jumalan sanan liikuttamat kuulijat käsittivät nyt kaiken tämän maailman hyvän turhuuden, jolleivät pääsisi Jesuksen sovinnon tarjooman rauhan ja armon osallisuuteen. He alkoivat ensin etsiä Jumalan armoa ja Hänen vanhurskauttaan eivätkä enään voineet käsitellä autuutensa asiaa kylmäkiskoisuudella, niinkuin ennen olivat tehneet. Kokien eläväksi tekevän sanan voimaa ja suloisuutta, tutkivat he sitä Berealaisten tavoin ahkeraan, ei ainoastaan kodeissaan, vaan niissä tilaisuuksissa, joissa ennen olivat tottuneet kuluttamaan aikaansa juopumisella, korttipelillä, tappeluilla, kuten häissä, ristiäisissä, hautajaisissa ja muissa kotijuhlissa. Näin ovat kaikki tosi kristityt kristinuskon alkuajoista asti menetelleet, ja tämmöiset juhlat ovat olleet heidän rakkaimmat ajanviettonsa. Valtio, joka määrää ja on täysin oikeutettu vaatimaan, että jokainen kansalainen täyttää velvollisuutensa, on ketään pakoittamatta myöntänyt jokaiselle oikeuden itse valita ajanviettonsa, kun vaan ei yhteinen eikä yksityisen etu siitä kärsi. Niinpä kokoontuu arkipäivinä ihmisiä sadottain ja tuhansittain näytelmiä katsomaan, soittajaisia kuulemaan sekä muihin senkaltaisiin huvituksiin, ilman että tätä ajanhukkaa pidetään valtiolle tahi yksityiselle vaarallisena. Ilahuttavaa oli nähdä sanankuulijamme hengellistä nälkää ja heidän haluaan sanan kuulemiseen. Emme kauemmin voineet tätä toimettomina katsella. Menneiden aikojen kokemuksista kyllä tiesimme, että moni opettaja tämmöisessä asemassa on karttanut niitä sanankuulijoitaan, jotka elävällä rakkaudella ovat omistaneet Jumalan sanan sekä huolehtineet autuutensa asiaa, että nämä opettajat eivät ole olleet tietävinään mistään eroituksesta katumattomien ja katuvaisten sanankuulijoitten välillä, vaan jättäneet kumpasetkin oman onnensa varaan — taikka asettuneet jyrkästi vastustamaan armoa etsiviä sieluja, mitä säädyttömimmällä tavalla väärinkäyttäen virkaansa ja saarnatuoliaan hyökätäksensä heitä vastaan, kuin olisivat he villihenkiä, vääriä profeettoja y.m. joita "puhdasoppisten" sanankuulijain s.o. katumattomien mitä huolellisemmin tulisi karttaa. Maamme historia tietää kertoa monesta semmoisesta esimerkistä, vieläpä todistaa vainon hengen menneen niinkin pitkälle, että heitä on ilmoitettu hallitukselle rangaistaviksi ja sakotettaviksi. Näitä kauheita esimerkkejä, jotka mitä jyrkimmästi sotivat evankeliumin käskyä vastaan, emme ole voineet emmekä tahtoneet seurata. Tiedämme kylliksi, miten todellista hurmahenkisyyttä ja mitä surkeimpia eksytyksiä on syntynyt siitä, että autuuttaan huolehtiva ihmisjoukko kokeneen hengellisen neuvonantajan puutteessa on jäänyt oman onnensa varaan. Rupesimme sentähden käyttämään Jumalan sanan ja esivallan korkeitten asetusten, niiden joukossa tammik. 12 p:nä 1726 päivätyn plakaatin myöntämää oikeutta, jonka moni tänä penseänä ja nukkuvana aikakautena arveli joutuneen hukkaan, sanankuulijoittemme opettamiseksi kirkon ulkopuolellakin, kun oli tarjona siihen sopivia tilaisuuksia. Kun siis sanankuulijamme kokoontuivat, saavuimme heitä opettamaan, jotta heissä alkanut hyvä ei sammuisi eikä eksyisi hurmahenkisyyteen, vaan kasvaisi ja vakaantuisi. Joko lauantai-iltoina, jolloin kaukana asuvat tulivat pappilaan kirkkomajaan, puolisen jälkeen sunnuntaina tahi perhejuhlissa olemme käyttäneet tilaisuutta sanankuulijoittamme opettamiseen. Mitä leimaa nämä tilaisuudet ovat kantaneet, on kuulustelu selvään todistanut. Tämmöiset hartaushetket eivät kristillisessä kirkossa ole uusia eikä tavattomia. Kuten olemme maininneet, perustuvat ne Jumalan sanaan, monen perusteellisen ja puhdasoppisuudesta tunnetun kirkon opettajan lausuntoon ja esimerkkiin, joista mainittakoon piispa Pontoppidanin "Collegium pastorale practicum", ja piispa Franzénin paimenkirjaan Hernösandin hiippakunnalle v. 1832. Viimemainitun sanat kannattanevat saada sijaa tässä: "Yhteisiä hartaudenharjoituksia, jotka eivät eroita niihin kokoontuvia muusta seurakunnasta eikä yhteisestä jumalanpalveluksesta, tulee kernaammin edistää kuin oikeudessa syyttää, etenkin niissä seuduissa, joissa kirkon etäisyys tekee kirkonkäynnin vaikeaksi".

