Matkallaan Ouluun tapasi Hedberg monta Pohjanmaan heränneistä papeista. Laguksen luona Ylivieskassa viipyi hän kolme päivää. Paitsi Pohjanmaan heränneisiin pappeihin, joista varsinkin viimemainittu näkyy tulleen hänelle rakkaaksi, tutustui hän sikäläiseen heränneeseen kansaan ja sen hengelliseen, Paavo Ruotsalaisen vaikutuksen alaiseen katsantotapaan, saaden näiden uusien ystäviensä kautta uutta kehotusta herännäisyyden suuren taistelun jatkamiseen. Ylivieskassa sai hän myös lukea L. J. Niskasen "Muistokirjan hengellisistä asioista", jonka Lagus vasta oli saanut. Kirja näkyy tehneen häneen syvän vaikutuksen. Ouluun saavuttuaan kirjoitti hän siitä J. F. Berghille: "Se on", niinkuin Lagus lausui, "Apostolein Tekojen jatkoa; esitystapa on apostolinen, niinkuin henkikin." [Akiander VII, 295.]
K. M. Ståhle, jolle Hedbergin silmälläpitäminen hänen Oulussa ollessaan lähinnä oli uskottu, oli iloinen, maailmanmielinen ja maailman suosima pappi. Heränneitten synkkä katsantotapa ja varsinkin heidän jyrkät tuomionsa "viattomimmistakin" huvituksista oli hänestä hullutusta ja hyvin moitittavaa. [Vanhojen Oululaisten arvostelua.] Paitsi häntä, oli arkkipiispa yksityisessä kirjeessä kehoittanut myöskin läänin kuvernööriä Lagerborgia, jonka toimenpiteiden kautta, kuten tiedämme (II, 75-76), Kalajoen käräjät saivat alkunsa, pitämään huolta siitä, että Hedberg tarkkaan seuraisi hänelle annettuja määräyksiä. Nämä kirkollisen ja maallisen vallan edustajat Oulussa olivat hyvin alttiit noudattamaan arkkipiispan kehoituksia. Kun Hedberg ensikerran kävi kuvernööri Lagerborgin luona, uhkasi tämä häntä Sipirialla, ellei hän ehdottomasti tottelisi arkkipiispan määräyksiä. [Vaenerström, F. G. Hedberg s. 80.] "Siis on toimintapiirini", niin kirjoittaa Hedberg vasta mainitussa kirjeessään [Akiander VII, 294.] J. F. Berghille, "rajoitettu Oulun vankilan ahtaitten muurien sisään. Voi, veljeni, kyllä on tämä monesti tuntunut vaikealta ja katkeralta lihalle ja verelle. Joskus olen ajatellut: jos voisin päästä lähetyssaarnaajaksi ja vapaasti saisin saarnata Jesuksen evankeliumia avarassa pakanamaailmassa. — — — Täällä Oulussa vartioidaan minua ankaran tarkasti. Kuvernöörikin sanoi minulle, että minun, mikäli mahdollista, on pakko luopua kaikista matkoista; hän ei salli minun tavata hengellisiä ystäviäni." Mutta Hedberg ei masentunut. Hän tiesi olevansa Herran koulussa ja aikoi nöyrtyä tämän Herran väkevän käden alle. Koetuksen helteessä puhdistuu hänen toivonsa, ja uskonsa syttyy uuteen eloon. Jo samassa kirjeessä hän lausuu: "Ei ole muuta neuvoa kuin että otan ristini ja seuraan Jesusta. Voinpa sanoa, että Herra joskus on voimallisesti tukenut minua, niin että olen saattanut iloita kärsimyksissäni ja nöyrtyä hänen tahtonsa alle sillä iloisella luottamuksella, että hän, tuo uskollinen Herra, jälleen on johdattava minut työhön viinimäkeensä, kun olen kestänyt tämän vankeuden-ajan sekä oppinut vakavasti valvomaan omaa hengellistä elämääni, syvemmin tuntemaan pohjatonta turmelustani ja elävämmin kokemaan Jumalan armoa Jesuksessa Kristuksessa. — — — Suljettakoon minut vaikka kuinka ahtaalle, niin on minulla kuitenkin joka päivä Jesuksen veressä avoin pääsy armonistuimelle, missä saan armoa armosta, rauhaa ja voimaa kaikessa hädässä."
Hedbergin palkka v.t. linnansaarnaajana oli tuiki pieni. Huoneitten vuokraan meni melkein kaikki. Mutta ystävänsä pitivät huolta siitä, ettei hänen tarvinnut puutetta kärsiä. Paimiosta lähetettiin hänelle apua, ainakin kahdesti sai hän rahalähetyksiä J. F. Berghin kautta, jota paitsi Oulun läänin heränneetkin häntä muistivat. Kiittäen Berghiä eräästä tämän lähettämästä lahjasta, kirjoitti hän (6/4 41): "Muuallakin asuvat ystävät ovat minua muistaneet, niin että nyt luulen tulevani hyvästi toimeen koko sen ajan, jonka vielä olen pakotettu oleskelemaan täällä." [Akiander VII, 295, 299; Vaenerström, F. G. Hedberg s. 78.]
