Saatuaan senaatin päätöksen, päättivät Lagus ja hänen tuomitut virkaveljensä koettaa viimeistä keinoa sen kovan tuomion välttämiseksi, jonka alaisiksi he olivat joutuneet. He kääntyivät armonanomuksella keisarin puoleen. Vastaus kuului: "Hänen Majesteettinsa ei ole katsonut olevan syytä tuomion muuttamiseen eikä suvaitse, että häntä millään armonanomuksella tässä asiassa vaivataan". Lagukselle, Malmbergille, Laurinille ja Durchmanille tuomittu virkaeroaika määrättiin alkavaksi tammikuun 1 p:stä 1842.
Joulukuun 15 p:nä 1841 sai Hemming tuomiokapitulissa hänelle tuomitut nuhteet. [Turun tuomiokapitulin arkisto.] Turkuun saavuttuaan oli hän ensin käynyt tavanmukaisella kunniatervehdyksellä esimiestensä luona. Melartin kohteli häntä hyvin ystävällisesti, miltei pyytäen anteeksi, että oli ollut pakoitettu vaatimaan köyhää pappia niin pitkälle matkalle. Samaa mieltä olivat hänelle osoittaneet tuomiokapitulin muutkin jäsenet paitsi Edman, joka oli esiintynyt hyvinkin kiivaasti. Syynä siihen oli ehkä seuraava kohtaus. Hemming kulki kunniatervehdyksillään erään Turussa asuvan sukulaisensa hevosella. Kun hän saapui Edmanin asunnon luo, ei ajaja saanut vireätä hevosta hillityksi, vaan ajoi ensin kiinni porttipieleen ja sitten etehisen seinään. Edman katseli akkunastaan vieraan rajua tuloa. Tuskin oli Hemming ehtinyt astua sisälle, ennenkuin tuomiorovasti hänelle ärjäsi: "noin ylpeästikö te tulette nuhteita saamaan — ei semmoinen ajaminen sovi, kaikkein vähimmin teidän asemassanne olevalle". [Kert. Jaakko Hemming.]
Lagus, joka, niinkuin ennen olemme maininneet, Kalajoen käräjien aikaan oli verraten hyvissä varoissa, maksoi suuren osan Ylivieskalaisille tuomituista sakoista. Varojensa mukaan auttoivat muutkin sakkoihin tuomituita ystäviään. Vaan kun viimemainittujen luku oli suuri ja moni heistä asui syrjäisessä paikassa, joutuivat ainakin muutamat, joilla ei itsellä ollut varoja sakkojen maksamiseen, linnaan. Näin kävi esim. itsellisen Maria Liisa Vihelän, joka seuroissa käymisestä ja "sapatin rikkomisesta" oli tuomittu vetämään sakkoja 9 rupl. 60 kop. Hänen täytyi ne sovittaa 8 vuorokautta kestävällä vankeudella vedellä ja leivällä Oulun linnassa. Rangaistus oli sitä kovempi, kun Liisa Vihelä oli sokea. Vaan ilolla kärsi hän rangaistuksensa. Todistukseksi, miten heränneitä siihen aikaan kohdeltiin, mainittakoon seuraava tapahtuma. Kun Liisa oli päässyt pois vankilasta, ja muutamassa talossa Oulussa odotti erästä ystävää, joka oli tullut häntä kotia noutamaan, pilkkasivat häntä ääneen paikalle saapuneet uteliaat katsojat ja eräs poika pisti leipää Liisan suuhun, lausuen: "meidän Herramme Jesuksen Kristuksen ruumis". [Varmana kert (185,6) useat Kalajoen varren vanhat heränneet.]