Sekä toisessa paikassa: "Jos tässä tarkoituksessa" nim. opetusta antamaan "rehellinen opettaja saapuisi heränneitten kokouksiin ja itse ottaisi osaa heidän hartausharjoituksiin, niin olisi tämä epäilemättä oikea keino heidän johdattamiseksi tosi hartauteen sekä eksytysten ja väärinkäytösten ehkäisemiseksi".

Mainittuamme syyt näiden kokousten pitämiseen, on aika näyttää, minkä laatuisia vainoojamme ilmiannot ovat. Pöytäkirjat eivät todista, että ihmisiä muista pitäjistä ja seurakunnista seurojen tähden olisi käynyt meidän luonamme; ja hyvin vaivaloista olisi tutkia todellista syytä siihen, miksi ihmiset lähtevät muihin seurakuntiin. Jos vaikuttimena on ollut halu saada kuulla opetustamme, niin olemme syyttömät siihen, kun emme ole kutsuneet ketään, ja me toivomme, että jokainen opettaja niin julistaisi Kristuksen evankeliumia, että hänen sanankuulijansa omassa kirkossaan saisivat riittävää ravintoa sieluilleen, tarvitsematta hakea sitä pitkien matkojen takaa. Tämän lisäksi väittävät vainoojamme, että seuroissa kävijät luulevat itsensä heränneiksi ja uudestisyntyneiksi. Pitkän kuulustelun kestäessä ei ole lausuttu mitään, joka tukisi tätä väitettä, jonka tähden se vain on lisännyt niiden monien valheiden lukua, joita on koetettu, vaan ei ole voitu todistaa. Jos joku sanan ja armon käsittämä sielu on puhunut jotakin heräämisestään ja uudestisyntymisestään, niin ei hän koskaan ole sanonut minkään muun kuin Jumalan armon sitä vaikuttaneen. Tässä sopii mainita, miten surkea kristikunnan tila on, kun sanat herätys, kääntyminen y.m., jotka kuuluvat Jumalan armonjärjestykseen, herättävät mitä kiivainta vihaa, eikä tahdota kuulla puhuttavankaan siitä syntisessä tapahtuvasta muutoksesta, jota paitsi hän ei voi tulla autuaaksi. Syytös "kanssakristittyjen ylönkatsomisesta" on hyvin rohkea, ja useimmassa tapauksessa surkuttelisimme sitä, joka valallaan vahvistaisi tämän väitteen. Ylönkatse on nim. sisällinen vakuutus toisen häpeällisestä tilasta, ja se joka tahtoo arvostella, ylönkatsooko joku henkilö toista ihmistä, voi hyvin helposti tuomiossaan erehtyä. Kuinka moni voi nöyrällä ja ystävällisellä esiintymisellä kohdella henkilöä, jota hän sydämmensä sisimmässä halveksii? Kuinka moni saattaa käyttäytyä tylysti toista kohtaan ja kuitenkin syvästi kunnioittaa hänen persoonaansa? Jos sentähden armoa etsivät sielut eivät aina ole kohdelleet jotakuta turhamaista ja kunnianhimoista henkilöä niin syvällä kunnioituksella, kuin hänen itserakkautensa olisi vaatinut, niin ei sen kautta vielä mitään ylönkatsetta ole näytetty toteen. Sillä ei ole aavistustakaan herätyksestä ja synninsurusta, joka luulee, että tuohon tilaan joutuneet voivat korottaa itsensä muiden yli. Lisäksi väittävät vainoojamme seurojen vaikuttaneen, että niissä kävijät laiminlyövät työnsä. Tätä ei ole voitu todistaa, mutta se kyllä on näytetty toteen, että kristinusko on tehnyt laiskoista ahkeria työntekijöitä.

Kun ilmiantajamme eivät pystyneet näyttämään toteen ainoatakaan levitetyistä valheista, täytyi heidän jättää seurat sikseen ja hyökätä alalle, joka ei ensinkään ollut määrätty tutkittavaksi. Yksityiset, yhteydestään irroitetut lauseet olivat nyt käännettävät ja väärin selitettävät, jotta asianomaiset siten saisivat nauttia sen asian häväisemisestä, jota eivät voineet maahan tallata. Yksityisestä elämästä etsittiin tapahtumia ja lauseita, joita todistajain väitteen mukaan oli heille kahdenkesken puhuttu, ilman että kuitenkaan on voitu saada kokoon mitään asiallista. Missä löytyy yhteiskunnan jäsen, jonka julkinen ja yksityinen elämä niin laittomasti kuin meidän on asetettu kaikkien nähtäväksi? Ja missä löytyy se, joka semmoisessa asemassa eheänä voisi poistua tutkinnosta, kun yli sata huolellisesti valittua todistajaa on kuulusteltu? Tämmöistä menettelytapaa ei ole valistunut ja lempeä hallitus määrännyt, vaan se aiheutuu syyttäjän miltei käsittämättömästä rohkeudesta.

