Vainoja Juhana Mikael Stenbäckiä ja hänen sanankuulijoitaan vastaan.
Myöhään illalla kesäkuun 7 p:nä 1840 näki Vöyrin kirkonkylään kokoontunut ihmisjoukko pitäjän vanginkuljettajan lähtevän viemään erästä nuorta miestä Korsholman lääninvankilaan. Mies, joka oli puettu seudun heränneitten pukuun, ei ollut pahantekijän näköinen; hiljainen surunvoittoisuus kuvastui hänen kasvoissaan, ja hän hyräili itsekseen erästä Siionin-virttä. Hänen nimensä oli Juhani Juhaninpoika Loukko. Pari tuntia aikaisemmin oli hän ottanut osaa Vöyrin voimakkaan herätyssaarnaajan J. M. Stenbäckin Heikki Abrahaminpojan omistamassa Juvan talossa Miemoisten kylässä pitämiin seuroihin. Huoneessa, johon noin sata henkeä oli kokoontunut helluntaipäivän iltaa viettämään, oli hartaasti kuunneltu Stenbäckin hartauspuhetta, kunnes äkkiarvaamatta pitäjän v.t. nimismies J. A. Kellander muutamien apumiesten seuraamana oli astunut ovesta sisään, kiivaasti kysynyt, kenen luvalla kokousta pidettiin, käskenyt papin heti lopettamaan seuranpidon sekä asettanut vartijat ovelle, jotta ei kukaan pääsisi poistumaan, ennenkuin hän papereihinsa oli merkinnyt kaikkien nimet. Toiset, niistä suurin osa naisia, olivat kuitenkin päässeet pakoon mikä akkunasta, mikä ovesta, vaan useimmat olivat pelottomina pysyneet paikoillaan, vaikka Kellander, estääkseen pakoa sekä asettaakseen huoneeseen jääneitten tyytymättömyyden ilmauksia, antoi yhdelle apumiehelleen revolverin, muille seipäitä aseiksi. Stenbäck oli jyrkästi kieltäytynyt tottelemasta nimismiestä, vaan ei estänyt häntä kirjoittamasta sanankuulijainsa nimiä. Koska Loukko ei ollut kotoisin Vöyristä eikä ollut voinut näyttää isännältään saaneensa lupaa poistua palveluspaikastaan Ylistarossa, oli nimismies jättänyt hänet vanginvartian huostaan. [Kopia J. M. Stenbäckin oikeusjuttuun kuuluvista asiakirjoista, jonka kopian omistaa hänen tyttärensä neiti Vendla Stenbäck; Charlotte Achrénin kertomukset (1896).]
Seuraavana päivänä toimitti Kellander Vaasan läänin kuvernöörille kertomuksen tästä tapahtumasta, vetäen siinä esille muitakin, hänen mielestään raskauttavia syytöksiä Stenbäckiä ja hänen sanankuulijoitaan vastaan. Kuvernööri ilmoitti asian prokuraattorille, joka antoi käskyn kanteen nostamisesta Vöyrin heränneitä vastaan.
Juttu oli ensikerran esillä Vöyrin käräjissä syyskuun 17 p:nä 1840. Kellander oli tilaisuuteen haastattanut yhteensä 50 henkilöä, niiden joukossa J. M. Stenbäckin ja hänen vaimonsa Ulrika Kristina Wegeliuksen (tohtori Jaakko Wegeliuksen tytär), hänen äitinsä Eva Maria Stenbäckin sekä hänen sisarensa, pastorinleski Maria Ottelinin; melkein kaikki muut olivat talonpoikia.
Stenbäckiä vastaan kirjallisesti esittämässään kanteessa veti Kellander esiin syytöksiä, joita vain puoluellisuus ja eksynyt virkainto voivat keksiä. Hänen väitteensä tekisi naurettavan vaikutuksen, ellei se niin räikeästi kuvaisi siihen aikaan vallitsevaa tietämättömyyttä kaikissa uskontoa koskevissa kysymyksissä. Kellander ei näet esiinny ainoastaan virkamiehenä, vaan ennen kaikkea "tavallisen" uskonnon puolustajana Stenbäckin siitä "kokonaan poikkeavaa saarnatapaa" vastaan. Siinä syytöksessä oli kyllä perää, että tuo tuima ja rajuluontoinen pappi, joka pasuunanäänellä koetti herättää ihmisiä synnin unesta, saarnoissaan usein oli käyttänyt raakoja, oikeutettuakin hienotuntoisuutta loukkaavia sanoja, mutta eivät suinkaan kaikki Kellanderin häntä vastaan tämän johdosta tekemät syytökset silti olleet paikallaan. Kuvaava on esim. se hänen todistukseksi vetämänsä väite, että Stenbäck eräässä saarnassa olisi nimittänyt sanankuulijoitaan sioiksi, varsinkin kun hänen tässä moittimansa lause melkein sanasta sanaan tavataan 2 Piet. 2:sen luvun 22:sa värsyssä. Sanotun lauseen johdosta Kellander huudahtaa: "Semmoinen puhe ilettää".
