"Se joka pelkää ihmisiä, ei tee mitään suurta Jumalan edessä."
"Niinkuin valitut inhoovat maailmaa, niin maailmakin inhoo heitä."
"Pilvet taivahan alla vuodattavat runsaita kyyneleitä; — minun sydämeni ei itke, se on polttavan kuiva, kuni erämaa. Oi milloin putoaa siihen armon kastepisara? Yhtä, vain yhtä ainoata pientä pisaraa halajan, eikä sekään tahdo tulla. Voi, Herra, kuinka kauan? — Oi, miten Jumala kaikin tavoin, ulkonaisesti ja sisällisesti, on koettanut minua murtaen painaa alas, nöyryyttää, kurittaa ja asettaa! Olenko sitten nyt oikein nöyrä ja hyvä? En. — Sentähden käännyn Jumalan puoleen ja sanon hänelle: kuule, rakas isä! sinä olet koettanut minua masentaa, vaan se on turhaa. Jollet anna minulle Kristusta, niin olen kaiken tämän uhallakin häijy, paha ja perkeleellinen. Rakas isä, anna minulle Kristus, elävä Kristus".
Kirja-arvosteluja löytyy "Evangeliskt Veckobladissa" verraten runsaasti. Paitsi ennen mainittuja ansaitsevat huomiota varsinkin seuraavat.
V. 1827 oli Tukholmassa ilmestynyt ruotsinkielinen käännös I. Lindlin saarnantapaisesta tutkimuksesta "Synnistä P. Henkeä vastaan". Ehkä oli syynä kirjasen ilmoittamiseen "Evangeliskt Veckobladissa" osaksi se, että N. K. Malmberg Pietarissa oleskellessaan oli tullut herätykseen sanotun saarnan kautta (I osa, 266, 277) sekä sittemmin usein muille heränneille papeille siitä puhunut. [Kert. N. G. Arppe.] Sitäpaitsi käsittelee Lindlin kirjanen monessa kohden niitä vaivoja, jotka aina kohtaavat Herran eläviä tunnustajia, ja oli siitäkin syystä omiaan vetämään "Evangeliskt Veckobladin" huomion puoleensa, Muuten tämä kirjailmoitus ei sisällä vasituista arvostelua. Tarkoitus on vain tehdä Lindlin saarna tutuksi lehden lukijakunnalle. Sentähden on kirjoittaja lainannut siitä pitkiä otteita, varsinkin semmoisia, jotka soveltuvat Suomen uskonnollisiin oloihin. Selvemmin kuin ehkä mikään muu lehden kirjoituksista ilmaisee kaksi toisessa vuosikerrassa löytyvää virsikirja-arvostelua heränneitten uskonnollista katsantotapaa oppiin nähden. Toinen näistä kirjoituksista — sen otsakkeena on "Muistutuksia vanhemmista ja uudemmista virsikirjoista" — arvostelee ankarasti varsinkin Ruotsin uutta virsikirjaa, väittäen sen sisällystä ratsionalismin turmelemaksi, sen kieltä pintapuoliseksi kukkakieleksi. Ei käy kieltäminen, että nämä muistutukset, miten asiallisia ja oikeutettuja ne monesti ovatkin, eksyvät liiaksi ylistämään vanhoja virsiä sentähden vain, että ne ovat vanhoja, sekä uutuuden tähden epäilemään ja moittimaan uusia. Poikkeuksena ovat kuitenkin J. O. Vallinin virret, jotka saavat tunnustustakin osakseen. Mutta ylimalkaan asettuu arvostelija mitä jyrkimmän konservatismin kannalle, pitäen miltei kaikkia muutoksia ja korjauksia tällä alalla vaarallisina. Ikävän vaikutuksen tekee varsinkin seuraava lause: "Kaikeksi onneksi on meidän rakas isänmaamme tähän päivään asti säästynyt tämänkaltaiselta väkivallalta ja me toivomme luottamuksella, että, niinkauan kuin emme itse tee itseämme syypääksi kalliin ja armollisen hallitsijamme meille näihin asti osoittaman suojelevan lempeyden menettämiseen, myöskin kirkollinen vapautemme loukkaamatta pidetään voimassa ja säästyy kaikilta ulkoapäin tulevilta hyökkäyksiltä."
Ehkä vielä perusteellisemmin tarkastaa "Evangeliskt Veckoblad" samassa vuosikerrassa "Uusia virsiä, kirkossa ja kotona veisattavia", jonka virsikirjaehdotuksen tätä tointa varten jo v. 1818 asetettu komitea oli saanut valmiiksi v. 1836. Tämäkin kirjoitus, joka täyttää lähes neljä numeroa lehdessä, käsittelee ainetta miltei yksinomaan opin kannalta. Useimmat muistutukset ovat paikallaan, mutta aiheetontakin moitetta sisältää arvostelu. Tarpeettoman kiivaaseen muotoon pukeutuu sitäpaitsi tämä moite. Ei ainakaan virsikirjakomitean nöyrä tunnustus, etteivät sen muodostamat virret mitenkään olisi oikeutetut syrjäyttämään vanhaa virsikirjaa, siihen vaatinut. Epäilemättä on uutuuden pelko tässäkin arvostelussa saanut liika suurta valtaa, ainakin mikäli moite koskee kielellisistä syistä tehtyjä muutoksia. Semmoisissakin korjauksissa vaanii arvostelija "harhaoppisuutta". — Tämän, samoinkuin edellisen arvostelun huomattavin puoli on kuitenkin se vakaa, todelliseen parannukseen ja elävään uskoon vaativa henki, jonka pohjalla muistutukset alusta loppuun liikkuvat.
