Vaikka Achrén Vähäänkyröön muutettuaan kehittyi paljon evankeelisemmaksi, kuin hän sitä ennen oli ollut, ja vaikka hänen runollinen ja hellä luonteensakin oli taipuisa sovinnollisuuteen ja rakkauteen, oli hänen suhteensa maailmaan ja kaikkeen pintapuoliseen kristillisyyteen tuota jyrkkää laatua, josta Pohjanmaan heränneet papit ylimalkaan tunnetaan. Kenelle hyvänsä oli hän valmis tunnustamaan uskonsa ja ajatuksensa suoraan lausumaan. Oikeuteen häntä ei kuitenkaan vedetty. Ainoastaan tuomiokapitulissa syytettiin häntä kerran loukkaavasta esiintymisestä. Asia oli seuraava: Maaliskuussa 1840 toimitti Mustasaaren kirkkoherra B. Frosterus, joka, kuten olemme nähneet, jo Kalajoella sikäläisen herännäisyysliikkeen ensi vuosina oli esiintynyt heränneitten kiivaana vastustajana, kirkkoherranvaalia Vähässäkyrössä. Tilaisuudessa saarnasi Achrén. Saarnan aineena oli: "Kristus paras ystävämme, saatana pahin vihollisemme". Puheensa lopussa lausui hän seurakunnalle muutamia vakaita sanoja tapahtuvan vaalin johdosta, rohkein piirtein esittäen elävän ja kuolleen sielunpaimenen ominaisuuksia. Tätä ei Frosterus voinut sulattaa. Hän ilmoitti asiasta tuomiokapitulille, muun ohessa väittäen Achrénin lausuneen: "Teidän tulee tänään valita itsellenne sielunpaimen, ja päivä on siis tärkeä. Mutta se ei ole ainoastaan siitä syystä tärkeä, vaan sentähden että teidän tulee valita Kristuksen ja saatanan välillä". Tuomiokapituli vaati Achrénin lausuntoa. Tämä vastasi suoraan ja jyrkästi, puolustaen esiintymistään, vaan samalla kieltäen verranneensa ketään valittavista papeista Kristukseen tahi saatanaan. Ei malttanut hän myöskään olla selityksessään antamatta Frosterukselle tuntuvia letkauksia. Kovasti suuttui oppinut, korkeakirkollinen herra lukiessaan Achrénin selitystä, jonka johdosta tuomiokapituli vaati häneltä lausuntoa. Uudistaen syytöksensä, huomautti hän vastauksessaan viimemainitun moitittavasta käytöksestä ja semmoisen esiintymisen arveluttavista seurauksista. Aivan pahana ei tuomiokapituli kuitenkaan näy asiaa pitäneen, koska se antoi sen päätöksen, että Achrén kontrahtirovastiltaan, Laihian kirkkoherra J. Stenbäckiltä, oli saava "sopivan ja vakavan nuhteen" saarnastaan, joka "ainakin pääsisältöön nähden, niinkuin myöskin Achrén oli ollut pakoitettu myöntämään, oli ollut Frosteruksen kertomuksen mukainen, sekä viimemainittua vastaan käyttämästään 'varomattomasta ja loukkaavasta kirjoitustavasta', jonka tuomiokapituli 'tyytymättömyydellä oli huomannut'." Stenbäck ei kuulunut heränneisiin, vaan hieman häpeissään hän kuitenkin oli, täyttäessään tuomiokapitulin käskyä. Muotoja noudattaakseen oli hän todistajiksi kutsunut Laihian kappalaisen J. Simeliuksen ja tämän apulaisen O. V. Simeliuksen sekä oman apulaisensa K. V. Hjeltin. Tuomiokapitulille lähettämässään kertomuksessa ilmoitti hän Achrénin "tyytymättömyyttä ilmaisematta sekä velvollisella nöyryydellä" vastaanottaneen nuhteet. [Turun tuomiokapitulin arkisto; Törnudd, Matrikel; kert. (1896) Charlotte Achrén.]
