Harvoin on mikään saarna tuottanut niin näkyviä hedelmiä, kuin Östringin tulosaarna Uuskaarlepyyn kirkossa. Monessa kodissa alkoi tästä päivästä uusi elämä Herran pelvossa. Talosta taloon levisi tuli nopeasti. Östring teki väsymättömästi työtä. Yhä raikkaampana kaikui hänen voimallinen äänensä kirkossa ja yhä useammin kuultiin hänen yksityisesti neuvovan, kehottavan, varoittavan ja lohduttavan uusia ystäviään. Emäseurakuntaankin levisi liike jo kesällä samana vuonna. Talonpojat Matti Bro, Matti Pehkos y.m. avasivat ovensa Östringin seuroille, ja Munsalan kappalaisen Esaias Wegeliuksenkin pappilaan kokoontui kansaa veisaamaan ja kuulemaan Uuskaarlepyyn uuden papin voimallisia hartauspuheita. Wegelius ei kyllä täysin hyväksynyt heränneitten katsantotapaa eikä itse liittynyt heihin, mutta hän tunnusti Östringin pyrinnöt ja lahjat jaloiksi, hyväksyi hänen oppinsa ja näki kernaasti, että kansa kokoontui häntä kuulemaan. Aivan toista mieltä oli sitävastoin Munsalan kirkkoherra I. N. Snellman. Ollen sekä ijältään että katsantotavaltaan vanha, piti hän herännäisyysliikettä hyvin vahingollisena. Monesti varoitti hän Östringiä, jyrkästi kieltäen häntä seuroja pitämästä. Muitakin vihamiehiä ilmaantui ennenpitkää. Nopeammin kuin muualla joutui Munsalan herännäisyysliike tekemisiin viranomaisten kanssa. Jo syksyllä samana vuonna vedettiin Östring ja suuri joukko hänen ystävistään sekä kaupungista että maaseurakunnasta oikeuteen uskostaan vastaamaan. ["Tidsbilder ur Österbottniska folklifvet, IV Andliga rörelser i slutet af 1830 och början af 1840 talet af A. S-g, Nykarleby 1884"; Törnudd, Matrikel; Uuskaarlepyyn käräjien pöytäkirjat, joista vasta enemmän.]
* * * * *
Muutamia vuosia oli herännäisyyden synnyttämä virkeämpi uskonnollinen elämä levittänyt siunaustaan Vaasan seudun ruotsinkielisessä kansassa, ennenkuin hengen tuulahdukset ehtivät Suupohjan suomenkielisiin seurakuntiin. Matkustajat puhuivat kauhulla Härmän, Kauhavan, Lapuan, Isonkyrön y.m. sikäläisten pitäjien hurjista asukkaista, joiden keskuudessa juomingit, tappelut, murhat, ryöstöt ja muut paheet mitä raaimmassa muodossa rehottivat. Tavattoman suuri oli kansan hengellinen sokeus. Ei taikauskokaan voinut estää ihmisiä ilmaisemasta jumalattomuuttaan mitä loukkaavimmalla tavalla. Lapualla kantoivat kerran muutamat nuoret miehet karsinaansa kuolleen sian kirstussa hautuumaalle kellojen soidessa muiden ruumisten kera haudattavaksi, ja heidän ilonsa oli suuri, kun petos onnistui ja pappi siunasi heidänkin vainajansa. [Varmana kertonut A. O. Törnudd y.m.] Hurjia olivat varsinkin yölliset juomingit. Jos noihin tavallisesti syrjäisissä paikoissa pidettyihin huveihin kokoontuneiden tuli nälkä, varastettiin lähimmältä laitumelta lammas, ja lähimmästä asunnosta mitä muuta tarvittiin. Vaikea oli saada syylliset lailliseen edesvastaukseen, sillä väärää valaa ei pidetty paljo minään, ja sitäpaitsi löytyi monessa pitäjässä vasituisia "todistajia", jotka 3 kopeekasta ottivat todistaaksensa mitä tahansa. Ainoa jumalisuus, jota kirkon ulkopuolella harjoitettiin oli "vanhojen kristittyjen" pienet seuranpidot. Myöskin käytettiin heistä nimiä "jumaliset" ja "rukoilijat". Kerrottiin heidän tulleen näille tienoille Jalasjärveltä. Miltei varmaan voikin otaksua, että niin oli laita, sillä Jalasjärvi on Parkanon ja Ikalisten rajapitäjä, ja näillä tienoin löytyi vielä, kuten olemme nähneet, vanhan herännäisyyden jälkiä. Suupohjan "rukoilijat" eivät kuitenkaan pystyneet sytyttämään Herran tulta näillä viljelemättömillä suomailla. Kansa ymmärsi, että heidän jumalisuutensa oli vain tyhjää kaavakristillisyyttä, sillä heidän jokapäiväinen elämänsä oli julki surutonta. Ei tehnyt kenenkään mieli käydä heidän rukousseuroissaan, joissa tiedettiin heidän hetken polvillaan rukoilevan ja joskus veisaavan. Rauhassa he kuitenkin saivat lamautunutta kristillisyyttään harjoittaa. Joskus tapahtui myöskin, että joku synneistään