Myöskin Stenbäckin "sovinto-oppia" sanoo Kellander vääräksi. Silminnähtävästi on häntä loukannut todistus syntisen vanhurskauttamisesta Jumalan edessä uskon kautta ilman lain töitä, jolle totuudelle sen ajan ihmiset monessa paikoin olivat vieraantuneet n.s. siveysopin pohjalle laadittujen saarnakirjojen ja niistä ammennettujen saarnojen kautta. Kellander kertoo Stenbäckin eräässä saarnassa lausuneen: "Jos ihminen ajatuksissa, sanoissa ja töissä olisi harrastanut kaikkea hyvää, minkä hän voi saada aikaan, jos hänellä olisi kaikki ne hyveet, mitkä muodostavat lain summan, ja jos hän olisi saavuttanut kaiken mahdollisen inhimillisen täydellisyyden, niin hän ei voisi tulla autuaaksi ilman kääntymistä, yhtä vähän kuin suurimmat ylitsekäymiset ja synnit voivat estää häntä Kristuksen sovinnon osallisuudesta, jos hän vain luottaen sitä toivoo ja hänellä on luja usko". Tätä lausetta, jossa ainakin muutamat sanat silminnähtävästi ovat väärin kerrotut, pitää Kellander hyvin erehdyttävänä. Hän lausuu sen johdosta: "Kieltämätöntä on, että turmeltuneinkin ihminen uskon kautta Kristukseen ja tosi kääntymisen kautta voi toivoa armoa ja anteeksiantamusta; vaan millainen on se usko ja se kääntyminen, joita ei tapojen parantuminen ole luonut? Sen jättää Stenbäck selvittämättä".
Tällä pohjalla liikkuvat Kellanderin Stenbäckin uskonnollista kantaa vastaan tekemät muistutukset. Niihin liittää hän kaikenkaltaisia, väärästä käsityksestä johtuvia muistutuksia hänen saarnaamistavastaan. Nämä muistutukset ja niihin kuuluvat todistukset ovat samaa laatua kuin maafiskaali Bergin Kalajoen pappeja vastaan tekemät hyökkäykset. Loppuponsi on niinikään sama: Stenbäck oli saarnoillaan ja muilla papillisilla toimituksillaan saanut aikaan ainoastaan pahennusta ja kaikenlaisia häiriöitä, eripuraisuutta perheissä, laiskuutta, tuomitsemishalua y.m. Kuvaava on varsinkin se väite, että Stenbäck olisi loukannut seurakuntalaistensa siveydentuntoa, vieläpä kiihoittanut heitä siveettömyyteenkin, hän kun aivan julkisesti oli maininnut nimeltä haureuden eri ilmaukset, joskus "jokseenkin tajuttavasti selittänytkin, miten niitä harjoitetaan".
Tietysti veti Kellander kanteessaan esille Vöyrissä pidetyt "luvattomat" hartausseurat. Hän kertoo Stenbäckin alottaneen papilliset virkatehtävänsä seurakunnassa saarnalla, jonka lopussa hän oli kutsunut sanankuulijansa iltakirkkoon samaksi päiväksi. Siitä alkaen oli hän iltapäivällä joka pyhä kirkossa pitänyt samanlaisia hartaushetkiä. Varoituksia saatuaan, oli hän tosin luopunut tästä oudosta tavasta, vaan sensijaan saarnoissaan selvin sanoin kutsunut sanankuulijansa seuranpitoon pappilan pirttiin, missä luvattomia kokouksia sunnuntai-iltoina siitä alkaen ahkerasti oli pidetty.
Kuvernöörille Stenbäckistä lähettämässään kannekirjoituksessa oli Kellander erittäin kertonut ennenmainituista, Juvan talossa pidetyistä seuroista. Näyttää kuin olisi hän käsiteltävänämme olevasta, kihlakunnanoikeudelle antamastaan kanteesta tahallaan jättänyt mainitsematta tämän tilaisuuden. Vasta kun Stenbäck vaati häntä tarkemmin määräämään kanteen pääkohdat, mainitsi hän erittäin Juvan talossa pidetyt seurat, niistä kuitenkaan edes silloin sen enempää puhumatta. Sensijaan käsitteli hän kirjoituksessaan hyvin tarkasti Stenbäckin käyntiä viimeistä tautiaan sairastaneen Liisa Skratar nimisen vaimon luona, ankarasti moittien hänen esiintymistään tässä tilaisuudessa. Silminnähtävästi oli Stenbäck koettanut herättää synnintuntoa sairaassa ja, kun tämä oli vakuuttanut, ettei mikään törkeä synti rasittanut hänen omaatuntoansa, koettanut hänelle näyttää, että pienimmätkin erehdykset Jumalan edessä ovat kadottavia syntejä. Ja jos tuo jyrkkä pappi ehkä tässäkin tilaisuudessa, niinkuin monesti muulloin, oli käyttänyt liika ankaroita sanoja, oli hänen esiintymisensä Liisa Skratarin luona silminnähtävästi ainakin pääasiassa oikea. Vaan toiselta puolen olisi aivan väärin ankarasti arvostella Kellanderia siitä, ettei hän asiaa ymmärtänyt. Hän oli vallitsevan korkeakirkollisen kristillisyyden kannalla ja luuli Stenbäckin menetelleen hyvin mielivaltaisesti ja sydämmettömästi varsinkin kieltäytymällä antamasta sairaalle p. ehtoollista. Sitävastoin johtuu hänen väitteensä, että kysymyksessä oleva henkilö olisi kuollut tämän kiellon aiheuttamasta mielenliikutuksesta, silminnähtävästi puolueellisuudesta. Liisa Skratar kuoli nim. vasta neljä päivää mainitun tapahtuman jälkeen.
Stenbäckiä vastaan esiintuomansa kanteen pääkohtana mainitsee Kellander lopuksi, että hänen toimestaan Vöyrin kirkkoon oli asetettu kolme säästölaatikkoa rahankeräystä varten pakanalähetyksen hyväksi, jota paitsi hän pappilassa olevaan kotiinsa oli hankkinut samanlaisen laatikon.