Miten ankarasti heränneitten ylioppilasten Helsingissä pitämiä seuroja ja heidän muiden käytöksestä jyrkästi eroavaa esiintymistään yleensä arvosteluinkin, täytyi jokaisen, joka puolueettomasti seurasi heidän elämäänsä, tunnustaa, että heistä levitetyt soimaavat kertomukset ja huhut olivat liioiteltuja ja valheellisia. Yksin se kieltämätön tosiseikka, että he, omaa maallista etuaan katsomatta, olivat alttiit jokaisen edessä puolustamaan uskoansa oli omiaan herättämään kunnioitusta vastustajassakin. Heidän esimerkkinsä oli voimallinen kehoitus ei ainoastaan uskonnollisen elämän edustajille, vaan muillekin, nostamaan aatteiden lippua korkealle ja sitä, vaaroja ja kärsimyksiä väistämättä, seuraamaan. Kuvatkoon seuraava, erään silloisten heränneitten seuroissa käyneen henkilön kertomus, [Nimimerkki —tt— Hufvudstadsbladetissa v. 1879 otsakkeella "Studentlif på 1840-talet" julkaisema artikkelisarja, josta yksi kirjoitus koskee heränneitä ylioppilaita.] minkä vaikutuksen heidän hartautensa teki piirin ulkopuolella oleviin rehellisiin arvostelijoihin.
"En koskaan unhoita sitä voimallista vaikutusta, joka minut valtasi, astuessani suureen huoneeseen, johon lukuisa joukko vakavia, vanhempia ja nuorempia ylioppilaita oli kokoontunut. Seurat olivat vasta alkaneet. Keskusteltiin matalalla äänellä. Tulomme ei herättänyt kenenkään huomiota, molemmat nuoret isännät astuivat vain meitä vastaan, osoittaen meille sijaa. Hetken kuluttua annettiin merkki, jonka jälkeen koko seurakunta alkoi veisata vanhan virsikirjan (ruotsalaisen) virttä n:o 48: Joka saatanan asuntoa ajattelee, sen liekkiä julmaa ja tulta.
"Järisyttävän voimallisina kaikuivat uhkaavat, koraalin vakavien sävelten kantamat sanat, ja vaikutus oli sitä valtaavampi kuin useampain läsnäolijain katseet veisuun kestäessä olivat tähdätyt meihin. Virren jälkeen seurasi syvä hiljaisuus, jolloin kaikki näyttivät olevan vaipuneina vakavaan miettimiseen. Sitä kesti hetken aikaa, jonka jälkeen eräs tovereista haki esille raamatunpaikan, selvästi esittäen, miten hän oli sen käsittänyt. Muutamat läsnäolijoista saivat siitä aihetta lausumaan ajatuksensa luetusta, ja monesti erosi heidän käsityksensä melkoisesti lukijan mielipiteestä. Väittely tuli vilkkaaksi, vaikka se aina oli maltillista ja vakavaa. Lopuksi muodostui seuranvietto jonkunlaiseksi vapaaehtoiseksi synnintunnustukseksi kaikkien toverien kuullen. Yksinkertaisesti sekä minun vakuutukseni ja kokemukseni mukaan myöskin täysin rehellisesti kertoivat puhujat, millainen heidän sieluntilansa oli ollut edellisen koossaolon jälkeen. Verrattiin omat hengelliset kokemukset toverien kokemuksiin, annettiin ja vastaanotettiin neuvoja ja tarkasti painettiin mieliin, että ainoastaan 'se, joka kernaasti antaa itseään nuhdella', saattaa toivoa voivansa oikein katua syntejänsä ja tehdä tosi parannusta sekä päästä elämään tuota niin hartaasti toivottua 'salattua elämää Jumalassa', joka kaikille niin ihanana sarasti ja johon he niin vakavasti pyrkivät. Usein kerrottiin ja teroitettiin siihen aikaan niin kuuluisan 'Armon järjestys' nimisen kirjan opinlauseita, samoinkuin repäisevimmät kohdat pietismin muista lempikirjoista, joista 'Arndtin totinen kristillisyys' ja 'Nohrborgin postilla' olivat huomatuimpia. Harvoin, ja silloinkin ainoastaan poikkeustilassa, annettiin lohdutuksen sana jollekin hyvin särjetylle omalletunnolle, ja silloinkin liittyi lohdutukseen niin vakavia ja ankaria sanoja, että sen vaikutus melkein kokonaan hukkui niihin. Mutta tuossa kaukaisessa, ehkä saavuttamattomassa etäisyydessä säteili kuitenkin rauhan ja autuuden toivo niin kirkkaana, ettemme edes nuoruuden rohkeimmissa unelmissa olleet voineet sen vertaista aavistaakaan. Sen rinnalla näytti koko maailman prameus ja ihanuus tomulta vain ja kurjuudelta.
