Hierarkian auktoriteettia vastaan oli herännäisyys monesti esiintynyt. Se kunnioitti kirkon opettajavirasta säätämää järjestystä, mutta se ei taipunut tunnustamaan Jumalan hengen voimaa riippuvaksi papin kauluksesta. Tälle kannalle asettuivat liikkeeseen kuuluvat papit, joista huomattavimmatkin istuivat oppilaina Paavo Ruotsalaisen jalkain juuressa, ja samaa katsantotapaa edusti myöskin "Evangeliskt Veckoblad". Suurta tyytymättömyyttä kirkon johtavissa henkilöissä oli herättänyt [Kertonut N. G. Arppe.] lehden yllämainitussa, Turun pipliaseuran kokouksissa pidettyjen puheitten johdosta ilmestyneessä arvostelussa tekemä ehdotus, että tällaisissa tilaisuuksissa vasta käytettäisiin maallikkojakin puhujina. Mikäli asia koski Porvoon tuomiokapitulia, oli sitäpaitsi eräs toinenkin kirjoitus, jonka "Evangeliskt Veckoblad" oli jättänyt sen tarkastettavaksi, jouduttanut tämän hierarkkisuudestaan tunnetun virkakunnan päätöstä, että lehti oli lakkautettava. Kirjoitus, jonka otsakkeena oli "Hengellisestä pappeudesta", esitti näet heränneitten piireissä vallitsevia mietteitä maallikkosaarnaajien tärkeydestä kirkon hengellisen elämän elvyttämiseksi, hartausseuroista y.m. vaarallisista asioista. Sitä tarkastettaessa väitti piispa Ottelin "kirjoituksen sisältävän kieron käsityksen hengellisestä pappeudesta sekä että se kokonaan soti sitä lutherilaisen seurakunnan Augsburgin tunnustuksen 14 artikkelissa opikseen hyväksymää aatetta vastaan, että kirkko ja papisto oli jumalallinen laitos, jota paitsi piispa arveli kirjoituksen tahtovan puolustaa hartausseuroja, jommoisten pitämisen maamme yhteiskunnalliset lait kieltävät". Paitsi sensorivirastolle Helsinkiin lähetettiin tieto tästä päätöksestä myöskin Turun tuomiokapitulille. [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]
Kun maan molemmat piispat ja tuomiokapitulit näin yksimielisesti olivat asettuneet "Evangeliskt Veckobladia" vastaan ja sitäpaitsi selvin sanoin huomauttaneet korkeita viranomaisia lehden turmiollisuudesta, on selvää, ettei sen aika voinut olla pitkä. Maaliskuun 2 p:nä päivätyssä kirjelmässä ilmoitti senaatti Porvoon tuomiokapitulille, että "Hänen Keis. Majesteettinsa sensoriviraston ja Porvoon tuomiokapitulin antamien ilmoitusten johdosta oli nähnyt hyväksi lakkauttaa 'Evangeliskt Veckobladin'." [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] Viimeinen numero ilmestyi maaliskuun 15 p:nä. Sen lopussa löytyy seuraava, lehden tilaajille osoitettu lyhyt selonteko siitä, mitä oli tapahtunut: "Koska Hänen Keisarillinen Majesteettinsa, Porvoon tuomiokapitulin toimitukselle lähettämän ilmoituksen mukaan, on nähnyt hyväksi määrätä, että sanomalehti 'Evangeliskt Veckoblad' tästä lähtien on lakkaava ilmestymästä, niin ei voi toimitus muuta kuin tätä armollista määräystä alamaisesti noudattaen, saattaa tämä arv. tilaajiensa tietoon, ilmoittamalla heille samalla, että toimituksen heille vakuuttamat sitoumukset vastedes ja läheisessä tulevaisuudessa hyvitetään".
