Stenbäckin sanankuulijat vetosivat valituksessaan siihen, että siinä hartauskokouksessa, josta heitä oli sakotettu, oli viljelty ainoastaan hyväksyttyjä kirjoja, että kaikki olivat käyttäytyneet hiljaa ja siivosti sekä ettei tilaisuudessa mitään häiriöitä heidän kauttansa ollut syntynyt. Perustelun jatko kuuluu:
"Jo lapsuutemme päivinä, samoinkuin elämämme myöhempinä aikoina, ovat sekä yksityisessä opetuksessa että julkisesti jumalanpalveluksessa vanhemmat ja opettajat meille teroittaneet, että meidän, siveellistä ja kunniallista elämää osoittaen, tulisi ahkeroida elävää ja tosi jumalanpelkoa sekä ahkeraan kuunnella autuuden oikeaan perustukseen ja ymmärrykseen johtavaa opetusta. — — — Emme siis ole voineet aavistaakaan lakia vastaan rikkoneemme, vaan päinvastoin olemme olleet vakuutetut, että olimme noudattaneet pyhintä kaikista velvollisuuksista pyytämällä ja vastaanottamalla opetusta siltä henkilöltä, jonka esivalta on asettanut ohjaamaan seurakuntalaisia Jumalan tuntemiseen ja oikeaan kristillisyyteen sekä valvomaan heidän elämäänsä ja käytöstään".
Tämän, samoinkuin oman valituksensa, kirjoitti Stenbäck. [Kert. (1896) Charlotte Achrén y.m.] Ne ovat lyhyeitä ja asiallisia, vaan muodollisessa suhteessa ala-arvoisia, varsinkin jos niitä vertaa Laguksen kirjoittamiin Kalajoen käräjäjuttua koskeviin valituksiin. Mutta mikäli vertailu koskee pääasiaa, Kristuksen uskollista tunnustamista, eivät ne ole viimemainittuja heikommat. Muutamia päiviä myöhemmin toimitti Stenbäck tuomiokapituliin laajan selonteon niiden syytösten johdosta, jotka Kellander kihlakunnanoikeuteen jättämässään, ennen mainitussa kanteessa oli tehnyt häntä vastaan. Kirjoituksen henki, joka helposti tajuttavista syistä paikoin pukeutuu kiivaisiinkin sanoihin, ilmaisee kaikkialla elävää vakaumusta ja lujaa päätöstä puolustaa sitä vaikka koko maailmaa vastaan. Kysymyksessä oleva valitus todistaa sitäpaitsi, että herännäisyyden edustajat täysin oivalsivat liikkeen merkitystä Suomen kirkolle. Viitaten siihen, lausuu Stenbäck muun ohessa: "Olen vakuutettu, että arvoisin herra arkkipiispa ja korkeanarvoisa tuomiokapituli ilolla seuraavat tätä valkeuden taistelua pimeyttä vastaan, tätä intoa ja kiivautta Jesuksen hengellisen valtakunnan levittämisessä, tätä elävää ja raitishenkistä liikettä, joka on nähtävänä Suomessamme". Ja ikäänkuin peläten, etteivät hänen kaavakristillisyyden hiljaisiin menoihin tottuneet esimiehensä, joita sitäpaitsi hallituksen nurjamielisyys herännäisyyttä vastaan estämällä esti arvostelemasta liikettä historian ja raamatun valossa, lisää hän: "Missä kaikki on hiljaista ja mykkää eikä kukaan saa aikaan mitään levottomuutta tärkeimmän asian, sielun pelastuksen tähden; missä ihmiset yleensä elävät päivänsä toisen toisensa perästä, samalla tavalla, tyytyen, kuten Thomander sanoo, 'siihen koin raiskaamaan varastoon, jonka nimi on yksityiset hyvät teot', ulkonaiseen teeskenneltyyn jumalanpalvelukseen y.m., siellähän vallitsee hengellinen kuolema ja mädännäisyys. Missä sitävastoin Jumalan sanan vaikutuksesta syntyy senmukainen, jos kohta maailman rakkaudessa, itaruudessa, himoissa ja paheissa elävien ihmisten halveksima pyrkiminen päästä Jumalan kutsuvan, valoisan ja kääntävän armon kautta siihen parannukseen, joka Jumalan tykö on ja siihen uskoon, joka on meidän Herraamme, Jesukseen Kristukseen, siellähän vallitsee elämä, itse Herran herättämä elämä, josta kaikkien vilpittömien Jesuksen taistelevan seurakunnan jäsenten täytyy iloita".