* * * * *
Durchmania vastaan Kalajoen käräjissä esiintuomassaan todistuksessa kertoi E. R. Alcenius hänen eräissä Alavieskassa v. 1837 pitämissään seuroissa muun ohessa lausuneen: "Teillä Alavieskalaisilla on kauan ollut kelvottomia pappeja, nyt voisitte saada hyvän, kun vain ymmärtäisitte valita". Se pappi, jota Durchman täten kehotti Alavieskalaisia seuraavan vuoden alussa tapahtuvassa kappalaisvaalissa äänestämään oli Vilhelm Österbladh. Hänkin oli Suupohjan herännäisyyden esikoisia ja Jaakko Wegeliuksen oppilaita. Hän syntyi v. 1805 Vaasassa, missä isänsä oli merikoulunopettajana. Tultuaan ylioppilaaksi Vaasan koulusta v. 1823 ja oltuaan muutamia kuukausia (kevätl. 1825) opettajana Oulun koulussa, vihittiin hän papiksi v. 1827. Toimittuaan pappina Solvossa, Larsmossa y.m., määrättiin hän väliaikaiseksi saarnaajaksi Petalahdelle (1834), jota tehtävää hän hoiti vuoden ajan. Tämä vuosi oli hänelle tärkeä. Seurustellessaan kirkkoherransa J. Wegeliuksen ja näiden seutujen muiden heränneitten pappien kanssa, heräsi hän Herraa etsimään ja häntä hengen ja voiman todistuksella tunnustamaan. Österbladh oli vilkasluontoinen ja helläsydämminen mies. Hänen elävät saarnansa eivät saattaneet olla sanankuulijoihin vaikuttamatta, hänen ystävällinen, nöyrä ja suora käytöksensä veti vastustamattomasti puoleensa. Ujotkaan ihmiset eivät orjailleet hänen seurassaan, häntä uskalsivat alakuloisimmatkin lähestyä. Ollen ummikko ruotsalainen, opetteli Österbladh ylioppilaana saarnakonditsioonilla Pulkkilassa ahkeraan suomea, jota hän jo nuorena pappina jokseenkin osasi, niin että hän kielenkin puolesta hyvästi tuli toimeen, kun hän v. 1835 määrättiin saarnaajaksi Töysään. Jo täällä ollessaan alkoi hän herättää suurempaa huomiota, ja mainittavia herätyksiä tapahtui tuossa syrjäisessä seurakunnassa hänen voimallisten, eloa ja rakkautta uhkuvien saarnojensa kautta. Usein seurusteli hän Suupohjan heränneitten pappien kanssa, saavuttaen yhä suuremmassa määrässä heidän ystävyytensä ja luottamuksensa. Kaikki toivoivat hänestä paljon, eikä pettynyt tämä toivo. Varsinaisen maineensa saavutti Österbladh kuitenkin vasta Alavieskassa, jonka seurakunnan kappalaiseksi hän, saatuaan määräyksen v. 1838, toukokuussa v. 1840 pääsi. [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; kert. (1896) Charlotte Achrén, rovasti J. Österbladh, J. Hemming y.m.]
* * * * *
Ehkä huomattavin niistä saarnoista, joita arkkipiispa Melartin tarkastusmatkallaan Pohjanmaalla v. 1836 sai kuulla, oli se, jonka Lauri Stenbäckin ennen mainittu veli Juhana Mikael Stenbäck piti Vöyrin kirkossa. Se oli suoraa puhetta ja tavattoman voimallista. Yhtä vähän kuin muulloinkaan säästi saarnaaja silloin ketään ihmistä eikä koettanut hän korusanoilla lieventää raamatun suolaista totuutta. Kohti kävi saarnan murtava voima, ehdottomasti temmaten kaikki sanankuulijat mukaansa. Melartinin kunniaksi on mainittava, ettei hän sanallakaan moittinut Stenbäckin esiintymistä, vaikka tämä tapansa mukaan oli käyttänyt hyvin jyrkkiä sanoja, vaan päinvastoin kiitti häntä lämpimästi saarnasta. [Kert. Charlotte Achrén.] Epäilemättä olikin Stenbäck herännäisyyden etevimpiä saarnaajia, niinkuin hän muistakin syistä on luettava sen merkkimiesten joukkoon. Tultuaan papiksi v. 1832, määrättiin hän ensin isänsä apulaiseksi Vöyriin sekä seuraavana vuonna v.t. kirkkoherraksi Inariin, mistä hän kuitenkin jo tammikuussa 1834 palasi entiseen paikkaansa. Vielä isänsä v. 1837 tapahtuneen kuoleman jälkeen toimi hän monta vuotta apulaispappina kotipitäjässään suurella siunauksella. Talonpojat avasivat ovensa hartausseuroille ja samankaltaisia kokouksia pidettiin pappilassakin. [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; Vöyrin käräjien pöytäkirjat, joista vasta enemmän.] Monesti tuli Vöyriin pitkämatkaisiakin vieraita sikäläisten heränneitten kanssa kiittämään Jumalaa hänen ihmeistään isien maassa. Etenkin silloin olivat seurat elävähenkiset. Semmoinen tilaisuus oli Laura Katarina Stenbäckin häät Vöyrin pappilassa tammikuun 10 p:nä 1839. Sulhanen, J. Schwartzberg, joka Malmbergin kehotuksesta oli kääntynyt mainitun heränneen neitosen puoleen ja kosimakirjeessään muun ohessa kirjoittanut: "Jos tulisit minulle vaikka perkeleeksi, niin otan tämän Jumalan kädestä", [Kert. tuomiorovasti J. Schwartzberg.] oli jo siihen aikaan heränneitten pappien ja talonpoikien rakastettu ystävä, ja monta lämmintä esirukousta nousi Herran puoleen nuoren pariskunnan juhlapäivänä. Seurat olivat erinomaisen elävät ja varsinkin rukoukset niin voimalliset, että kerrottiin "huoneen liikkuneen". Vierasten joukossa nähtiin muiden kera myöskin Lagus ja Malmberg. Eräänä lomahetkenä nähtiin heidät kävelevän yhdessä edestakaisin lattialla. He olivat vilkkaassa keskustelussa ja innostusta säteilevin silmin lausuivat he toisilleen: "Kuka olisi tätä uskonut, kun olimme yhdessä Kalajoella?" [Kert. Charlotte Achrén.]