Lukemattomia hankaluuksia oli "Evangeliskt Veckobladin" alusta alkaen ja etenkin loppuaikoinaan täytynyt kokea. Mutta miten kovia sitä vastaan käytetyt pakkokeinot olivatkin, ei taipunut lehden toimitus milloinkaan kerjäämään sortajiensa suosiota eikä vähimmässäkään määrässä laimentamaan sitä totuutta, jonka tulkiksi se oli ruvennut. Kuvatkoot seuraavat otteet Stenbäckin yllämainitusta kirjeestä Skarstedtille, millaisissa oloissa "Evangeliskt Veckobladin" toimitus oli työnsä suorittanut ja millä mielellä se väkivallan pakoittamana siitä luopui:
"Kristus, joka ei tullut lähettämään rauhaa, vaan miekan, joka tuli sytyttämään tulen maan päällä, on täälläkin antanut myrskyjen pauhata. Kuuma on taistelu joka taholla ollut. Porvoon konsistoriumi, jonka tarkastettavana 'Evangeliskt Veckoblad' on ollut, on piispan johtamana aina ollut ylenmäärin vihamielinen tälle lehdelle ja sitä karsain silmin seurannut. Se ei saanut lepoa, ennenkuin tämä loukkauskivi poistettiin. Miltei uskomatonta on, miten inkvisitorisella ja suvaitsemattomalla tavalla se on hoitanut sensoritointaan. Useilta kirjoituksilta on se ilman minkäänlaista syytä kieltänyt painoluvan, toiset ovat töin tuskin ja mitä suurimpien vaikeuksien kautta päässeet kiirastulen läpi, ja jollei Herra, joka johdattaa mahtavien sydämet niinkuin vesiojia, olisi asiaa hoitanut, niin ei ainoakaan vakava ja jyrkkä sana olisi nähnyt päivänvaloa". Kerrottuaan lehden lakkauttamisesta, jatkaa Stenbäck: "Tämä vastustajiemme voitto ja maailman siitä johtuva ilo on — sitä toivomme — vain auttava meitä ja tuottava menestystä ja hyötyä Herran asialle. Sillä meidän Herramme ja Jumalamme valmistaa voittoja juuri tappioista, synnyttää elämää kuolemasta. Semmoinen on hänen tapansa. Juuri silloin kun saatana luulee voittaneensa voiton ja siitä ylpeillen riemuitsee, on hän kärsinyt tappion, eikä kestä hänen ilonsa kauan. Kun Juutalaiset olivat ristiinnaulinneet Herramme, kätkeneet hänet hautaan ja sinetillä lukinneet suuren kiven, olivat he varmaankin iloiset ja tyytyväiset, arvellen voittaneensa. Mutta katso, kolmantena päivänä nousi Kristus voittajana haudasta, eivätkä he voineet sitä estää. Kiitetty olkoon hän, elävä vapahtajamme. Hän elää ja on vielä sama kuin aina, ja me olemme hänen omansa. Tässäkin vastoinkäymisessä huomaamme hänen lempeän kätensä — saamme siitä todistuksen, ettei hän ole kääntynyt meistä pois. Tulkaamme me pieniksi, kun vain hän tulee meille suureksi; sorrettakoon ja masennettakoon meitä — jos me olemme ilman kuritusta, niin olemme äpäriä emmekä lapsia. Kaikkien hänen ystäviensä on kaikkina aikoina käynyt samoin. Viimeisinä ja pienimpinä liitymme siihen pyhään joukkoon, joka häntä ristin tiellä seuraten vaeltaa taivasta kohti. Emme saata muuta kuin tomuun nöyrtyneinä kiittää Jumalaamme, joka on antanut elävän totuutensa voittaa jalansijaa meidän maassamme aikana, jolloin maailmalliset, synnilliset ja villitsevät pyrinnöt repien hävittävät muita maita, ja ylistää häntä siitä, että hän on sytyttänyt tulensa ja antanut elävän kristillisen hengen elähyttäen ja uudistaen herätä etäisillä kukkuloillamme ja kaukaisissa laaksoissamme".
Sama elävä toivo säteilee "Evangeliskt Veckobladin" viimeisistä "Mietteistä": "Kaikki kärsimykset ovat kristitylle kuin tikapuut, joilla hän nousee taivasta kohti. Ne ulottuvat, nämä tikapuut, todellisesti maasta, missä ne muodostuivat, taivaaseen asti, jonka siunauksiin ne katoavat".
