Muussakin suhteessa ansaitsee tämä kirjoitus, jonka alla on nimimerkki F(redrik) G(abriel) H(edberg), huomiota. Elävän vakuutuksen voimalla teroittaa se esim. miten tärkeää on, että papiksi aikovat vakavasti tutkivat, onko Herra heidät kutsunut tähän painavaan tehtävään ja tietävätkö omasta kokemuksesta, "miten synnin orjat tulevat vapaiksi." Tästä johtuu kirjoittaja puhumaan jumaluusopin opettajista yliopistossa, muun ohessa lausuen: "Jotta niissä nuorukaisissa, joita yliopistossa valmistetaan saarnavirkaan, yleisempi ja voimallisempi herätys elävään kristillisyyteen tapahtuisi, on välttämätöntä että heidän opettajansa usein vakavasti kehoittavat heitä tosi parannukseen ja kääntymiseen sekä hengen voimassa johtavat heitä sen autuuden elävän lähteen ääreen, jonka nimi on Kristus. Onnellinen se maa, jonka korkeimmassa oppilaitoksessa joku pyhän tulen innostuttamana Francken tavoin valvoo Herran asiaa."
Samaa ainetta käsittelee myöskin "Evangeliskt Veckobladin" 38-39 numeroihin v. 1840 otettu, Francken kirjasesta "Timoteus esikuvana jumaluusopin ylioppilaille" lainattu ote. Se on elävä todistus käytännöllisen kristillisyyden suuresta merkityksestä yliopistossa opiskelevan nuorison varjelemiseksi synnin turmeluksesta. Että lehti vetosi juuri Franckeen, oli yhtä oikeutettua, kuin luonnollistakin. Olihan tuo Saksan herännäisyyden kuuluisa johtomies varsinkin kysymyksessä olevalla alalla niiden aatteiden luoja, joita Suomen heränneet tahtoivat noudattaa. Samasta syystä löytyy "Evangeliskt Veckobladissa" otteita myöskin hänen suuren asetoverinsa Fil. Jaakko Spenerin kirjoituksista sekä kertomuksia hänen työstään. Semmoinen on kirjoitus "Spenerin yksityisistä kokouksista" (n:ot 39-40, 1840), jossa muun ohessa kerrotaan seuraavat tuon hartausseurojen tunnetun alkuunpanijan sanat: "Lukuisia kokouksia pannaan toimeen musiikkia ja muuta maailmallista touhua varten, vieläpä semmoisiakin toimituksia varten, jotka ovat suorastaan syntisiä tahi ainakin semmoisia, että niihin syntiä tekemättä harvoin voi ottaa osaa, pelaamista, herkuttelemista, juomista ja tanssimista varten. Ei yhdestäkään semmoisesta niin paljon meluta, kuin niistä tilaisuuksista, joiden tarkoituksena yksinomaan on jumalisuuden ja hyvän elvyttäminen. Totisesti! perkele olisi varmaankin liika laiska niin kiivaasti taistelemaan näitä toimituksia vastaan, ellei hän pelkäisi niistä olevan vahinkoa hänelle ja hänen valtakunnalleen. Sentähden käyttää hän niitä vastaan tavallisia aseitaan, valhetta ja pilkkaa, kun hän ei väkivaltaisella tavalla saa niitä estää." Helposti tajuttavista syistä kosketteli lehti niin usein, kuin se vain saattoi, tätä kysymystä. Olivathan hartausseurat Suomen herännäisyyden mitä huomattavin ilmaus ja olivathan heränneet etenkin niiden tähden joutuneet viranomaisten epäsuosioon. Sensuuri piti tietysti huolta siitä, ettei lehti saanut tarkastaa niitä toimenpiteitä, joihin asianomaiset olivat ryhtyneet heränneiden seuranpidon ehkäisemiseksi. Tähän kuuluvat asiat tutkittiin käräjissä eikä sanomalehtien palstoilla. Saadakseen edes jotakin sanotuksi heränneiden seurojen puolustukseksi, kertoi "Evangeliskt Veckoblad" otsakkeella "Piirteitä Pohjoismaiden kirkkohistoriasta" (n:oissa 9-11, 1840) Uumajan kirkkoherraa Niilo Grubbea ja hänen seurakuntalaisiaan vastaan v. 1717 nostetusta vainosta, joka pian levisi muihinkin Länsi-Pohjanmaan seutuihin. Tehtyään selkoa näitten kotimaassaan nimellä "Lukijat" [Läsare.] tunnettujen heränneitten opista ja elämästä, näyttää kirjoitus, että kiivain vaino kohtasi Grubbea papiston, varsinkin Uumajan kappalaisen Hernodiuksen puolelta. Kirjoitus päättyy seuraavilla sanoilla: "Tämä tapahtuma todistaa