Oulun lääninvankilassa oli siihen aikaan vähän vankeja. Hedbergin sanankuulijain luku sunnuntaisin nousi 15-20. Vankien opettamisesta ja taivuttamisesta parannuksen tielle ei näy hän saaneen kokea kehoitusta, vaan päinvastoin miltei alituista mielipahaa. Ainoastaan muutamissa näistä sanankuulijoistaan saattoi hän huomata todellista mielenmuutosta. Muut koettivat jos minkälaisilla puolustuksilla — tavallisin oli: "esivalta vainoo" — väistää hänen synnin tuntoon kehoittavaa opetustaan. Paitsi vankeja ei laskettu ketään, ei vanginvartijain perheitäkään, Hedbergin saarnoja kuulemaan. Muutamat kasakat vain, jotka jumalanpalveluksen aikana saattoivat kolistellen puhdistaa aseitaan, olivat lisäämässä kuulijakuntaa. Miten vaarallisena asianomaiset pitivät Hedbergiä, näkyy siitäkin, että määräystä, jonka mukaan pääsy vankilan jumalanpalveluksiin oli jokaiselta syrjäiseltä kielletty, ei ollut olemassa ennen näitä aikoja sekä että se peruutettiin kohta, kun tuli toinen linnansaarnaaja Ouluun. Ei siis pienintäkään kehoitusta vallanpitäjien puolelta — epäluuloa, sortoa vain. Huomattava on sitäpaitsi, että Hedberg ilman laillista tutkimusta ja tuomiota oli joutunut tähän tukalaan asemaan. Ilman muuta oli arkkipiispa yksityisissä kirjeissä kieltänyt häneltä kaikki papilliset toimitukset vankilan ulkopuolella. Miten katkeralta tämä mahtoi hänestä tuntua, on helppo käsittää. Kaipuulla muisteli hän varsinkin sunnuntaisin entistä työtänsä Herran viinimäessä. Hänen täytyi nyt kulkea kirkon ohi ja suunnata askeleensa vankilaa kohti, ihmisten kokoontuessa jumalanpalvelukseen. Muut saivat tuolle suurelle kansajoukolle julistaa evankeliumia, hän ei. Usein muisteli Hedberg vielä vanhoilla päivillään matkoillaan Oulun vankilaan huoanneensa: "Milloin saan jälleen suurelle seurakunnalle todistaa Kristuksesta, joka on meidät pelastanut ja kutsunut pimeydestä ihmeelliseen valkeuteensa." [Vaenerström F. G. Hedberg s. 79.] Sitäpaitsi löytyi Oulussa ja Oulun läheisyydessä heränneitä. Etenkin nämä — sen hän itse monesti oli heiltä kuullut — kaipasivat kipeästi parempaa hengellistä ravintoa, kuin he siihen aikaan kirkossaan saivat. Kaupungin v. 1822 tapahtuneen palon jälkeen oli Juhana Vegelius nuoremman täällä aikaansaama, mutta sittemmin lamautunut herätys virkistynyt uudelleen. Pohjois-Savon likeiset kauppasuhteet Pohjanmaan kanssa johtivat sen puolen heränneittenkin matkat jo vuosisadan alussa monesti Ouluun, kunnes, niinkuin olemme nähneet (I, 339), Paavo Ruotsalainen saapui sinne v. 1835. Usein, luultavasti ainakin kerta vuodessa, kävi hän sittemmin sikäläisiä ystäviään neuvomassa. Näihin matkoihin kehotti häntä muun ohessa jonkunlainen Oulun puolen heränneitten keskuudessa syntynyt erimielisyys. Niinkuin ennen (I, 344) on kerrottu, oli Renqvistin oppi levinnyt Kajaaniin, mistä se ennenpitkää pääsi vaikuttamaan Oulunkin seudun heränneisiin. [Kertoneet vanhat heränneet Oulussa.] Viimemainittujen huomattavin seurapaikka oli ennenmainittu Nokelan talo, jonka ensimmäiset herännäisyyteen taipuvaiset asukkaat (katso I, 338) olivat luovuttaneet talon Heikki nimiselle pojalleen. Tämä edusti lain orjuudesta vapautuvaa katsantotapaa. Hän puhui usein seuroissa. Vaimonsa Stiina, joka oli kotoisin Kiuruvedeltä, veti kauniilla veisuuäänellään kansaa taloon. Eräässä Oulusta kirjoittamassaan kirjeessä sanoo Hedberg viimemainittua "lujauskoiseksi". [Vaenerström s. 96.] Mutta Stiina Nokelan kristillisyydessä oli samalla jotakin haaveilevaa. Hän puhui joskus kielilläkin. Herätyksensä kertoi hän saaneensa erään unen kautta. Koreisiin vaatteisiin puettuna oli hän muutamien tanssitoveriensa kera kulkevinaan kylään, kun tie äkkiä laajeni ja muuttui tulimereksi. [Kertoneet rouva Gustava Laurell ja muut