Maaliskuussa 1836 oli Stenbäck menettänyt rakkaimman ystävänsä, ennen mainitun J. J. Östringin. Kuinka kova tämä isku hänelle oli ja mihin se suuntasi hänen ajatuksensa, näkyy seuraavista otteista hänen isälleen kirjoittamastaan kirjeestä: "Olen yksinäni, en voi sanoa, mitä olen menettänyt. Enkä sitä tahdokaan sanoa, ei kukaan saa tietää, mitä olimme toisillemme: Jumala yksin sen tietää ja me itse. Hänelle olen valittanut ja sanonut kaiken suruni. Nyt en tahdo surra enää, niinkuin ne, joilla ei mitään toivoa ole. Jumalan ystävien matka taivaaseen on suora ja lyhyt. — — — Miten minun kävisi, jollen Jesuksen sydämmeen nojautuneena saisi itkeä kaiken suruni, jollei hänen lohdutuksensa minua tukisi. Jollei minulla enää ketään ystävää ole, niin on hän oleva ainoa ystäväni; en tahdo muuta ketään".
Kesäkuussa 1837 suoritettuaan filos. kandidaattitutkinnon, oleskeli Stenbäck kesän kodissaan Vöyrissä. Syyskuussa palasi hän jälleen Helsinkiin opintojaan jatkamaan. Hän asui yhdessä K. K. von Essenin kanssa, joka, oltuaan pari vuotta kotiopettajana Kiteellä (katso I, 386), samaan aikaan saapui yliopistoon pappistutkintoaan suorittamaan. Stenbäck aikoi jo jouluksi vihityttää itsensä papiksi, jumaluusopillisten lukujensa ohessa toimiaksensa käytännöllisenä pappina pääkaupungissa. Tämä tuuma jäi kuitenkin sillä kertaa sikseen, vaikka Stenbäck kaikesta päättäen innostuksella oli ajatellut sen pikaista toteutumista. Eräässä veljelleen K. F. Stenbäckille edellisenä kesänä kirjoittamassaan kirjeessä, jossa hän puhuu lukusuunnitelmastaan, hän esim. lausuu: "Tärkeintä on että pääsen papiksi Helsinkiin ja siellä saan julistaa todistusta Herrastani ja Mestaristani, kädellä ja suulla niin paljon kuin voin, pudistaen nukkuvia ihmisiä. — — — Sanoit kerran pelkääväsi, että itseensä sulkeutunut ja alakuloinen luontoni johtaisi minut siihen haaveilevaan uskonnollisuuteen, jota tapasit muutamissa muissa. Niin, itseensä sulkeutuneen ja alakuloisen luontoni uhallakin on hän, joka on väkevä ja juuri heikoissa väkevä, voinut vetää minut puoleensa ja antaa minulle voimaa syntiä, maailmaa ja perkeleen koko joukkoa vastaan. Kurituksillaan on hän asettanut tuon levottoman, runollisen hengen, itseensä sulkeutuneen luonnon on hän voinut voittaa ja uudeksi muodostaa, ja veressään on hän voinut tehdä kivuloisen ja aran terveeksi, puhtaaksi ja voimalliseksi. — — — Tehköön hän minut hulluksi maailman silmissä, pää-haaveilijaksi ja pietistiksi; sitä häneltä pyydän, sitä rukoilen yöt päivät". [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck.]
Tällainen oli Stenbäckin kanta. "Vanhan puutarhurin kirjeet" ja muut ankarat arvostelut, joiden esineenä hän näinä aikoina oli, eivät olleet omiaan sitä muuttamaan. Päinvastoin esiintyi hän lähinnä seuraavina vuosina yhä jyrkempänä herännäisyyden edustajana. Siihen häntä sitäpaitsi, niinkuin vasta saamme nähdä, pakottamalla pakoittivat sanomalehtien hyökkäykset hänen toimittamaansa uutta hengellistä aikakauslehteä vastaan ja varsinkin Porvoon tuomiokapitulin pakkokeinot sen tappamiseksi. Samaa saivat hänen lähimmät ystävänsä kokea. Vaino yhdisti heidät entistä likemmin toisiinsa, vaatien heitä taisteluun totuuden puolesta. Kiivaaksi muodostui tämä taistelu. Stenbäck, von Essen, Bergh y.m. heränneet ylioppilaat eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan mistään välittävästä kannasta. Jota ankarammin heihin iskettiin, sitä jyrkemmäksi kehittyi heidän kantansa. Näin ollen täytyi heidän joutua epäluulon alaisiksi viranomaisten silmissä.