Ryhtyessään käsittelemään Kellanderin kanteen eri kohtia, myöntää Stenbäck hänen usein käyneen kirkossa, vaan väittää suoraan ja empimättä syynä näihin käynteihin olleen vaanimishalun, jonka hän sanoo aiheutuneen enemmän vihasta elävää kristillisyyttä, kuin hänen persoonaansa vastaan. Jyrkkä arvostelu ja häikäilemätön. Mikä siinä ehkä on liikaa, se ei suinkaan edusta yksinomaan Stenbäckiä, vaan silloisen herännäisyyden edustajia ylimalkaan, jos kohta hän oli jyrkimpiä heistä. Puoliin arvosteluihin he eivät tyytyneet. Jos maailma heitä löi, eivät hekään iskuja säästäneet. Käytiin sotaa, ja sota oli monesti säälimättömän kiivasta. Myöhempi aika on arvostellut herännäisyyden miesten "tuomitsemishalua" usein hyvinkin ankarasti. Arvostelu ei ole perusteita vailla, vaan muistettava on toiselta puolen myöskin, että yksi herännäisyyden päätehtäviä oli Jumalan valtakunnan ja maailman välisen rajan raivaaminen, niistä ennakkoluuloista huolimatta, jotka estivät silloista kristikuntaa myöntämästä, että tämä raivaamistyö semmoisenaan oli oikeutettua, vieläpä raamatun vaatimaakin. Mitä yksityisseikkoihin nähden rikottiin, se ei estä tunnustamasta päätarkoitusta oikeaksi. Ja mitä silloinen pietismi ei hiljaisella rakkaudella ja oikeutetulla suvaitsevaisuudella taistelun riehuessa malttanut sovittaa, se jäi myöhempien aikojen heränneitten ja muiden kirkossamme syntyneitten suuntien tehtäväksi.
Täydellä syyllä huomauttaa Stenbäck tuomiokapitulille lähettämässään selityksessä Kellanderin häntä vastaan tekemän kanteen yksityiskohtien perusteettomuudesta. Useat hänen syytöksistään saavat selityksensä siihen aikaan niin yleisestä tietämättömyydestä raamatun yksinkertaisimmista totuuksista, joille ihmiset pintapuolisten saarnakirjojen ja niiden mukaan sepitettyjen saarnojen kautta vuosikymmenien kuluessa olivat vieraantuneet. Esimerkkinä mainittakoon, että Kellander oli syyttänyt Stenbäckiä kiroilemisesta, tämä kun saarnoissaan ja seurapuheissaan sekä yksityisissä keskusteluissaan oli nimittänyt sielunvihollista raamatun käyttämillä nimillä.
