Näin suosiollista tunnustusta ei Renqvist esimiehiltään milloinkaan ennen ollut saanut. Porvoon tuomiokapituliinkin teki se niin hyvän vaikutuksen, ettei piispan hankkeesta tällä kertaa sen enempää tullut. Myöskin siitä tarkastuksesta, jonka Ottelin v. 1840 toimitti Sortavalassa, suoriutui Renqvist onnellisesti. [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] Huomattava on kuitenkin, että herännäisyyden vastustajat viimemainitussa seurakunnassa, niinkuin vasta saamme nähdä, entistä kiivaammin ryhtyivät vastustamaan tuota "liiallista hartautta" ja sen toimeenpanijaa. Syynä siihen oli ainakin suureksi osaksi Ottelinin esiintyminen sanotussa tilaisuudessa.

* * * * *

Niinkuin ennen (I, 348-353) on kerrottu, oli Säämingin pitäjässä 30:nen luvun alussa alkanut voimallinen ja raitishenkinen herätys. Jo alkuvuosina levisi se täältä Kerimäelle. [Akianderin otaksuminen, että täkäläinen herännäisyys olisi saanut alkunsa Paavo Ruotsalaisesta, ei ole oikea, sillä varmaan tiedetään, että Paavo kävi täällä ensi kerran v. 1843 (kert. sahanhoitaja G. Pesonen, kirkkoh. N. G. Arppe y.m.)] Näiden seurakuntien heränneet olivat kuin yksi perhe, kävivät usein toisiaan tapaamassa sekä suurissa joukoissa Kuopion markkinoilla Paavo Ruotsalaiselta neuvoa kysymässä. [Kert. N. G. Arppe, G. Pesonen y.m.] Alussa saivat he verraten vapaasti harjoittaa jumalanpalvelustaan, vaan vuodesta 1836 [Akiander, Herdaminne.] jolloin J. N. Stråhlman tuli Säämingin kirkkoherraksi, kävi heidän asemansa hyvin vaikeaksi. Ei kulunut monta vuotta, ennenkuin näidenkin seutujen heränneitten maallisen oikeuden edessä täytyi puolustaa uskoansa. Hyvin luultavaa on, että Stråhlman oli ottanut osaa tämän oikeusjutun vireille panemiseen. Ainakin kerrottiin Säämingissä muutamia vuosia myöhemmin, että hän olisi ollut yksityisessä kirjeenvaihdossa piispa Ottelinin kanssa sekä että viimemainittu olisi kehoittanut häntä vaatimaan paikkakunnan viranomaisia ryhtymään tehokkaisiin toimenpiteisiin sikäläisen herännäisyyden ehkäisemiseksi. [Kert. (1896) N. G. Arppe.] Oli miten olikaan, Säämingin ja Kerimäen heränneet haastettiin oikeuteen, ja useat heistä sakotettiin "luvattomasta seuranpidosta" tahi "seuroissa käymisestä" sekä "sapatin rikkomisesta" (1839).

Näitä heränneitä ei puoltanut edes se, että joku pappi olisi ollut heidän seurojaan johtamassa. He olivat kaikki oppimattomia talonpoikia, joiden sortamista ei kenenkään tarvinnut pelätä. Hädässään kääntyivät he tuomiokapitulin puoleen kahdella anomuskirjalla. Toisen alle olivat seuraavat henkilöt Kerimäen seurakunnasta kirjoittaneet nimensä: Elias Makkonen, Anton Makkonen, Niilo Turunen, Juhana Karvinen, Antti Pesonen sekä viimemainitun vaimo Eeva Tenhonen. Kirjoituksessaan, jonka tekijä on tuntematon, lausuvat he muunohessa: "Jumalan armon kautta ruvettuamme huolehtimaan kuolemattomien sielujemme pelastusta ja tässä tarkoin seuraten Jumalan sanan selviä ohjeita sekä käyttäen saman Jumalan sanan neuvomia välikappaleita, muunohessa sitä, joka opettaa meitä 'neuvomaan ja rakentamaan toinen toistamme", "jotta ei kukaan synnin petoksen kautta paatuisi' (1 Thess. 5: 11, Hepr. 3: 13) — — —, olemme lukemisella, veisuulla seurakunnan laillisesti hyväksytyistä hartauskirjoista sekä kristillisillä keskusteluilla koettaneet noudattaa yllämainittuja apostolisia neuvoja, kun kirkkomatkat, ristiäiset, hääpidot tahi muut luvalliset tilaisuudet ovat vetäneet meidät koolle. Vaan tätä ovat hengellistä unta vielä nukkuvat ihmiset — sitä unta mekin ennen nukuimme — niissä määrin väärinkäsittäneet, että meitä arvoisan papistomme ja armollisen esivaltamme silmissä on saatettu epäluuloon siitä, että olisimme rikkoneet niitä asetuksia vastaan, jotka kieltävät luvattomat seurat sekä vaativat edesvastausta sellaisten pitämisestä. Olemme jo tuomitut rangaistukseen, vaikka joulukuun 15 p:nä 1762 päivätty kun. kirje, jonka eräs monessa suhteessa samankaltainen tilaisuus, kuin meidän asiamme on, aiheutti, selvästi on tähdätty eksytyksiä ja niiden levittämistä vastaan". Kirjoituksen lopussa pyydetään, että tuomiokapituli määräisi jonkun kokeneen sielunpaimenen tutkimaan tuomittujen oppia ja elämää, jotta he voisivat välttää "tämän jo näihin asti raskaan, aineellisella perikadolla heitä uhkaavan" oikeusjutun seurauksia.