Lopuksi kuvatkoon seuraava kertomus Kalajoen käräjäjutussa tuomittujen mielialaa tähän aikaan. Helmikuussa 1842 saapuivat Malmberg ja Durchman Laguksen luo, yhdessä hänen kanssaan jatkaaksensa matkaa Nilsiään. Matkalla poikettiin useassa talossa, vaan seuroja ei pidetty, matkustajilla kun oli kiire eikä missään tietty heitä odottaa. Iisalmessa käytiin L. J. Niskasen luona, joka liittyi seuraan. Helmikuun 24 p:nä päästiin Paavon kotiin, joka oli matkan määrä. Oli jo ilta ja pimeä; Paavo, joka oli levolla, heräsi aisakellojen kilinästä ja lähti portaille. "Hyvää iltaa" kuului reestä Malmbergin ääni. Paavo tunsi sen heti. "Mitä mustalaisia te olette, kun semmoisella hälinällä taloon tulette keskellä yötä" kysyi hän. "Virkaheitto-pappeja" vastasi Lagus. "No vielä pahempia kuin mustalaiset, vaan täytynee teille toki yösijaa antaa" kuului ukon liikutuksella lausuma tervehdys. Sekä vieraat että kyytimiehet vietiin tupaan, missä vielä samana iltana paljon puhuttiin Jumalan ihmeellisestä armosta. Seuraavana aamuna lähti Paavo kinkereille kristinopissa kuulusteltavaksi. Ei ihmispelko häntä siihen vaatinut, vaan kunnioitus kirkon säädöksille. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut viipyä tällä matkalla kuin kolme tuntia. Kotia palattuaan lähti hän vierastensa kera kalaan, jotta saataisiin tuoretta ruokaa puoliseksi. Kun jälleen tupaan tultiin, lausui Paavo papeille: "Opetuslapsetkin menivät kalaan, kun Herra itsensä heiltä salasi, vaan pian saivat he nähdä hänen elävän. Niin tekin pian saatte hänen elävänä ja voimallisena nähdä ja silloin saatte verkollanne ihmisiä". Durchman alkoi veisata "Jumala ompi linnamme", johon muut sydämmestään yhtyivät. Likeisissä keskusteluissa Paavon kanssa, joita eivät muut kuulleet ja jotka eivät ole jälkimaailmalle säilyneet, kokosivat nuo virkaheitto-papit uutta viisautta suuren opettajansa suusta, kehottaen toisiaan jatkuvaan taisteluun Jumalan valtakunnan puolesta. Vielä levolle pantuaan, tuli Malmberg tuvasta pirttiin, missä Paavo nukkui, ja puhui kauan hänen kanssaan. Seuraavana aamuna lähtivät vieraat, Lagus Niskasen seurassa Iisalmeen, mistä hän sitten jatkoi matkaa Pyhäjärven kautta Ylivieskaan, Malmberg ja Durchman Suupohjaan. [Kert. (1896) Paavon tytär Liisa ja (1900) Jaakko Kaakko, joka siihen aikaan oli Laguksen renkinä ja hänen kyytimiehenään tällä matkalla.] Kotia tultuaan, lausui Lagus siellä oleville ystävilleen: "Se oli virkistävä matka — ihmeellinen valo sillä ukolla on." Myöhemminkin puhui hän monesti "kalanpyynnistään Paavon luona". [Kert. (1896) Jaakko Hemming.]
IX.
Östringin oikeusjutun jatkoa.
Vaasan hovioikeuteen tekemässään valituksessa koetti Östring, vetoamalla tuomiokapitulin hänelle edulliseen päätökseen, näyttää toteen syyttömyytensä. Tämän ohessa huomautti hän erittäin tuomareilleen sitä kohtaa kihlakunnanoikeuden pöytäkirjoissa, joka koski hänen käytöstään kirkkoherraansa kohtaan. Hän kielsi olleensa uppiniskainen Snellmanille, väittäen ettei tämä suoraan ollut kieltänyt häntä seuroja pitämästä. [Tämän valituksen, niinkuin muutkin tähän oikeusjuttuun kuuluvat Östringin kirjalliset lausunnot kirjoitti hänelle L. J. Achrén (kert. Charlotte Achrén). Paperit olen saanut rouva Vendla Östringiltä.] Hovioikeuden toukokuun 27 pnä 1840 päivätty tuomio on, mikäli se koskee Östringiä vastaan seurojen pitämisestä tehtyä syytöstä, sanasta sanaan yhtäkuuluva kuin tämän virkakunnan päätös Kalajoen käräjissä syytettyjen pappien jutussa. Saman rangaistuksen, puoleksi vuodeksi virasta erottamisen, se niinikään hänelle määräsi. Kun otetaan huomioon, että tuomiokapituli oli määrännyt saman rangaistuksen Östringille ainoastaan hänen Snellmanille osoittamastaan uppiniskaisuudesta sekä ettei hovioikeus katsonut olevan syytä ottaa huomioon syytetyn tätä kohtaa koskevaa valitusta, tuntuu odottamattomalta, ettei rangaistus tullut kovemmaksi.
