* * * * *
Jos vertaamme tämän oikeusjutun loppua siihen tuomioon, jonka hovioikeus ja senaatti julistivat Kalajoen käräjissä syytetyille, pistää viimemainitun ankaruus räikeästi silmään, ja kuitenkin on asia aivan sama, kanteet ja edesvastuuvaatimukset niinikään samat. Selitys on etsittävä siitä, ettei Stenbäck seurakunnassaan ollut toiminut omin lupinsa, vaan lähimpien esimiestensä täydellä suostumuksella. Tämä painoi vaa'assa aikana, jolloin vallitseva virkavaltainen katsantotapa niin ankaran huolellisesti valvoi esimiehille tulevan kunnioituksen pienintäkin loukkaamista. Stenbäckin menestystä sielunpaimenena eivät kadehtien moittineet näillä tienoin muut papit, eivät tiettävästi nekään, jotka eivät kannattaneet hänen katsantotapaansa. Toista oli, kuten olemme nähneet, Kalajoella. "Odium theologicum" on kaikkina aikoina ollut vaarallista, ja sitä saivat Lagus, Malmberg, Durchman, Laurin, Hemming ja heidän sanankuulijansa paikkakuntansa papistolta runsaassa määrässä kokea. Ehkä sitäpaitsi korkeat viranomaiset hovioikeudessa ja senaatissa jo olivat jotakin oppineet juuri Kalajoen oikeusjutun vaikutuksesta yleiseen katsantotapaan, kun he julistivat tuomionsa Stenbäckin ja hänen sanankuulijansa asiassa.
Heinäkuun 6 p:nä 1842 antoi arkkipiispa Turun tuomiokapitulin puolesta Stenbäckille tuomitut "sopivat ja vakavat nuhteet" hänen saarnoissa ja Liisa Skratarin luona käyttämistään "loukkaavista ja sopimattomista lausetavoista ja vertauksista", "vakavasti varoittaen häntä vasta välttämään tämmöisiä erehdyksiä, jos hän mieli välttää ankarampaa edesvastausta".
Tähän päättyi vihdoinkin Stenbäckin oikeusjuttu. Sitä oli kestänyt yli kaksi vuotta. [Lähteitä: Ennenmainitut Stenbäckin oikeusjuttua käsittelevät kopiat; Turun tuomiokapitulin arkisto.]
XI.
Porvoon tuomiokapitulin suhde herännäisyyteen K. K. Ottelinin piispana-olon alkuaikoina.
Piispa Molander oli tehnyt voitavansa saadakseen herännäisyyden epäluulon alaiseksi hallituksen silmissä. Parastaan oli hän myöskin koettanut pietismin kukistamiseksi hiippakunnassaan, vaan sangen huonolla menestyksellä. Varsinkin elämänsä loppuaikoina oli hänen täytynyt kokea, että liike kaikkien sammutushankkeiden uhalla kiihtyvän kulovalkean tavoin levisi seudusta toiseen. Kasvamistaan kasvoi vallanpitäjien levottomuus, ja sentähden oli täysi syy odottaa, että hallitus, määrätessään Molanderin jälkeisen, tulisi kiinnittämään päähuomionsa ehdokasten kantaan tuohon "häiriötä tuottavaan" uskonnolliseen ilmiöön nähden, jota pidettiin niin vaarallisena valtiolle. Vaaliin asetetuista ei liene kukaan ollut asianomaisille mieluinen, vaan kun yksi heistä, tuomiorovasti Maunu Alopaeus, ilmoitti haluavansa luopua vaalisijastaan, tarjoutui heille sopiva tilaisuus saada laskea Porvoon piispansauva täysin luotettavan miehen käteen. Tämä mies oli Kaarle Kustaa Ottelin. Hän oli piispanvaalissa saanut neljännen sijan eikä siis ollut päässyt ehdollekaan, vaan Alopaeuksen luovuttua vaalisijasta, tehtiin hän vastoin lakia ilman muuta ehdokkaaksi sekä nimitettiin piispaksi (1838).
Ottelin oli nuorempana oleskellut Pietarissa ja Moskovassa Venäjänkielen ja kirjallisuuden oppimista varten sekä yhdessä E. K. Ehrströmin kanssa julkaissut venäläisen kieliopin. Harjoitettuaan opintoja Helsingissä ja Upsalassa, sai hän matematiikan lehtorin paikan Porvoon lukiossa v. 1818, vihittiin papiksi 1822 sekä pääsi Viipurin kirkkoherraksi 1831. Ollen vento vieras Suomen kansalle ja sen keskuudessa liikkuvalle uskonnolliselle herätykselle sekä luonteensa ja kasvatuksensa puolesta mitä sopivin toteuttamaan vallitsevan virkavallan katsantotapaa, saattoi hän häikäilemättömämmin kuin kukaan muu jatkaa taistelua herännäisyyttä vastaan.
Jo ennenkuin uusi piispa saapui Porvooseen ilmaisi hän selvästi kantansa päivän suuressa kysymyksessä. Ryhdyttyään virkatoimiinsa (lokak. 1 p:nä), kiinnitti hän heti huomionsa herännäisyyteen. Jo lokakuun 3 p:nä tiedusteli hän tuomiokapitulin istunnossa, miten Renqvist, Sortavalaan muutettuaan, oli käyttäytynyt. Vaikkei viimemainitusta mitään "moitittavaa" ollut kuulunut, määräsi tuomiokapituli Ottelinin ehdotuksesta asianomaisen kontrahtirovastin, Jaakkiman kirkkoherran H. J. Mechelinin, paikalla tutkimaan, "oliko Renqvistin vaikutus Sortavalassa vahingollinen", sekä asiasta sitten "kiireesti" tuomiokapitulille ilmoittamaan. [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]
Ei ollut siis Renqvist kauan saanut olla rauhassa, ennenkuin tuomiokapituli jälleen alkoi häntä ahdistaa. Ja kuitenkin oli hän Sortavalaan muutettuaan noudattanut mitä suurinta varovaisuutta. Niinpä hän esim. oli kieltänyt sanankuulijoitaan saapumasta pappilaan rukousseuroja pitämään, vaikka hän kyllä virkatoimissaan seurakunnassa liikkuen sopivissa tilaisuuksissa edelleen oli pitänyt hartauskokouksia sekä viljellyt polvirukousta. [Kert. (1896) Sortavalassa: Jaakko Lemberg, Briita Kukkonen y.m.] — Mechelin piti tarkastuksen Sortavalassa marrask. 25 p:nä. Tuomiokapitulille antamassaan kertomuksessa lausuu hän: "Vaikka kappalainen Renqvist on pannut toimeen rukousseuroja, ei hän itse asiassa ole aikaansaanut sitä pahaa, josta niitä muutamissa suhteissa voidaan moittia, vaan ovat tähän syynä oppimattomat rukousten toimittajat, jotka väärin ovat selittäneet hartauskirjoja ja ehkä muutamia raamatunlauseitakin. Kun nyt Renqvist on lakannut rukouksia pitämästä sekä kieltänyt sanankuulijoitaan niitä varten kokoontumasta pappilaan, on luultavaa, että nuo liialliset hartausharjoitukset supistuvat noudattamaan kohtuuden rajoja. Minun vakuutukseni mukaan on Renqvist virkatoimillaan tarkoittanut hyvää. Jos hän paremman tiedon puutteessa on rikkonut, olisi se annettava hänelle anteeksi".