Tahdomme nyt kiinnittää huomiomme kokousten ja niissä antamamme opetuksen todellisiin seurauksiin. Tässä astuu näkyviin se omituinen seikka, että vihollisemme vastoin tarkoitustaan ovat olleet pakoitetut palvelemaan Jumalan asiaa, kun näet heidän esiintuomiensa todistajien kautta on selvään näytetty toteen, että kokoukset ovat saaneet aikaan suuren ja huomattavan tapojen parannuksen sekä niin voimallisesti ovat vaikuttaneet yhteiskunnalliseen elämään, että törkeisiin paheisiin sortunut kansa on luopunut koti- ja yhteiskuntaelämää hävittävistä häpeällisistä tavoista ja alkanut elää Jumalan sanan ja tahdon mukaan. Ja jos tutkimuksen kestäessä jotkut todistajat katkeruuden ja persoonallisen koston vaikutuksen alaisina muutamissa kohden ovatkin esittäneet kertomuksia, joita voi tulkita eri tavalla, niin ovat nämäkin totuuden voittamina olleet pakoitetut myöntämään, että syytettyjen ulkonainen elämä on ollut puhdasta, hiljaista ja nuhteetonta. Itse vastustajien toimesta on siis näytetty toteen, että hartaushetkemme ovat tuottaneet siunauksesta rikkaita seurauksia, jos kohta näistä seurauksista eivät aina muut olekaan tietäneet, kuin Jumalan enkelit, jotka iloitsevat syntisen kääntymisestä. Kuinka moni, jonka elämä on ollut kurjaa juopumista, kiroilemista, varastelemista, tappelua, yönjuoksua y.m. onkaan, saatuaan enemmän valoa Jumalan sanasta, muuttunut aivan toiseksi ihmiseksi. Paheisiin sortuneesta ja jumalattomasta on tullut jumalinen ja kelvollinen yhteiskunnan jäsen. Moni, joka ennen juopumisella on tuhlannut oman, vaimonsa ja lapsensa ajallisen onnen ja päihtyneenä on piessyt kotiväkeään, ei enää käy kapakassa, vaan kirkossa ja niissä paikoissa, joissa opetetaan Jumalan sanaa ja joista hän, hyvän tukemana, palajaa omaistensa luo, joiden ei enään tarvitse hämmästyneinä ja tuskan valtaamina pelätä hänen kotiin tuloaan, vaan iloisina ja tyytyväisinä saavat vastaanottaa rakkaan puolison ja isän. Miten oudolta tuo näyttäneekin tulevan ajan silmissä, on kuitenkin todistettu ja tunnustettu totuus, että moni näistä kirkkaamman evankeliumin valon parantamista yhteiskunnan jäsenistä yli vuoden ajan oikeuden edessä ovat olleet kanteen alaisina heissä tapahtuneesta parannuksesta, niinkuin sekin, että meitä on pidetty rikoksellisina siitä syystä, että olemme olleet välikappaleina Jumalan kädessä johtamaan syntiin eksynyttä kansaa malttiin ja parannukseen. Jos tätä, jota kumminkaan emme voi uskoa, maan päällä pidetään rikoksena, niin emme pelkää hänen tuomiotaan, joka on antanut meille evankeliumin opin syntisille julistettavaksi. Kun pahantekijät täyttävät vankilat, niin lienee jo aika, että maan papisto uskollisesti ja vakaasti käyttää evankeliumin oppia syntisten parannukseksi ja autuudeksi. Eikö se evankeliumi, joka nyt asettaa itse kannibaalin raivon, voisi olla voimallinen meidän isänmaassamme? Tämän evankeliumin julistamisesta tahdotaan nyt rangaista sen sanansaattajia, sentähden että se on kantanut hedelmää. Kun kristillisen kirkon historia, joka on tottunut näkemään verta ja kyyneleitä vuotavan Kristuksen nimen tunnustamisen tähden, kerran tarkkuudella kertoo näistä tapahtumista, on se niistä löytävä sisaruksia niille aikuisemmille tapahtumille, joita aikakirjat sisältävät. Se on huomaava, että valkeus ja pimeys nyt, niinkuin aina ennenkin, taistelevat herruudesta, sekä että missä jumalallinen totuus alkaa esiintyä, siellä hengellisen valon viholliset vastustaen ja vainoten asettuvat vastarintaan.