Huomattavia ajatuksia kristinuskon oikeasta puolustamisesta sisältää F. M. Franzénin "Rabulisti ja maalaispappi" nimisen runon arvostelu (n:o 40, 1840). Asettuen silloisen teologian kannalle, koettaa tuo kuuluisa runoilija vastustaa Straussin y.m. raamatun totuutta vastaan tekemiä hyökkäyksiä, antaen "maalaispapin" sakastissa "rabulistin" kanssa väitellä kristinuskon arvosta, evankelistain kertomusten luotettavaisuudesta y.m. Väittely ei johda tuloksiin — kumpikin pysyy mielipiteessään. Tämän johdosta lausuu "Evangeliskt Veckoblad": "Ei sovi kieltää Straussin dialektista kykyä eikä sitä järjen terävyyttä, millä hän tukee jumalatonta röyhkeyttään. Jolleivät jumaluusoppineet voi asettaa häntä vastaan mitään muuta, kuin muutamia järjen perusteluja ja todistuksia, niin he varmaankin aina joutuvat tappiolle. Teologian alalla on yhtä tavallista, kuin se meidän ajatuksemme mukaan on hedelmätöntä ja turhaa, että järjen perusteluilla ja filosofian johtopäätöksillä koetetaan puolustaa kristinuskoa viisaustieteen vapaa-ajattelijoita vastaan. Tämänkaltaisessa väittelyssä ovat viimemainitut miltei aina etevämpiä. Sensijaan että jumaluusoppineitten aina tulisi vakaasti seisoa yksinomaan raamatun pohjalla ja Jumalan sanan kaksiteräisellä miekalla hengen ja voiman todistuksella puolustaa kristinuskoa, eksyvät he filosofian pohjalle ja taistelevat ihan samoilla aseilla, kuin heidän vastustajansa. Sentähden ei koko taistelu ilmaisekaan muuta, kuin ristiriitaisten inhimillisten mielipiteiden ja järjestelmien kurjaa temmellystä; siinä ei näy uskon jumalallista taistelua epäuskoa vastaan, se ei ole taistelua elämästä ja kuolemasta Jumalan sanan eläväksi ja autuaaksi tekevän totuuden ja rohkeilevan, väärän, katoavan inhimillisen totuuden välillä. Tämänkaltaista tuulenpieksäjäin taistelua, ei muuta, esittää 'Rabulistin ja maalaispapin' väittely, siinä kun kuollut puhdasoppisuus turhaan tekee parastansa syrjäyttääksensä viisaustieteellistä epäuskoa, luullen voivansa tylsillä, hengettömillä aseillaan lyödä maahan ylpeän vihollisensa."
Kolmannen vuosikerran 2:ssa numerossa ilmoittaa "Evangeliskt Veckoblad" kaksi Suomen Raamatunseuran kokouksissa v. 1837 ja 1838 pidettyä puhetta, jotka v. 1839 olivat painosta ilmestyneet. Edellisen oli pitänyt kirkkoherra J. H. Molin, jälkimmäisen kappalainen Engelbr. Rancken. Säälimättä otti lehti näiden puheiden tyhjyyden ja niiden ratsionalistisen ajanhengen luomat, raamatun opista kauas eksyneet lauselmat ankaran kritiikinsä ruoskittaviksi. Kirjoitus on lähtenyt Lauri Stenbäckin kynästä. Molinin puheesta lausuu hän muun muassa: "Emme tiedä, nauraisimmeko vai itkisimmekö tätä surkeata sotkua" ja Ranckenin esitelmää hän arvostelee seuraavaan tapaan: "Yhtä rikas kuin h:ra R. on sanoista, yhtä köyhä hän on aatteista, syvälle tunkeutuvista, sisältörikkaista ajatuksista, hengestä ja voimasta. Hyvin ikävää on keinua hänen sanojensa haaleassa loiskeessa. Siinä ei avaudu ainoakaan näky totuuden syvyyteen, ei ainoakaan totuuden voiman tuulahdus kohtaa sielua, ei yksikään jumalallisen valon säde tunkeudu helteen läpi; siinä vain ajattelematta ja veltosti liikutaan keinuen eteenpäin, ja se lämmin, uuvuttava ilma, jota tuossa hengitetään, tylsyttää ja veltostuttaa huomaamattamme sielua. Tässä täytyy vastustamattomalla inholla kokea, miten äitelä ja oksettava penseys on; joka ei sitä ennen nuku makeasti tahi ei tämän sanatulvan kulkusten helinästä ole uupunut uneen, hänen täytyy välttämättömästi huomata, että tuon kauniin verhon alla ei ole muuta kuin kurja, kolkko tyhjyys, hengellisen