Laveasti käsittelee Stenbäck kysymyksessä olevassa selityksessään oppia ihmisen vanhurskauttamisesta Jumalan edessä uskon kautta Kristukseen ilman lain töitä. Siihen on antanut aihetta Kellanderin syytös, että hän opetuksessaan muka olisi julistanut siveyteen pyrkimisen arvottomaksi ja siten avannut kaikki sulut synnin hävittävälle tulvalle. Vaikea on käsittää, mistä syystä Stenbäck piti näin seikkaperäisen, puhtaasti uskonopillisen kysymyksen selvittämisen tarpeellisena tässä yhteydessä, varsinkin koska Kellanderin tähän kuuluvat muistutukset ilmaisevat niin suurta tietämättömyyttä, ettei niihin silloisissakaan oloissa näy kannattaneen vastata. Tuskin saattoi hän epäillä, ettei tuomiokapituli ilman tämmöistä selvitystä tajuaisi syytösten arvottomuutta. Vaan oli syy mikä tahansa, niin käypi tuosta pitkästä esityksestä selväksi, miten huolellisesti heränneet papit koettivat välttää kaikkea, mikä olisi voinut tehdä heidät epäluulon alaisiksi harhaoppisuudesta. Pietismiä on syytetty puhtaan opin halveksimisesta, ja sentähden on asia tärkeä. Mikäli syytös koskee Suomen herännäisyyttä, ei ole se oikeutettu. Liikkeen johtavat papit kiivailivat päinvastoin monesti liiaksikin puhtaan opin puolesta. Varsinkin teroittivat he sanankuulijoilleen ja vastustajilleen Lutherin vanhurskauttamisoppia. Niin Lagus, Malmberg, J. Fr. Bergh y.m. Stenbäck ei siis esiinny poikkeuksena muista, vaan päinvastoin herännäisyyden uskollisena edustajana. Palajamme tähän kysymykseen sille varsinaisesti omistetulla paikalla. Tässä vain mainittakoon, etteivät heränneitten pappien oikeusjutuissa, väittelyissä, saarnoissa y.m. tilaisuuksissa puhtaan opin puolesta esiintuomat ajatukset, joissa lahkolaisuuden ja harhaoppisuuden kammo monesti pukeutuu hyvinkin selvään muotoon, suinkaan johdu ihmispelvosta, vaan syvästä vakaumuksesta ja rakkaudesta lutherilaiseen kirkkoon, jossa he tällä pohjalla pyysivät virittää uutta elämää. He pelkäsivät eriseuraisuutta, ja moni heistä oli epäilemättä liiaksikin kirkollinen. — —
Kumoten kihlakunnanoikeuden päätöksen, vaati hovioikeus asianomaisia niin toimimaan, että kaikki Kellanderin Stenbäckiä vastaan tekemät syytökset mitä pikemmin tulisivat tutkittaviksi ylimääräisissä käräjissä, jonka jälkeen pöytäkirjat olivat lähetettävät tuomiokapitulin harkittaviksi. Koska Stenbäckin sanankuulijoita vastaan nostettu oikeusjuttu oli yhteydessä hänen asiansa kanssa, tahtoi hovioikeus käsitellä sitä vasta sittenkuin kysymyksessä oleva tutkinto oli toimitettu. Päätös perustuu tuomiokapitulin kunink. kirjeen mukaan jouluk. 12 p:ltä 1787 hovioikeudelle esittämään pyyntöön, että juttu uudelleen tutkittaisiin kihlakunnanoikeudessa. Silmiinpistävä on se kiire, millä juttua käsiteltiin. Varsinkin tuomiokapituli toimi nopeasti. Kihlakunnanoikeus julisti päätöksensä syyskuun 18 p:nä — viisi päivää myöhemmin käsitteli tuomiokapituli juttua, ja hovioikeuden yllämainittu välipäätös on päivätty lokakuun 29 p:nä.
Uudelleen tutkittiin Stenbäckin juttua Vöyrin ylimääräisissä käräjissä joulukuun 29 p:nä. Syyttäjänä esiintyi pitäjän vakituinen nimismies K. J. Solfvin, jonka virkaa varanimismies Kellander edellisten käräjien aikana oli hoitanut. Myöskin viimemainittu oli saapuvilla. Tuomarina toimi sama mies kuin edellisissäkin käräjissä.