Mutta Stenbäckin herätyshuuto ei kauemmin saanut häiritsemättä kaikua Vöyrissä. Hänellä oli monta ystävää, jotka iloiten seurasivat hänen väsymätöntä työtään, mutta vihamiehiäkin löytyi paljon. Viimemainittujen toimesta täytyi Stenbäckinkin, kuten vasta saamme nähdä, jo seuraavana vuonna vastata toimistaan oikeuden edessä.
* * * * *
Samaan aikaan kuin Vöyrin herännäisyysliike alkoi herättää järjestysmiesten huomiota liikkui Munsalassa ja Uuskaarlepyyssä voimallinen herätys. Jumalan välikappaleena näissä seurakunnissa oli Fredrik Östring. Tämän, ruotsinkielisen Pohjanmaan epäilemättä etevimmän herätyssaarnaajan aikuisemmat elämänvaiheet ovat seuraavat.
Fredrik Östring, Lauri Stenbäckin ennen mainitun ystävän J. J. Östringin veli, syntyi tammikuun 14 p:nä 1810 Närpiössä, missä isänsä P. Östring oli pappina. Äitinsä nimi oli Fredrika Ulrika Holstius. V. 1821 kirjoitettiin hän oppilaaksi Vaasan kouluun, josta hän pääsi ylioppilaaksi v. 1828. Papiksi hän vihittiin v. 1832 ja määrättiin Pietarsaaren koulun opettajaksi, jota virkaa hän jo ylioppilaana oli hoitanut koko lukuvuoden 1830-1831. Tässä toimessa oli Östring toukokuuhun 1835, jolloin hän määrättiin Kruununkylän kirkkoherran K. F. Alceniuksen apulaiseksi. [L. Galleniuksen Fr. Östringin hautajaisissa pitämästä ruumissaarnasta, joka päättyi vainajan elämäkerralla. (Painettu aikakauslehdessä "Församlingsvännen" 1889, n:o 7).] Tässäkin seurakunnassa oli herännäisyys alkanut voittaa alaa. Östringin totuudelle altis, lapsuudesta asti vakava luonne vaati häntä asettumaan sen palvelukseen. Hän alkoi pitää sunnuntaikoulua ja esiintyi puhujana hartausseuroissa. Ahkeraan tutki hän tämän ohessa yksinäisyydessä Jumalan sanaa antaen sen kaksiteräisen miekan erottaa "sielun ja hengen, jäsenet ja ytimet". Särjettyyn sydämmeen kätki hän Herran opetukset, nöyrästi totellen niitä elämässään. Sentähden hän kasvoi Jumalan ja Kristuksen tuntemisessa. Pian huomattiin seuraukset seurakunnassa. Kansaa alkoi herätä synnin unesta, leviämistään levisi liike. Alcenius tuli levottomaksi. Hän ilmoitti arkkipiispalle toivovansa saada poikansa apulaisekseen. Tämän johdosta tarjosi Melartin Östringille vuoden 1837 lopussa tämän entisen viran Pietarsaaressa, johon ei hakijaa ollut ilmaantunut. Vaan tämä ei ollut halukas luopumaan paimentyöstään Kruununkylän heräjävässä seurakunnassa. Hän kirjoitti korkealle esimiehelleen kirjeen, jossa hän nöyrästi pyysi saada jäädä paikalleen. Melartin vastasi ystävällisesti, miltei hellästi, muun muassa kirjoittaen: "Toivon kaikesta sydämmestä, että herra komministeri pysyy sillä työalalla, joka teitä eniten miellyttää ja jolla siis voitte eniten hyödyttää sekä nauttia parainta tyydytystä". Huomattavat ovat varsinkin seuraavat, samassa kirjeessä löytyvät sanat: "Suomen papiston mielipiteet kerettiläisyydestä ovat jaetut. — — — Tässäkin pitävät sanat, hedelmistään te heidät tunnette, paikkansa. En siis ainoastaan hyväksy, että te vakavuudella, lämmöllä ja ahkeruudella teette työtä sielujen herättämiseksi, parantamiseksi, lohdutukseksi ja pelastukseksi, vaan kehotan teitä niin toimimaan maailman ja toisin