Sääminkiläisten kirjoitus on melkein sanasta sanaan samoin kuuluva.
Sen alla tapaamme seuraavat nimet: Olli Mikonpoika Pesonen, Tapani
Mikonpoika Pesonen, Abraham Ollinpoika Pesonen, Antti Ollinpoika
Pesonen, Kristian Sikanen, Pietari Muhonen, Niilo Loikkonen, Antti
Tirinen, Pietari Erkinpoika Juntti ja Aatami Aataminpoika Juntti.

Kului lähes kolme kuukautta, ennenkuin tuomiokapituli antoi lausuntonsa asiassa. Hyläten anojain pyynnön, että joku kokenut pappi määrättäisiin heidän asiaansa tutkimaan, kehotti se heitä, "jos he tarvitsisivat todistusta taidostaan kristinuskossa ja elämästään, sitä asianomaiselta papilta itselleen hankkimaan". [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]

Muuta päätöstä tuomiokapituli muodollisista syistä sillä kertaa tuskin olisi voinut antaa itse asiassa. Vaan tässä tunkeutuu esille toinenkin näkökohta. Kysymyksessä olevat anomuskirjat osoittavat selvään, missä suhteessa kirkkoon niiden tekijät tahtoivat olla. Samoin kuin Suomen pietismi yleensä, esiintyy Säämingissä ja Kerimäellä syntynyt liike kirkollisena liikkeenä. Lahkon leimaa se ei kanna, vaikka vastustajat soimaavat sen edustajia lahkolaisiksi. Se pyytää vain saada virittää uutta eloa kirkon kangistuneessa ruumiissa. Siinä sen rikos. Jos tuomiokapituli vastauksessaan jollain tavoin olisi ilmaissut edes myötätuntoisuutta näitä syyttömästi kärsiviä talonpoikia kohtaan, jotka hädässään luottamuksella olivat kääntyneet sen puoleen, olisi se osoittanut ainakin tahtoneensa ymmärtää heitä ja heidän edustamansa taistelun merkitystä. Olivathan nämä anomuskirjat muotoonkin nähden omiaan vaatimaan kirkon edustajia kristilliseen rakkauteen. Kumpikin päättyi seuraavilla sanoilla: "Miten meidän käyneekin, emme koskaan lakkaa rukoilemasta Teille (piispalle) taivaan armoa, valoa ja siunausta". Turun tuomiokapitulin heränneitten valituksiin antamissa päätöksissä huomaa usein kristillisen myötätuntoisuuden ja rakkaudenkin vaikutusta. Porvoon tuomiokapituli sitävastoin esiintyy heitä kohtaan aina virkavallan kylmänä edustajana, valtiokirkon kaavojen ankarana vartijana. Huolellisesti koettaa se rakentaa sulkuja pietismin kristinuskoon perustuvalle kansanvaltaiselle hengelle, sillä se ei ymmärrä tämän hengen suurta tehtävää eikä sen vastustamatonta voimaa.

Niinkuin vasta saamme nähdä, eivät Säämingin ja Kerimäen heränneet seuraavinakaan vuosina saaneet kokea kuin tylyyttä ja vainoa kirkon ja papiston puolelta. Samoinkuin muiden seutujen herännäisyys, oli tämäkin kansan syvissä riveissä syntynyt, oppimattomien talonpoikien johtama liike kutsuttu kärsimyksillä raivaamaan tietä niille aatteille, joita se edusti. Historia todistaa, ettei se näitä kärsimyksiä väistänyt. Jota suurempaa uskollisuutta se kaiken tämän uhalla osoitti sille kirkolle, jolta se turhaan etsi turvaa virkavallan vainoja vastaan, sitä huonommassa valossa esiintyvät tämän kirkon silloiset johtavat henkilöt.

* * * * *

Karsain silmin oli Porvoon tuomiokapituli seurannut herännäisyyden leviämistä Helsingin yliopiston nuorison keskuudessa. Varsinkin vuodesta 1837 alkoivat heränneet ylioppilaat herättää huomiota. K. K. von Essenin, Lauri Stenbäckin ja J. I. Berghin ympärille kokoontui joukko samanmielisiä ylioppilaita. Vakava henki vallitsi tämän ystäväpiirin keskuudessa. Johtajien näinä aikoina kokemat vastoinkäymiset ja heitä kaikkialla kohtaava vastarinta eivät suinkaan olleet omiaan heissä vähentämään sitä ankaruutta, millä silloinen pietismi arvosteli kaikkea maailman mukaista ja laimeaa kristillisyyttä. Heidän omat elämänvaiheensakin ja vallitsevat olot ikäänkuin pakottamalla pakottivat heitä asettumaan tuolle jyrkälle joko — tahi kannalle, jolla muut heränneet olivat. Ja tätä vaatimusta tukivat paitsi nuoruuden innostus, näiden miesten luontainen taipumus.