Turhaan vastustettuaan Solfvinin esiintymistä syyttäjänä, tämä kun ei ollut saanut valtuutusta siihen, esitti Stenbäck muistutuksensa Kellanderin jo edellisissä käräjissä tekemiin syytöksiin. Vaatien Kellanderia tarkoin määräämään, milloin hän olisi saarnoissaan käyttänyt "loukkaavaa ja siveetöntä lausetapaa", näytti hän toteen, ettei hän ollut saarnannutkaan eräänä sunnuntaina, jonka Kellander kannekirjoituksessa syytöksensä tukeeksi oli maininnut. Viimemainittu koetti korjata päivämäärän mainitsemalla erään toisen sunnuntain, vaan yhtä huonolla menestyksellä. Sinäkään päivänä ei Stenbäck ollut saarnannut Vöyrin kirkossa. Kellander pelastui pulastaan muistuttamalla, että Stenbäck saarnoissaan "melkein aina" käytti sellaisia sopimattomia lausetapoja, kuin kanteessa oli mainittu. Stenbäckin kieltäytymistä vastaamaan syyttäjän kanteisiin tässä kohden, niistä kun puuttui päivämäärät, vastusti myöskin konsistoriumin edustaja, kirkkoherra Kihlman (sama kuin edellisissä käräjissä). Näin ollen ja kun sitäpaitsi Vaasan hovioikeuden yllämainittu välipäätös velvoitti kihlakunnanoikeutta tutkimaan Stenbäckin saarnatapaa vastaan tehtyä kannetta, täytyi syytetyn vastata Kellanderin hyökkäyksiin. Miten arvottomat nämä itse asiassa olivat, selviää sekä Stenbäckin omista, niiden johdosta antamista selityksistä, että todistajain lausunnoista. Niinpä esim. nimipastori J. A. Bergh, jonka Stenbäck oli koettanut saada jäävin alaiseksi, tämä kun antamillaan tiedoilla oli auttanut Kellanderia hänen kanteissaan, todisti, "että Stenbäckin saarnat, joiden hän ei tiennyt olleen p. raamatusta eikä tunnustuskirjoista poikkeavia, olivat sisältäneet sekä nuhdetta että kehoitusta ja neuvoja, mitenkä rangaistusta voidaan välttää, mutta enimmäkseen oli hän teroittanut lakia". Myöskin todisti hän, että "siveellisyys pitäjässä viime vuosina oli lisääntynyt", myöntäen tämän "ainakin osaksi" Stenbäckin ansioksi. Samaan tapaan puhuivat muutkin todistajat. Kun kuitenkin sekä Kellander että Solfvin vaativat muutamien lisätodistajain kuulustelemista, lykättiin juttu helmikuun 13 p:ään. — Kärsivällisyyden koulussa kasvatti Herra herännäisyyden tulisia saarnaajia!
Stenbäckin eduksi puhuu varsinkin se seikka, että Kellander, kun juttu yllämainittuna päivänä uudelleen oli esillä, vaatimalla vaati mielipuolena pidetyn Helena Granlon kuulustamista todistajana. Kysymyksessä oleva henkilö oli silminnähtävästi Kellanderin paraana turvana. Hän oli sitäpaitsi juorupuheillaan Stenbäckin käynnistä Liisa Skratarin luona antanut Kellanderille aihetta lisäämään kanteeseensa tuon näennäisesti raskauttavan, vaan itse teossa aivan aiheettoman todistuksen syytetyn rikoksellisuudesta. Koska sitäpaitsi ei kukaan voinut tietää, mitä uusia syytöksiä Helena Granlo, joka Maksamaan kappalaiselta oli saanut jonkunlaisen todistuksen järkevyydestään, hataruudessaan ehkä vielä voisi keksiä, oli Stenbäck haastattanut muutamia henkilöitä todistamaan, ettei kysymyksessä oleva nainen ollut täysijärkinen. Näiden todistusten nojalla kieltäytyi oikeus todistajana kuulemasta Helena Granlota. Yhtä vähän apua oli Solfvinilla ja Kellanderilla muista todistajistaan, nämä kun kaikki lausuivat sen vakuutuksen, että Stenbäck oli vaikuttanut paljon hyvää seurakunnassa, eivätkä tietäneet paljon mitään noista hänen Kellanderin väitteen mukaan melkein joka saarnassa käyttämistään sopimattomista ja loukkaavista lausetavoista. Se vain kävi todistajain kuulustelusta selväksi, että Stenbäck jossakin saarnassa puhuessaan paatumisen vaarasta, oli verrannut vanhoja suruttomia ihmisiä "lahonneisiin kantoihin", jota paitsi toiset todistajat muistelivat hänen joskus käyttäneen sanoja "syntismoukka" ja "raato".