Östringille ja Wegeliukselle loukkaavasta kirjoitustavasta tuomitut sakot määräsi hovioikeus maksettaviksi. Mitä muihin syytettyihin tulee, vapautti se nekin Östringin seuroissa käyneet sanankuulijat, jotka kihlakunnanoikeus oli tuominnut sakkoihin, kaikesta edesvastauksesta, "koska heidän uskonnonopettajansa Östring oli toimeenpannut nämä seurat ja niitä johtanut".
Tämän tuomion vahvisti senaatti, mihin Östring ja Wegelius olivat vedonneet huhtik. 28 p:nä 1841, paitsi siinä kohden, että se vapautti Wegeliuksen hänelle tuomittujen sakkojen maksamisesta, "koska H. M. ei ollut katsonut Wegeliuksen kihlakunnanoikeuteen antaman kirjoituksen olevan sitä laatua, että hänelle siitä voitaisiin edesvastausta vaatia". — Tuomiokapituli määräsi Östringin virastaerottamisajan alkavaksi heinäkuun 1 p:nä. [Östringin oikeusjuttuun kuuluvat pöytäkirjat, jotka olen saanut rouva Vendla Östringiltä; Turun tuomiokapitulin arkisto.]
Viranomaisten Östringiä kohtaan tähdätyt vainoomispuuhat eivät kuitenkaan tähän rajoittuneet. Jo ennenkuin se oikeusjuttu, josta vasta olemme kertoneet, oli päättynyt, oli uusi käräjäjuttu Östringiä vastaan pantu vireille. Lokakuun 15 p:nä 1840 oli näet nimismies Nordqvist Vaasan läänin kuvernöörille ilmoittanut, että Östring edellisen heinäkuun 17 ja 18 p:nä oli pitänyt seuroja talonpoika Kaarle Viitin Munsalan kappelissa omistamassa talossa, joihin tilaisuuksiin oli kokoontunut paljon kansaa, ei ainoastaan viimemainitusta seurakunnasta, vaan myöskin Vöyristä. Nordqvist oli pitänyt itsensä velvollisena tästä kuvernöörille ilmoittamaan, "varsinkin koska kansa Monon kylässä, missä Viitin talo oli, sekä muissa kylissä oli melkoisesti muuttunut, ei ainoastaan siinä suhteessa, että olivat ruvenneet käyttämään toisenkaltaista pukua kuin ennen, vaan pääasiallisesti käytöksessään, joka toisissa ilmeni synkkämielisenä haaveiluna, toisissa suurena hengellisenä ylpeytenä, jossa tilassa he moittivat ja ylönkatsoivat kaikkia, jotka eivät kuuluneet heidän n.s. kääntyneeseen luokkaan". Kuvernööri oli pyytänyt kirkkoherra Snellmania tutkimaan asiaa, ja tämä oli antanut lausunnon, joka ei suinkaan ollut omiaan asettamaan Östringiä edulliseen valoon viranomaisten silmissä. Lainaamme tähän muutamia otteita sanotusta lausunnosta: "— — — ainakin se on varma, että tuommoiset arkipäivinä toimeenpannut uskonnolliset kokoukset, joihin paljon kansaa keräytyy, ovat hyvin moitittavia, koska kansa niiden kautta vieraantuu työlleen, ja varsinkin sentähden että sille näissä tilaisuuksissa syötetään kiihottuneita, haaveiluihin, suvaitsemattomuuteen, kerrassaan uskonnolliseen hulluuteen johtavia aatteita". — — — "Myönnettäköön kernaasti, että on jokseenkin yhdentekevää, millaisia vaatteita kukin käyttää, mutta tässäkin suhteessa eroavat nämä n.s. heränneet tahi kääntyneet kaikista, jotka eivät kuulu heidän sukukuntaansa". Näiden Nordqvistin ja Snellmanin kirjoitusten johdosta, jotka Vaasan läänin kuvernööri oli lähettänyt prokuraattorille, oli tämä käskenyt oikeuteen haastattaa Östringin, Viitin, jonka luona kysymyksessä olevat seurat olivat pidetyt, sekä kaikki, jotka niihin olivat ottaneet osaa. Juttu oli esillä toukokuun 10 p. 1841. Tilaisuudessa oli saapuvilla paitsi Östringiä ja Viitiä yhteensä 51 talonpoikaa, miehiä ja naisia, sekä seuraavat säätyhenkilöt: rouva Sofia Östring, maanviljelijä Otto von Essen ja vaimonsa Anna ja neiti Sofia Wegelius, kaikki syytteenalaisina osanotosta Viitin talossa pidettyihin seuroihin. Syyttäjänä toimi Nordqvist.