* * * * *
Vuoden lopussa ilmestyi "Evangeliskt Veckobladin" tilaajilleen lupaama korvaus painattamatta jääneistä numeroista. Sen otsakkeena oli "Evankelisia miscelleja". Julkaisun huomattavin kirjoitus "Ensimmäiset seurat" on N. K. Malmbergin ennen (I osa, 291-296) kertomamme kuvaus Paavo Ruotsalaisen ensimmäisestä käynnistä Nivalassa. Muista mainittakoon: "Adolf, kertomus lapsille", jonka on kirjoittanut L. J. Achrén, sekä "Usko ja epäusko". Viimemainittu kirjoitus on käännös eräästä saksalaisesta lehdestä. Se vastustaa jyrkästi Straussin "Leben Jesu" nimistä kirjaa ja siinä esitettyjen mielipiteiden puolustajia. Johdatukseksi tähän kirjoitukseen oli Stenbäck kirjoittanut lyhyen silmäyksen Straussin mielipiteitä koskevan kysymyksen kehitykseen Ruotsissa. Tässä silmäyksessä koskettelee hän muun ohessa "Freja" lehden esiintymistä tuossa siihen aikaan kaikissa sivistysmaissa vireellä olleeseen väittelyyn. Se ei häntä epäilyttänyt, että hänen iskunsa tulivat kohtaamaan J. V. Snellmania, joka edellisinä vuosina oli oleskellut Ruotsissa sekä kuulunut "Frejan" toimitukseen. Stenbäckin esiintyminen koski aina asiaa, ei henkilöitä. Hän ei säästänyt ketään, joka asettui kristinuskoa vastaan, oli tämä tunnettu tahi tuntematon, ystävä tai vihamies. Tätä leimaa kantaa myöskin kaikki, mitä hän "Evangeliskt Veckobladin" toimittajana on kirjoittanut. Mitä muistutuksia hänen sanomalehtitoimistaan voitaneekin tuoda esiin — vilpistelemisestä ja kiertelemisestä häntä ei kukaan pysty syyttämään.
XIII.
Fredrik Gabriel Hedbergin taistelu herännäisyyden riveissä vuoteen 1840.
Vakaalla, Herran pelvon täyttämällä mielellä (katso I, 389) oli Fredrik Gabriel Hedberg v. 1834 astunut Suomen kirkon palvelukseen. Jumalan rakkaus, joka oli herättänyt hänet elävään synnintuntoon, oli asettanut hänet suotuisiin ulkonaisiin olosuhteisiin, ja niiden kehoittamana ryhtyi nuori tienraivaaja toivoen työhönsä. Hänet määrättiin näet apulaiseksi Siuntion kirkkoherralle K. H. Forssmanille, joka oli ystävällinen ja edistystä harrastava mies. Vielä vanhoilla päivillään muisteli Hedberg monesti kiitollisuudella ja kunnioituksella tätä ensimmäistä neuvonantajaansa papin tehtävien suorittamisessa. Toukokuussa 1834 siirtyi Forssman Lohjalle, jonka seurakunnan kirkkoherraksi hän vuoden alussa oli nimitetty. Muutamia päiviä sitä ennen oli Hedberg saanut kehotuksen hakea amanuensivirkaa tuomiokapitulissa. Arkkipiispa itse oli asiasta kirjoittanut Forssmanille. Mutta Hedberg ei suostunut kehoitusta noudattamaan. Eräässä kirjeessä kirjoittaa hän tästä asiasta: "Tulen aina pitämään uskonnonopettajan virkaa elämäni päätarkoituksena; ja kun nyt Jumalan sallimuksesta olen saanut johtajan, joka ahkeruudella edullisesti voipi vaikuttaa kehitykseeni tätä painavaa tehtävää varten, en menettelisi viisaasti, jos ainoastaan ulkonaisten etujen tähden luopuisin nykyisestä onnellisesta asemastani. Taivaalliselle isälleni, joka näihin asti niin ihmeellisen runsaasti on siunannut toimeni, uskon myöskin tulevaisuuteni; jos vakavasti etsin hänen armoansa ja pienen kykyni mukaan huolellisesti ja ahkerasti toimitan virkani, niin toivon, ettei minulta puutu tarpeellista toimeentuloa eikä menestystä ammatissani". Omantuntonsa vaatimana teki Hedberg tämän päätöksen, siten jo pappisuransa alussa suunnaten askeleensa itsensäkieltämisen tielle. Hän jäi Forssmanin luo ja muutti hänen kanssaan Lohjalle.