kuoren alla surkuteltava, kuollut ja kuolettava penseys. Kun Jumalan totuus esiintyy selvänä ja puhtaana, on sillä jumalallinen, herättävä, särkevä ja elähyttävä voima, jota eivät mielikuvituksen kauniimmatkaan unelmat ja lupaukset voi korvata ja jonka puutetta eivät korkeimmatkaan ja korkealle tähtäävät sanat milloinkaan voi peittää. Ei herra R:n kirjoituksessa löydy sisällistä, voimallisesti esille virtaavaa rikkautta; siinä astuu päinvastoin näkyviin sisällinen hengen köyhyys, jota hän turhaan koettaa peitellä loistavilla ryysyillä ja koristuksilla. Hänen kirjansa esittämässä kristinuskossa ei ole rahtuakaan hengen ja elämän todistuksesta, se on elävän, elähyttävän, voimallisen ja todellisen kristinuskon kalpea ja surkea varjo, puhujan mielikuvituksen muodostama utukuva, epämääräinen 'taulu', jota herra R. ei sano tahtovansa 'varjostaa eripuraisuudella ja eksytyksillä, noilla epäuskon taikka kylmäkiskoisuuden ja harhauskon sikiöillä'. Siinä ei ole hengellistä suolaa ensinkään, eikä ole tämmöinen äitelä ravinto omiaan vaikuttamaan muuta kuin inhoa."
Alusta alkaen oli Porvoon tuomiokapituli pitänyt "Evangeliskt Veckobladia" hyvin ahtaalla. Nyt oli sen kärsivällisyyden mitta täysi. Sekä Molin että Rancken, joiden juhlallisissa tilaisuuksissa pitämiä puheita "Evangeliskt Veckoblad" oli noin pahasti pidellyt, nauttivat suurta kunnioitusta kirkollisissa piireissä — Stenbäck sitävastoin ei ollut edes vihitty papiksi ja sitäpaitsi jo ennestään leimattu "kerettiläiseksi". Kirkon johtomiehet päättivät ryhtyä tehokkaisiin toimenpiteisiin tuota heidän mielestään hävyttömän ylimielistä nuorta toimittajaa ja hänen niin paljon häiriöitä ja vastuksia tuottavaa lehteänsä vastaan. Viitaten ylenmäärin suureen työhönsä ja valittaen etenkin "Evangeliskt Veckobladin" sopimatonta esiintymistä, anoi Porvoon tuomiokapituli senaatilta vapautusta sensuritoimestaan, mikäli tämä koski mainittua lehteä. Tätä 15 p:nä tammikuuta 1841 päivättyä kirjoitusta seurasi eräs toimituksen vasta tarkastettavaksi jätetty kirjoitus näytteenä "Evangeliskt Veckobladin" kirjoitustavasta [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] Samaan aikaan kääntyi arkkipiispa Melartin v.t. kenraalikuvernöörin puoleen, pyytäen häntä kutsuttamaan Stenbäckiä luoksensa ja kehottamaan häntä "noudattamaan säädyllisyyttä, sopivaa esiintymistä ja malttia sekä muistamaan, että totuus on toista kuin solvaaminen, ettei järjellinen arvosteleminen tarvitse avukseen alhaista parjaamista ja etteivät oikeutetut oikaisut sovi pilkkaavan irvistelemisen kanssa yhteen." Ilmeistä on, että tämä toimenpide lähinnä aiheutui siitä ankarasta arvostelusta, minkä yllämainitut, pipliaseuran kokouksissa pidetyt puheet olivat saaneet osakseen "Evangeliskt Veckobladilta". Ellei lehti — niin vakuutti suuttunut arkkipiispa — luopuisi loukkaavasta, turmiota tuottavasta ja solvaavasta suunnastaan, aikoisi hän muitta mutkitta H. Keis. Majesteetilleen esittää, että sen lakkauttaminen oli välttämätön.
Häikäilemättä puolusti siis Melartinkin tuota Porvoon piispojen edustamaa ja pitkälle kehittämää menettelytapaa, jonka mukaan herännäisyys oli kukistettava maallisen vallan käsivarrella. Asettuen hänkin kirkkoruhtinaan kannalle, lausuu hän kysymyksessä olevassa kirjeessään, että "hänen virka-asemansa ei sallinut hänen antautua hyödyttömään sanakiistaan nuorukaisten kanssa, jotka, suuria itsestään ajatellen, luulivat itsensä kutsutuiksi isänmaan pyhimpien pyrintöjen tuomareiksi ja johtajiksi". [Stenbäckin ennen mainittu kirje C. V. Skarstedtille 6/3 41.]