selvästi pappien vihasta ja vainoomishengestä, jommoisia ne kaikkina aikoina ovat olleet. Missä joku Grubb on esiintynyt, siellä ei ole Hernodioita puuttunut, jotka valheilla ja häväistysjutuilla ovat koettaneet sortaa Jumalan uskollisia välikappaleita. Grubben nimeä seuraa siunaus, jota vastoin ei kukaan tahdo kantaa Hernodiuksen todistettua kavaluutta ja häpeää. Nuo totuuden häikäilemättömät vainoojat seisovat nyt jälkimaailman edessä häpeään verhottuina." Että näiden sanojen kärki on tähdätty Suomen herännäisyyden vainoojia vastaan, sen huomaa varsinkin seuraavasta niihin liitetystä kysymyksestä: "Tahraavatko tämänkaltaiset häpeäpilkut meidän vuosisatamme opettajasäätyä?" Asianomaiset eivät olleet kysymystä huomaavinaankaan, mutta omalta ajaltaan ei kirjoittaja vastausta odottanutkaan. Kirjoituksen loppulause kuuluu: "Historia on kerran vastaava tähän kysymykseen." Se on siihen jo vastannut. — Samaa ainetta käsittelee myöskin kirjoitus "Erään tuomarin kirje yksityisistä hartauskokouksista", (n:o 45-46, 1840). Sekin koskee Ruotsin "Lukijain" vainoomista.
Kolmannen vuosikerran kirjoituksista ovat huomattavimmat: "Suomen runoudesta" ja "Kristinusko ja tiede". Edellinen arvostelee ankarasti Saksan silloista kaunokirjallisuutta, johtuen tästä arvostelusta puhumaan runoudesta yleensä ja tarkastamaan sen suhdetta kristinuskoon. "Puhutaan kristillisestä runoudesta," lausuu kirjoittaja, joka ei saata olla kukaan muu kuin Lauri Stenbäck, "tahdotaan sekoittaa kristinuskoa myöskin runouteen, väitetään että kristikunnassa syntynyt runous on saanut toisen leiman, on muuttanut luontonsa ja tullut kristilliseksi runoudeksi. Mihin ei tätä kallista nimeä olekaan väärinkäytetty, mitä kaikkea onkaan sanottu kristilliseksi, kun vain kerta on ehditty itselleen omin luvin omistaa kristityn nimi! Minäkin olen suurella ahkeruudella ja innostuksella sekä paljon aikaa tuhlaten lukenut vanhempia ja uudempia runoilijoita, mutta 'kristillistä' runoutta en minä puolestani voi kenenkään runotuotteissa löytää. Runous on tavalla tahi toisella elänyt luonnollisen ihmisen elämää, mutta ei koskaan hengen ja uskon elämää; sen maailma on aina ollut sama, mutta sen ulkopuolella ja sitä korkeampana on kristinuskon ala, jolla ei ole mitään yhteyttä sen kanssa. — — — Niinkuin saatana valkeuden enkeliksi pukeutuneena on voimallisin ja turmiollisin, niin on myöskin juuri runouden verho sitä vaarallisempi jota loistavampi ja ihanampi se on, sitä kykenevämpi eksyttämään ja kahlehtimaan ihmisen sielua ja nukuttamaan sitä yhä sitkeämpään ja raskaampaan hengelliseen uneen. Kun ihminen, ihaniin runollisiin unelmiin vaipuneena, tällä verholla on peittänyt maailman ja elämän — miten ottaisi hän uskoakseen, että maailma on paha ja elämä syntistä, Jumalasta eksynyttä ja kirouksen alaista, ellei Jumalan henki sitä kokonaan muuta ja uudista. Jokainen runoilija on enemmässä tahi vähemmässä määrässä Narcissus, joka mielihyvällä katselee kuvaansa, vaipuneena hellästi, itseensä tyytyneenä tarkastamaan oman mielikuvituksensa maailmaa ja sen tuotteita; jokainen runollinen ja esteettinen ihminen on enemmän tahi vähemmän — aina esteettisen mielenlaatunsa mukaan — epäjumalanpalvelija, joka hartaassa hurskaudessa notkistaa polvensa sen suuren porton edessä, jota maailmalliset runoilijat kutsuvat runottareksi, hänen viininsä hurmaamana ja hänen hekumallisen olentonsa häikäisemänä; sillä näiden runoilijain runotar on sen naisen kaltainen, josta Johannes puhuu, sanoen että hän oli vaatetettu purppuralla ja verenkarvaisella, ja kullalla oli kullattu ja kalleilla kivillä ja päädyillä ja piti kädessänsä kultaista maljaa, täynnä kauhistuksia ja haureutensa riettautta".