"Miten rikasta, jos kohta kolkkoa, oli se sielunelämä, joka avautui nähtäväksemme tuon lyhyen hetken aikana, minkä uhrasimme ensimmäiselle käynnillemme pietistisessä seurassa, kuinka tuskallinen ja vakava oli se taistelu, miten ylevämielinen se haaveilu, jonka täällä opimme tuntemaan! Miten jyrkästi kaikki poikkesi nuoruuden tavallisesta, vallattoman reippaasta ilosta! — — — Mutta maailman lapsina, joita vielä olimme, kyllästyimme kuitenkin pian kaikkeen tähän kaameaan vakavuuteen; olo tässä seurassa tuntui meistä ylen tukehuttavalta, teki mieli jälleen päästä ulos 'vapaaseen luontoon, missä nuoren kevään raittiit tuulet niin iloisesti suhisivat puiden vasta lehdelle puhjenneissa latvoissa ja maasta nouseva ruohokin kertoi Jumalan hyvyydestä ja rakkaudesta. Hyvästi jättäessämme, painoi vanhempi isäntä hellästi ja vakavasti mieliimme, että meidänkin tulisi 'ajatella mitä rauhaamme sopi' sekä luopua pahasta, 'turmeltuneesta maailmasta'. Nämä täyden vakaumuksen koko voimalla lausutut ystävälliset sanat eivät saattaneet kuin tunkeutua syvään nuoriin sydämmiimme. Poistuimme näistä seuroista tosin iloisina että ainakin sillä kertaa olimme päässeet pakoon, vaan siemen oli kylvetty ja pudonnut jo valmistettuun maahan; se oli väleen myöskin itävä ja kasvava. Kotona emme enää löytäneet entistä iloisen nuorta mielialaamme; koetimme painaa alas henkemme rauhattomuutta vakavalla ja rasittavalla työllä, vaan se ei onnistunut. Tuo haaveileva joukko, jossa toivoimme mahdollisesti löytävämme tyydytystä henkemme kaipuulle, veti meidät yhä useammin keskuuteensa".
"Vanhempi isäntä", josta kertoja puhuu, oli J. I. Bergh. Toinen oli Lauri Stenbäck. [Kert. Charlotte Achrén.] Ensinmainittu oli ainoastaan vuotta vanhempi, mutta vilkasluontoisen, tulisen ystävänsä rinnalla näytti hän paljon vanhemmalta. Sitäpaitsi oli Bergh kauemmin kuin Stenbäck kuulunut heränneisiin ja häntä pidettiin jo siitäkin syystä sopivampana johtajaksi. Myöskin opinnoissa oli hän ehtinyt edelle runollista ystäväänsä. Suoritettuaan filos, kandidaattitutkinnon (1836), oli hän antautunut jumaluusoppia lukemaan ja siihen kuuluvissa aineissa saavuttanut niin hyvät tiedot, että hän v. 1839 nimitettiin heprean kielen ja kirjallisuuden dosentiksi. [Biografinen nimikirja.] Huomattava on myöskin, että Bergh usein kävi heränneissä piireissä yleisesti kunnioitetun veljensä luona Nurmijärvellä. Hänen kauttansa muutkin heränneet ylioppilaat pääsivät J. Fr. Berghin tuttavuuteen ja joutuivat hänen kasvattavan vaikutuksensa alaisiksi. Yhdistävänä siteenä heidän ja hänen välillä oli J. I. Bergh. [Kert. Charlotte Achrén y.m.]