levoton sairas kutsutti luoksensa "rukoilija-akan" tahi "rukoilija-miehen", pyytäen häntä edestään rukoilemaan. Mutta vähenemistään väheni "rukoilijain" pieni joukko pystymättä painamaan kuolleenkaan uskonnollisuuden leimaa Suupohjan jumalattomaan kansaan. Kuultiin huhuja muualla syntyneistä uskonnollisista liikkeistä, ja siellä täällä huokasi joku tuohon julkiseen, yhä yltyvään syntielämään kyllästynyt: "Jos meilläkin olisi oikeita pappeja". Herra kuuli tämän huokauksen, hän tiesi samaa kaipuuta löytyvän monessa semmoisessakin, joka, kuullessaan puhuttavan heränneistä sielunpaimenista, kerskaten uhkasi: "Tulkoot vaan tänne, kyllä niitä täällä opetetaan". [Kert. (1896) Jaakko Uppa ja Maria Keltamäki Seinäjoella, Juho Jaskari Nurmossa, A. O. Törnudd y.m.; J. S-h-n, "Arvid Johan Logren, Nikolainkaupungissa 1884".] Suomenkielisenkin Suupohjan armonaika oli tullut.
Joulukuussa 1837 muutti Frans Oskar Durchman Ylihärmään, jonka seurakunnan avonaiseksi jäänyttä kappalaisenvirkaa hän oli määrätty väliaikaisesti hoitamaan. Jo miehen ulkonäkö ja hänen ryhdikäs esiintymisensä vaikuttivat Härmän miehekkääseen kansaan. Jo silloin kuin hän ensi kerran alttarilta korotti sointuvan ja voimallisen äänensä synnintunnustukseen, sai moni piston sydämmeensä. Pitkäveteisesti ja puoleksi laulaen olivat entiset papit lukeneet nuo tutut sanat; "uusi pappi tunnusti syntinsä" sanoivat ihmiset kirkosta palatessaan. Syvän vaikutuksen teki kuulijoihin myöskin Durchmanin tavattoman kaunis messuääni. Eniten kuitenkin hänen saarnojansa ihmeteltiin. Niitä ei kestänyt jumalattominkaan levollisena kuunnella. Kun hän esim. kynttiläsunnuntaina 1838, alkulauseessa puhuttuaan toivosta, jota paitsi "ei kukaan merimies lähde matkalle", eikä "kukaan maanmies peltoaan kylvämään", kysyi sanankuulijoiltaan, ei kaikilta yhteisesti, vaan niin, että jokainen tunsi kysymyksen tarkoittavan juuri häntä: "Toivotko tulevasi autuaaksi?" hämmästyivät tunnottomimmatkin sydämmet. Eikä jättänyt rohkea saarnaaja asiaa siihen. Hän sanoi tahtovansa "näyttää kääntymättömille syntisille, että heillä on tämä vastaus tunnossaan: ei ole minulla toivoa tulla autuaaksi". Ja armottoman selvästi hän Jumalan sanan todistuksilla tuon näyttikin toteen, säälimättä paljastaen ja lyöden kumoon kaikki petolliset toiveet, joilla kääntymätön ihminen vasten omantuntonsa todistusta koettaa itseltään salata todellisen tilansa. Ylihärmän kansa alkoi herätä sitkeästä unestaan. Toinen toisensa perästä saapui Durchmanin; luo, kysyen: "Mitä minun pitää tekemän?" Semmoisia vieraita otti hän kernaasti vastaan, neuvoi heitä ahkerasti, kehotti ja lohdutti. Eikä hän kirkossa pelkkää lakia julistanut eikä aina ankara ollut, vaikka hän tulisessa innossaan monesti kiivastui ja löi nyrkkinsä saarnatuolin laitaan. Evankeliumin suloinen sanoma oli monesti hänen saarnansa pääsisältönä, varsinkin niiltä ajoilta alkaen, jolloin herätyksen hedelmiä selvään alkoi seurakunnassa näkyä. Vaan ei hän heränneitä siihen luuloon jättänyt, että heidän autuutensa asia jo oli valmis, yhtä vähän kuin hän heiltä salasi, että maailman pilkka ja vaino, jota heidän alusta alkaen täytyi kokea entisiltä syntitovereiltaan, oli kasvava samassa määrässä kuin heidän uskonsa ja tunnustuksensa. Omasta kokemuksesta Durchman kaiken tuon hyvästi tiesi, ja sitä muistuttivat hänelle nuo alituiset matkustuksensa Kalajoen käräjiin. Kuvaavat ovat seuraavat sanat, joilla hän päätti Ylihärmän kirkossa 6:na sun. pääs. pitämänsä saarnan: "Oi, kuinka kerran saamme hävetä, että niin vähän olemme kärsineet Kristuksen tähden. Sentähden, uskolliset todistajat, tarttukaa raittiisti kiinni asiaan, todistakaa uskollisesti, kärsikää miehuullisesti ja kärsivällisesti, sotikaa rehellisesti. Antakaa kruunata itsenne pilkalla. Kohta käännetään lehti. Maailma kruunataan tulella, tulikivellä ja pilkalla, mutta te ilolla, riemulla ja rauhalla ijankaikkisesta ijankaikkiseen — amen".