Ei sovi kumota tätä jyrkkää arvostelua sillä väitteellä, ettei sen kirjoittaja ymmärtänyt sitä taidetta, jonka tuomariksi hän näin ehdottomalla varmuudella antautuu. Harvat ovat olleet enemmän oikeutettuja esiintymään tällä alalla, kuin juuri Stenbäck. Samaa ei suinkaan voi sanoa heränneistä ylimalkaan, ei sivistyneistäkään, joista suurin osa oli hyvin vähän perehtynyt kaunokirjallisuuteen. Stenbäckin esiintyminen tällä alalla ei suinkaan ollut omiaan vaatimaan niitäkään "Evangeliskt Veckobladin" lukijoita, joilla oli edellytyksiä kysymyksen käsittämiseen, sitä itsenäisesti tutkimaan. Päinvastoin lisäsi se voimaa sille herännäisyydessä jo vakaantuneelle katsantotavalle, jonka mukaan runous, samoinkuin kauneuden ala ylimalkaan, ilman muuta tuomittiin pahaksi. Käsiteltävänämme olevassa kirjoituksessaan Stenbäck kyllä lausuu: "Meitä syytetään tieteen ja taiteen kiihkoisasta tuomitsemisesta ja hylkäämisestä, mutta syytös ei ole todenmukainen; me kunnioitamme ja pidämme kumpaakin arvossa", mutta tämä hänen väitteensä ei ole oikea, ei ainakaan mikäli se koskee heränneitten suhdetta taiteeseen. Palajamme vasta tähän kysymykseen, tässä ainoastaan huomauttaen, että Stenbäckin kysymyksessä olevassa kirjoituksessa lausumat mielipiteet olivat täydessä sopusoinnussa pietistain katsantotavan kanssa. Että niiden julkilausuminen varsinkin näin jyrkässä muodossa herätti paljon katkeruutta "Evangeliskt Veckobladia" ja sen lukijakuntaa vastaan, on itsestään selvä.
Vielä yksipuolisempi on kirjoitus "Kristinusko ja tiede" (N:ot 6 ja 8). Siinä lausutaan suoraan, ettei kristitty saata harjoittaa tieteitä muusta vaikuttimesta, kuin aineellisen toimeentulonsa tähden. Joka rakastaa ja harjoittaa tiedettä tieteen tähden, hän on epäjumalanpalvelija. Tämä väite vetää niissä määrin puoleensa kirjoittajan huomion, ettei hän pääse näkemään tieteen merkitystä Jumalan valtakunnan palveluksessa eikä sentähden voi myöntää sille mitään todellista arvoa. Tunnettu on, että Paavo Ruotsalainen oli hyvin altis puhuttelemaan tieteellistä työtä harjoittavia pappeja nimellä "filosoofi". Emme paljon erehtyne, väittäessämme että kysymyksessä olevan kirjoituksen jyrkät arvostelmat ainakin osaksi riippuvat siitä miltei rajattomasta tunnustuksesta, jonka tuon kuuluisan oppi-isän mielipiteet jo siihen aikaan saivat osakseen hänen oppineiltakin ystäviltään. — Kenen kirjoittama "Kristinusko ja tiede" niminen kirjoitus on, sitä on vaikea päättää. Stenbäckin kynän jälkiä siinä ei huomaa.
Paitsi runoja ja varsinaisia kirjoituksia sisältää "Evangeliskt Veckobladin" kolmas vuosikerta, samoinkuin edelliset, tuon tuostakin lyhyitä katkelmia ja mietteitä. Useat näistä ovat otteita suurten uskonsankarien kirjoituksista ja puheista, mutta alkuperäisiäkin löytyy paljon. Viimemainitut on Stenbäck kirjoittanut. Melkein poikkeuksetta ovat ne sisällykseltään syvällisiä ja sattuvasti, usein taiteellisesti kokoonpantuja. Näytteeksi lainaamme tähän muutamia:
"Me loukkaamme Jumalan kunniaa ja kiellämme hänen olemuksensa, jollemme aina odota häneltä suuria."
"Ihmisille annamme antamalla, Jumalalle vastaanottamalla ja kiittämällä."
"Totuuden etuoikeus on vielä kukistuessaankin voittaa, ja valheen ansaittu rangaistus on sortua silloinkin, kun se voittaa."
"Meidän tulee lukea ja tehdä työtä, niinkuin eläisimme ijankaikkisesti; meidän tulee elää ja rukoilla, niinkuin tänään kuolisimme."