Jos Porvoon tuomiokapituli olisi osoittanut edes jonkunlaista suvaitsevaisuutta toimenpiteissään pietismiä kohtaan, on hyvin luultavaa, että Helsingissä opiskelevat heränneet ylioppilaatkin olisivat saaneet jokseenkin vapaasti hartauttaan harjoittaa. Korkeat viranomaiset pitivät siihen aikaan kirkollista hallitusta suuressa arvossa. Mutta kun juuri piispat ja tuomiokapitulit tekivät voitavansa, saattaakseen herännäisyyttä epäluulon alaiseksi itse hallitsijankin silmissä, [Katso esim. I osa siv. 101, 124.] sekä orjamaisella kuuliaisuudella ryhtyivät toimenpiteisiin tämän johdosta annettujen määräysten noudattamiseksi, niin ei sovi kummastella, että heränneitten ylioppilastenkin täytyi kestää paljon sortoa. Virkavallan edustajat ovat kaikkina aikoina olleet esimiestensä nöyriä palvelijoita ja tämän nöyryytensä turvaamina sortaneet kaikkia niitä, joiden esiintyminen yhdessä tahi toisessa suhteessa ei taipunut vallitsevaa ohjelmaa noudattamaan. Valtiokirkko ei suinkaan ole ollut poikkeuksena siitä. Se on päinvastoin useimmiten orjallisesti etsinyt tämän maailman suurten suosiota. Ja mitä suureen yleisöön tulee, on sen enemmistö ylimalkaan altis kannattamaan niitä, joilla valta on. Totuuden puolustajain joukko on aina ollut pieni ja sorrettu. Jota korkeampi ja puhtaampi heidän edustamansa totuus on ollut, sitä yleisempi vaino. Suomen heränneet ylioppilaat kuuluivat tähän joukkoon. Sentähden täytyi heidän paljon vainoa kärsiä maallisen ja siihen liittyneen kirkollisen vallan puolelta, joiden turvissa suurin osa kansastamme eli vanhoihin kaavoihin kytkettyä, uudistaville aatteille vieraantunutta elämäänsä.
Olemme nähneet, miten piispa Ottelinin tuomiokapituli kohteli K. K. von Esseniä, hänen yrittäessään suorittaa pappistutkintoa Porvoossa. Vähän myöhemmin sai J. I. Berghkin kokea, että hänkin oli piispan mustassakirjassa. Hän näet eroitettiin uskonnonopettajan toimestaan Helsingin lyseossa, jota tehtävää hän jonkun aikaa suurella menestyksellä oli hoitanut. Koulu oli yksityinen oppilaitos, jonka opettajat sen johtaja ja omistaja valitsi. Ettei tämä ollut tyytymätön Berghiin, näkyy siitä, että hän uskoi hänelle matematiikan opetuksen lyseossaan. Muutos aiheutui piispa Ottelinista, joka oli huomauttanut koulun johtajaa Berghin sopimattomuudesta uskonnonopettajana. — Heränneitten ylioppilasten yhä vaikeammaksi käyneen aseman johdosta kirjoitti Bergh näihin aikoihin eräälle ystävälle: "Moni pitää meitä itsemme pettäneinä lain orjina. Kovat ajat näyttävät olevan tulossa, mutta onhan kirjoitettu, että meidän monen vaivan kautta täytyy Jumalan valtakuntaan tulla sisälle, eikä ole suotta sanottu niistä, jotka valkeissa vaatteissa seisovat Jumalan istuimen edessä, että he ovat tulleet suuresta vaivasta ja ovat pesseet vaatteensa valkeiksi Karitsan veressä". [Kert. K. A. Malmberg, Charlotte Achrén y.m.; "Korsblomman för 1897:" Julius Immanuel Bergh.]
Niinkuin seuraavassa luvussa saamme nähdä, joutui Stenbäck varsinkin "Evangeliskt Veckoblad" nimisen aikakauslehden toimittajana tekemisiin Porvoon tuomiokapitulin kanssa. Tunnettu on, että tämä virkakunta teki kaikkensa tätä uutta sanomalehtiyritystä sortaakseen ja että nämä hankkeet ennenpitkää onnistuivatkin. Siihen eivät Ottelinin heränneitä ylioppilaita vastaan tähdätyt toimenpiteet kuitenkaan rajoittuneet. Helsingin papisto alkoi julkisesti saarnoissaan heitä moittia sekä kuvata heitä turmiollisiksi hurmahengiksi, joiden opissa ja elämässä olisi monenkaltaisia eksytyksiä ja paheita. Eräs saarnaaja meni niin pitkälle, että hän "esivallan nimessä" varoittaen kehoitti seurakuntaa pysymään heistä erillään. [Stenbäckin ystävälleen Ruotsissa C. V. Skarstedt'ille 6/3 1841 kirjoittama kirje, jonka, samoinkuin muutamat muutkin hätien tälle henkilölle osoittamansa kirjeet, past. O. Fabritius-vainaja Lundissa käydessään (1898) minulle kopioi.] Pian saatiin tietää, että näidenkin hyökkäysten näkymättömänä vaikuttimena oli piispa Ottelin. [Kert. K. A. Malmberg, Charlotte Achrén, J. I. Bergh y.m.] Arveluttavinta oli, että korkeat viranomaiset, joille piispat ja maallikot kuvasivat herännäisyyttä valtiolle vaarallisena lahkona, alkoivat pitää heränneitä ylioppilaitakin silmällä. [Korsblomman 1879: J. I. Bergh; K. K. von Essen, Minnesteckning öfver Lars Stenbäck.] Näiden silloista asemaa kuvaamaan lainaamme tähän seuraavat K. K. von Essenin sanat: [Korsblomman 1879: J. I. Bergh; K. K. von Essen, Minnesteckning öfver Lars Stenbäck.]