Näinä aikoina käytti Durchman vielä saarnakonseptia, vaan ei hän niihin katsettaan kiinnittänyt. Koko ajan loi hän vilkkaat silmänsä kuulijakuntaan. Tuokin oli uutta ja omiaan pitämään ihmisiä hereillään. [Durchmanin saarnakonseptit 4/2 1838 ja 27/5 1838, jotka olen saanut hänen tyttäreltään rouva Vendla Östring-vainajalta; kert. (1896) Jaakko Uppa Seinäjoella y.m.] Nopeasti levisi hänen maineensa naapuriseurakuntiinkin. Jo kevätkesällä v. 1838 koettivat Alahärmäläiset saada häntä pappinsa apulaiseksi, luvaten itse vastata hänen palkastaan. [N. K. Malmbergin kirje hänen apelleen, rovasti Bergrothille Ruovedellä, päivätty 16/6 1838. (Konseptin omistaa kirkkoh. W. Malmberg).] Yritys raukesi sikseen, vaan se todistaa, miten halukasta Suupohjan raaka kansa oli kuulemaan elävää saarnaa, miten kovasydämmiseltä se alussa näyttikin. Durchman jäi Ylihärmään maaliskuuhun 1839, jolloin hän siirrettiin Ullavaan. Oltuaan ainoastaan kuukauden ajan viimemainitussa seurakunnassa, siirrettiin hän Isoonkyröön, missä hänen huomattavin työnsä alkoi.
* * * * *
Muutamia kuukausia oli Durchman vaikuttanut Alahärmässä ja saanut levottomuutta aikaan siellä sekä vähän naapuriseurakunnissakin, joista ihmisiä silloin tällöin oli käynyt hänen kirkossaan, kun alkoi kuulua, että "Lapualle tulee vielä parempi pappi". Huhu ei ollut perätön: Niilo Kustaa Malmberg määrättiin Lapuan kappalaisen B. K. Hildénin [Törnudd, Matrikel.] apulaiseksi ja ryhtyi tähän toimeen toukokuun 1 p:nä 1838.
Lapuan kirkkoherrakuntaan kuului siihen aikaan paitsi emäseurakuntaa, Kauhavan, Ylihärmän, Alahärmän sekä Nurmon kappelit. Kaikissa näissä seurakunnissa tuli Malmbergin saarnata sekä avustaa papistoa myöskin kinkereillä. Laaja oli piiri, ja tehtävä vaikea, jos muutos parempaan oli saatava aikaan. Kuoleman unta nukkui Suupohjan kansa. Sen herättämiseen tarvittiin Siinain pasuuna. Murtumaton, hurja oli sen voima. Sen taivuttamiseen vaadittiin urhoollisuutta ja miehen väkeä. Raaka oli sen mieli, kylmä sen sydän. Suurta itsensäkieltämistä ja hellää rakkautta kysyi sen kouluttaminen ja lämmittäminen. Malmberg ei säikähtänyt. Hän ryhtyi työhön, eikä auraan tartuttuaan katsonut taaksensa. Ylipaimenen lähettämänä lähti hän kujilta ja teiltä kutsumaan Suupohjan kansaa häihin. Pelkuri ei olisi uskaltanut, huonokykynen olisi joutunut naurun ja pilkan alaiseksi, virkavallan turvissa liikkuvan käskijän olisi täytynyt häpeällä paeta ensi ottelusta. Vaan Malmberg ei pelännyt, ennen kuulumaton oli hänen kykynsä, eikä tullut hän kaavajumalisuuden turvaaman virkamiehen vaatimuksilla, vaan vainotun herätyssaarnaajan särjetyllä, mutta Herrassa väkevällä voimalla. Hän lähestyi kansaa ja näki, että tuon karkean pinnan alla piileili kalliita henkisiä aarteita tulevien päivien varalle, niinkuin nuo viljelemättömät suot, joiden huuruista ilmaa tämä kansa hengitti, routaisessa povessaan kätkivät paljon rikkautta nouseville sukupolville. Täydellä syyllä on kiitetty Malmbergin tavattomia saarnalahjoja, vaan yksin niiden