Suoritettuaan jumaluusopillisen pääsötutkinnon yliopistossa, saapui von Essen huhtikuussa v. 1838 Porvooseen papiksi vihittäväksi. Muutamat tuomiokapitulin jäsenistä vastustivat hänen anomustaan, vaan enemmistö suostui siihen, koska niin ennenkin samankaltaisissa tapauksissa oli menetelty. Jo oli von Essen ehtinyt suorittaa tutkintonsa muutamien tuomiokapitulin jäsenten luona ja hänen saarnansakin oli tarkastettu sekä hyväksytty määräpäivänä tuomiokirkossa pidettäväksi, kun jälellä olevat tutkijat äkkiarvaamatta kieltäytyivät häntä tutkimasta. Syy tähän kummalliseen menettelyyn oli seuraava:
Hiippakunnan vasta nimitetty piispa oli pyytänyt saada tuomiokapitulilta tiedon sen käsiteltävinä olevista "tärkeimmistä asioista", kunnes hän itse saapuisi Porvooseen. Semmoisena pitivät asianomaiset von Essenin papintutkintoa ja tiedustelivat uuden esimiehensä ajatusta siitä. Kannattaen vähemmistön mielipidettä, neuvoi Ottelin tuomiokapitulia kumoamaan päätöksensä, varsinkin koska "löytyi monta muuta tärkeätä syytä", joiden vuoksi hän ei saattanut puoltaa von Essenille myönnettyä oikeutta. Kun kirjoitus toukokuun 19 p:nä esitettiin tuomiokapitulissa, lausuttiin ensin se mielipide, ettei asia enään ollut korjattavissa, "koska von Essenille kerta oli myönnetty lupa suorittaa papintutkintonsa Porvoossa, ja päätös oli saanut lain voiman". Tälle kannalle asettui kolme tuomiokapitulin jäsentä, niiden joukossa Runeberg, joka kysymystä ensi kerran harkittaessa voimassa olevan asetuksen nojalla oli ehdottanut von Essenin hakemuksen hylkäämistä. Lehtori Lindh sitävastoin "piti itsensä velvollisena noudattamaan esimiehensä mielipidettä", ja tuomiorovasti Alopaeus vaati jyrkästi päätöksen kumoamista "monen tärkeän syyn vuoksi, josta piispa oli hänelle ilmoittanut". Kun vielä eräs kolmaskin tuomiokapitulin jäsen asettui samalle kannalle, ratkaisi tuomiorovastin ääni asian Ottelinin lausuman toivomuksen mukaan. Kuitenkin päätettiin, että von Essen "saisi saarnata tuomiokirkossa määrättynä päivänä, koska hänellä oli todistus yliopistosta, hänen käytöksensä oli hyvä, ja tuomiokapituli oli tarkastanut hänen saarnansa eikä siinä ollut huomannut mitään moitittavaa". [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]
Tämmöisen päätöksen antoi Porvoon tuomiokapituli Kaarle Kustaa von Essenin anomukseen saada pappina julistaa Kristuksen evankeliumia isänmaassaan. Huolellisemmin ei olisi Ottelin, valmistaessaan itseään vastaanottamaan piispanvirkaansa, voinut valvoa edeltäjänsä virkaohjelman säilyttämistä eikä tuomiokapituli selvemmin osoittaa nöyrää kuuliaisuuttaan uudelle esimiehelleen ja uskollisuuttaan vanhoille traditsiooneille.
Kun von Essen, saarnattuaan tuomiokirkossa tuona "määrättynä päivänä", palasi asuntoonsa, kohtasi hän kadulla Runebergin pyssy olallaan. "Et ollut kirkossa saarnaani kuulemassa" lausui hän tälle. "Kuuntelin teerien kuherrusta metsässä, ja se saarna oli paljoa kauniimpaa" vastasi Runeberg. [Tiedon antanut A. O. Törnudd, jolle von Essen oli tämän kertonut.] Ei ole kummallista, ettei tuo hyljätty pappiskokelas viihtynyt kaupungissa niin kauan, että hänen ja Runebergin tuumima selitys "Vanhan puutarhurin kirjeiden" johdosta syntyneeseen väittelyyn olisi ehtinyt valmistua (katso II, 53). Tämäkin kohtaus, puhumattakaan Porvoon tuomiokapitulin loukkaavasta menettelystä, selittää miksei tuumasta myöhemminkään mitään tullut. Hyvin luultavaa on myöskin, että von Essenin ystävän J. I. Berghin ennen (II, 53-54) mainitun "Vanhan puutarhurin kirjeiden" johdosta julkaiseman kirjoituksen ankarat ja ivalliset sanat ovat yhteydessä kysymyksessä olevien tapahtumien kanssa. [Kirjoitus ilmestyi kyllä vasta elokuussa, mutta siihen liitetyssä muistutuksessa lausuu kirjoittaja: "sattuneet syyt ovat viivyttäneet tämän vastineen lähettämistä".]
Palattuaan Helsinkiin, ryhtyi von Essen kirjoittamaan valitusta Porvoon tuomiokapitulin päätöksestä. Kerrottuaan asian kulun ja huomautettuaan siitä, että hän tuomiokapitulilta saamansa ensimmäisen päätöksen nojalla jo oli ehtinyt suorittaa melkein kaikki tutkintonsa, kun päätös piispa Ottelinin kirjeen johdosta purettiin, päättää hän valituksensa seuraavin sanoin: "Olen nuori vielä enkä voi vedota julkiseen elämääni, mutta minulla ei ole mitään peljättävää enkä tiedä nuorukaiselämässäni mitään löytyvän, jota en uskaltaisi asettaa päivän valoon. Koska kuitenkin piispan 'tärkeät syyt' näyttävät tarkoittavan jotakin, joka koskee kunniaani, olen valmis suostumaan mitä ankarimpaan tarkastukseen, jos Teidän Majesteettinne ottaa huomioon piispan salaviittaukset. Niin kauan kuin hänen sanansa säilyttävät käsittämättömän merkityksensä, saanen minäkin nauttia hyvää mainettani turvaavaa oikeutta, kunnes vastakohta näytetään toteen. Jos ne koskevat mielipiteitäni kristittynä, niin olihan tuomiokapitulilla mitä oivallisin tilaisuus niitä arvostella niissä tutkinnoissa, jotka jokainen papiksi vihittävä on velvollinen suorittamaan".
Senaatti hylkäsi von Essenin valituksen, "koska hän kuului toiseen hiippakuntaan". Päätöksessä sanotaan, että tuomiokapituli oli menetellyt väärin ensin suostuessaan von Essenin anomukseen, "vaikkei hänellä ollut vokatsioonia", ja sitten kumoamalla oman päätöksensä.[Porvoon tuomiokapitulin arkisto]
* * * * *