"Ei puuttunut vastarintaa eikä taistelua. Asian uutuus herätti huomiota. Tuo joskus kiehumisasteen rajalle noussut lämpö toisella ja jäätymisastetta likenevä uskonnollinen kylmyys toisella puolella ei voinut olla herättämättä taistelua, joka toisinaan yltyi hyvinkin kiivaaksi molemmin puolin. Meitä varten otettiin käytäntöön vanha liikanimi 'pietista'. Soimauksia ei säästetty. Sitäpaitsi oli pääkaupunkimme siihen aikaan, verrattuna nykyiseen [v. Essenin kysymyksessä oleva kirjanen, alkuansa esitelmä, jonka hän piti Pohjolaisen osakunnan vuosijuhlassa 9/u 1870, on painettu v. 1870.] Helsinkiin, pikkukaupunki. Sepitettiin ja levitettiin mitä kummallisimpia kertomuksia, ja niitä uskottiin — ei ainoastaan pääkaupungissa, vaan kaikkialla koko maassa. Kaduilla ja kujilla kaikui huuto 'pietismi', ja ennenpitkää ei tarvittu muuta jonkun henkilön leimaamiseksi pietistin nimellä, kuin että hän tavallista ahkerammin kävi kirkossa. Tätä leimaa joutui siten usein kantamaan kerrassaan viattomatkin ihmiset. Pian herätti asia poliisivirastonkin huomiota. Stenbäck, Jul. Imm. Bergh ja minä, joita pidettiin tuon vaarallisen liikkeen johtajina, kutsuttiin v.t. kenraalikuvernööri Thesleffin luo vastaamaan vehkeistämme. Hänen ylhäisyytensä otti meidät tietysti hyvin epäsuosiollisesti vastaan, uhaten meitä Siperialla; mutta kun hän tutkinnon kestäessä huomasi, että olimme Hänen Keis. Majesteetilleen ja keisarilliselle huoneelle uskolliset, päätti hän kyselynsä, vakuuttaen suudelmilla ja syleilemisillä, että olimme 'keisarin ystäviä'. — Mutta uusi ja vaarallisempi myrsky uhkasi. Simonismi oli jo suorittanut loppunäytäntönsä Ranskassa ja lakannut olemasta uhkaavana peikkona siellä. Mutta Helsingin poliisimestari oli, Jumala tiesi mistä, saanut päähänsä, että tuo vallankumouksellinen lahko raivosi Suomen pääkaupungissa, jonka tähden hän arveli alamaisen velvollisuutensa vaativan asian ilmoittamista Pietariin. Minua hän kunnioitti mainitsemalla minut johtajaksi. Tämä ilmoitus, joka oli tuottaa silloiselle kuvernöörille, kreivi Armfeltille, keisarin epäsuosion, vaati häntä matkustamaan Pietariin, niissä asia selvitettiin. Mutta siitä hetkestä valvoi poliisi jokaista askeltamme. Näytti kuin olisivat asianomaiset pelänneet, että hurskas konventikkeliveisu kaataisi maahan Jeriko-valtion muurit. Miten tarkkaa tämä valvonta oli, sen tulin huomaamaan, kun eräällä matkallani tapasin kihlakunnan ruununvoudin. Hän kertoi aikoneensa käydä luonani edellisenä päivänä Helsingissä varoittaaksensa minua luvattomista kokouksista, mutta saaneensa kuvernööriltä kuulla, että minä kaksi tuntia ennen olin matkustanut pois kaupungista".
Vaikea on sanoa, oliko Ottelin suorastaan syyllinen näihinkin, von
Essenin kertomiin rettelöihin. Moni herännyt oli vakuutettu siitä,
ettei hän syytön ollut. Ainakin oli puhe simonismista saanut alkunsa
Porvoon tuomiokapitulissa. (Katso II, 24.)