ajattelevien arvosteluista huolimatta. Tässä tulee teidän kuitenkin tarkoin katsoa, että heidän (seuroja pyytävien) toivomukset lähtevät sydämmestä ja todellisesta halusta, eivätkä ole pelkkää teeskentelyä. Juuri viimemainittu seikka se on, joka ilmenevän hengellisen ylpeyden kera usein on saattanut pietismin huonoon huutoon. Yksin Korkein näkee sydämmen ja tietää sen tarpeet. Vakuutukseni on, ettei opettaja saa sammuttaa tulta siinä, missä tämä todellisuudessa vaikuttaa, mutta hänen velvollisuutensa on myöskin johdattaa sen ilmaukset oikeaan päämäärään ja varjella niitä joutumasta harhateille". [Melartinin kirje Östringille 8/1 1838.] Östring sai siis jäädä Kruununkylään, vaan väleen sai hän tietää, että Alcenius tuomiokapitulissa oli syyttänyt häntä tottelemattomuudesta ja mielivaltaisista toimenpiteistä. Tästäkin ilmoitti hänelle Melartin omakätisessä kirjeessä, teroittaen hänelle sitä kunnioitusta ja kuuliaisuutta, jota hän olisi velvollinen osoittamaan kirkkoherralleen. Kirje on ystävällinen, vaan ilmaisee samalla tyytymättömyyttäkin. Kieltäen Östringiä ryhtymästä minkäänlaisiin toimenpiteisiin, ellei hän sitä ennen ollut neuvotellut Alceniuksen kanssa ja saanut hänen suostumustaan, varoittaa hän häntä "itsepäisesti luotaan luomasta esimiehensä huomautuksia ja käskyjä". "Ei mikään" — niin jatkuu kirje — "ole turmiollisempaa kuin eripuraisuus seurakunnan opettajien välillä, ja opettajaviran, samoinkuin muiden virkojen vaatima ensimmäinen velvollisuus on kuuliaisuus esimiehen käskyille ja niiden alle alistuminen". Mitä Alcenius oli kirjoittanut seurakuntansa heränneistä, näkyy varsinkin niistä sanoista, joilla kirje päättyy. Ne kuuluvat: "Mitä hartautta tarkoittaviin harjoituksiin tulee, niin tulee niiden olla vakavia ja sydämmen sisimmästä tarpeesta lähteneitä. Niiden silmämääränä olkoon hartaus eikä tyhjä varjojumalisuus, jossa ei ole voimaa". [Melartinin kirje Östringille, 8/2 1838.]
Toukokuussa 1838 määrättiin Östring kappalaisenapulaiseksi Uuskaarlepyyhyn. Kaupunki, samoinkuin sen emäseurakunta Munsala, oli silloin vielä aivan suruton. Oli kuultu kummallisia huhuja "heränneistä" ja heidän naurettavasta puvustaan, Kalajoen käräjistä ja niissä syytetyistä "kerettiläisistä papeista", vaan mitään varmempaa ei tuosta "uudesta uskosta" vielä tiedetty. Kun Östring saapui Uuskaarlepyyhyn, herätti kaupungissa leviävä tieto, että hänkin oli kerettiläinen, mitä suurinta uteliaisuutta. Kilvan tunkeutuivat ihmiset kirkkoon kuulemaan hänen ensimmäistä saarnaansa. Odotettiin jotakin kummaa, ennen kuulumatonta. Ja kummallista se olikin. Ei kukaan kaupungin asukkaista ennen ollut semmoista kuullut. Hartaudella lausuttuaan muutamat virrensäkeet, korotti saarnaaja voimallisen äänensä, tervehtien seurakuntaa profeetan sanoilla: "Kääntykää minun tykö, niin tulette autuaiksi, kaikki maailman ääret, sillä minä olen Jumala eikä kukaan muu". Ja kun hän sitten kuvasi, miten onneton ihminen ilman Jumalatta on, sekä raamatun sanalla todisti, että tämän Jumalan armo on kaikille tarjona, niin ei löytynyt monta tuossa täyteen ahdetussa kirkossa, joihin saarna ei olisi koskenut.