avulla hän ei olisi voinut suurta työtään Suupohjassa toimittaa. Hänen suurin voimansa oli rakkaus kansaan. Sen opastamana pääsi hän sitä likemmälle, kuin kukaan muu herännäisyyden papeista. Sillä avaimella avasi hän kuulijakuntansa sydänten kankeimmat ja ruostuneimmatkin lukot. Hän käytti sitä ihmistuntijan taidolla, milloin kovalla kädellä, milloin hiljaa sovitellen ja lukkoa ensin taivuttaen. [Suupohjan heränneitten yksimielinen todistus. Samaa todistaneet N. G. Arppe, A. O. Törnudd y.m]
Monella tavoin koeteltiin Malmbergin kykyä ja kärsivällisyyttä. Kerromme tässä vain yhden esimerkin. Kun hän Lapualla ensi kerran astui rippikoulunuorison eteen, heitettiin häntä vastaan virsikirja. Se sattui hänen rintaansa, pudoten siitä lattialle. Vähääkään kiivastumatta lausui Malmberg lähimpänä istuvalle pojalle: "Ota se ylös, se on pyhä kirja, se ei saa olla ihmisten tallattavana". Sanaakaan asiasta puhumatta piti hän lyhyen rukouksen ja ryhtyi tehtäväänsä. Ei ollut pitkä hetki kulunut, ennenkuin kaikki kunnioittavalla tarkkaavaisuudella seurasivat opetusta. Vakavasti, vaan hellästi puhutteli hän oppilaitaan, kärsivällisesti kuunnellen ja lempeästi oikaisten etenkin sen pojan vastauksia, joka oli kirjan heittänyt. Opetustunnin päätyttyä, käski hän hänen tulla luoksensa kotia. Poika totteli, vaikka hän odotti saavansa kovan rangaistuksen. Vaan Malmberg ei nytkään edes nuhdellut häntä, hän vain antoi hänelle Uuden testamentin, lausuen: "Tässä on sinulle vielä parempi kirja, lue sitä, poika parka". [Kert. N. G, Arppe, jolle Malmberg itse tämän kertonut, y.m.]
Jo ennenkuin Malmberg tuli Lapualle, oli kuultu hänen erinomaisista saarnalahjoistaan, vaan ei kukaan ollut luullut niitä semmoisiksi, kuin ne todellisuudessa olivat. Paatuneimmat Jumalan kieltäjät murtuivat hänen sanoistaan, hajamielisimpienkin täytyi alusta loppuun tarkkaan kuunnella hänen saarnaansa. Hänen suurin taitonsa oli sovittaa sanansa niin, ettei kukaan jäänyt osattomaksi. Vaikea oli häneltä salassa pysyä, vaikka missä loukossa tahansa olisi istunut ja mitä ajatuksia hyvänsä mielessään hautonut. Hänen silmänsä löysivät jokaisen, ja vastustamattomalla voimalla tunkeutuivat hänen sanansa kaikkiin sydämmiin. Tuo valtava ääni täytti Lapuan suuren kirkon, kuuluen kaikkialle silloinkin, kun se Siinain ukonjylinästä muuttui säälivän rakkauden kieltä miltei kuiskaten puhumaan. Ei tarvinnut hänen sanoja hakea, vaikkei hän ollut ainoatakaan paperille kirjoittanut; ne tulvasivat kuin koskena hänen suustaan, ja niin kansantajuista oli hänen esityksensä, että yksinkertaisinkin saattoi sitä seurata. Eikä sulkenut hän kristinuskoa kirkkoon — hänen saarnansa kantoi sen kaikkiin koteihin, tahi oikeammin: se toi kodit kirkkoon, niiden viat, synnit, ilot, murheet, huolet, toiveet, niiden askareet ja toimet Jumalan kasvojen edessä tarkastettaviksi ja hänen valkeudessaan tutkittaviksi. Ja samalla tavoin puhui Malmberg kappeliseurakuntien kirkoissa, hämmästyttäen, herättäen, voittaen sydämmiä kaikkialla.