vanhat heränneet Oulussa.] Mutta jos näitten Oulun seudun heränneitten hengellinen tila olikin hyvin häälyvää ja puutteellista: kaikesta näkyi, että maaperä — täällä olisi ollut kiitollista elävähenkisen saarnaajan kylvölle. Hedberg ei saanut tätä kylvöä toimittaa. Hän oli julistettu "kerettiläiseksi" eikä kelvannut kuin vankien papiksi. Joskus hän kuitenkin kodissaan tai heränneitten seuroissa tapasi ystäviään. Niinpä kävi hän esim. tammikuussa 1841 muutamien sukulaistensa kanssa Nokelassa ja syyskuussa s.v. tapasi hän siellä Paavo Ruotsalaisen ja L. J. Niskasen. [Vaenerström s. 95.] Heränneitä pappeja, joskus kaukaisiakin, saapui Ouluun häntä tapaamaan. Mutta tämmöiset tilaisuudet olivat harvinaisia juhlatilaisuuksia. Niiden jälkeen valtasi ikävä vain entistä raskaampana hänen mielensä. Rukouksissa saavutettu toivo ja ahkera lukeminen karkoittivat kuitenkin hänen haikeat tunteensa eivätkä sallineet hänen sortua epätoivoon. Niin luja oli Hedbergin tahto, että hän tämmöisissäkin oloissa väsymättömällä innolla valmisti itseään pastoraalitutkintoa suorittamaan. Yhden ainoan kerran rikkoi Hedberg sitä arkkipiispan määräystä vastaan, joka kielsi häntä saarnaamasta muualla kuin vankilassa. Asian laita oli seuraava: Oulun kuvernöörin luvalla kävi hän 1840 vuoden lopussa tervehtimässä vanhempiaan. Paluumatkalla päätti hän käydä Alavieskassa ystäväänsä V. Österbladhia (II, 141) tervehtimässä. Hän saapui sinne uudenvuoden aattona. Österbladh oli sairaana eikä kyennyt saarnaamaan seuraavana päivänä, jonka vuoksi hän pyysi Hedbergiä toimittamaan jumalanpalvelusta kirkossaan. Epäillen tämä suostui pyyntöön, mutta ilmoitti heti arkkipiispalle, että ja mistä syystä hän oli saarnannut Alavieskassa. Tämän kirjeen kirjoittamiseen oli muiden kera myöskin Jonas Lagus häntä kehottamalla kehottanut. Huomattava on heränneitten pappien tässä ja muissakin tilaisuuksissa piispojen ja tuomiokapitulin käskyille osoittama arka kuuliaisuus. Mutta tuo oli enemmän ajanhengen heissäkin vaikuttamaa kunnioitusta valtiokirkon ja sen johtajien säädöksiä kohtaan, kuin ihmispelkoa tämän sanan tavallisessa merkityksessä. Hedbergin kirjeeseen vastasi Melartin, että hänen pakollista esiintymistään Alavieskan kirkossa "ei voitaisi lukea hänelle viaksi". Mutta terottaen ennen antamaansa määräystä, kieltää hän jyrkästi Hedbergiä saarnaamasta muualla kuin Oulun vankilassa. "Tätä asiaa ei nykyisissä oloissa voida auttaa", kuuluu hänen ylhäisyytensä perustelu. Hyvin vähän lohdutusta sisältävät niinikään seuraavat sanat kirjeen lopussa: "Kernaasti soisin Teille mieluisamman paikan ja paremman toimeentulon. Älkää kuitenkaan kokonaan välttäkö Oulun muiden pappien seuraa. Luulen heidän olevan vakaita ja rehellisiä miehiä, jos kohta heidän uskonnolliset mielipiteensä ja varsinkin näiden mielipiteitten sovelluttaminen saattavat olla erilaiset. Seurustelu heidän kanssaan voisi tuottaa teille virkistystä murheissanne." [Akiander VII, 300.]
Niin palava oli Hedbergin halu saada saarnaajana julistaa Kristuksen evankeliumia seurakunnassa, että hän arkkipiispan vastamainitun jyrkän kiellon uhalla muutaman kuukauden kuluttua koetti taivuttaa korkeaa esimiestään päätöstään muuttamaan. Toukokuun 31 p:nä 1841 kirjoitti hän Melartinille kirjeen, jossa hän muun ohessa lausuu: "Oltuani nyt lähes 9 kuukautta eroitettuna kaikesta papillisesta toimituksesta täkäläisen vankilan ulkopuolella, on minussa herännyt se toivo, että mahdollisesti voisin Teidän Kunnianarvoisuutenne suosiollisella myönnytyksellä, — kuten edeltäjäni tässä virassa, pyydettäessä saada avustaa seurakunnan pappeja, kuitenkin ainoastaan saarnaamalla. — — — Sanankuulijaini luku vankilassa on tavallisesti vain noin 20; useimmat heistä ovat valitettavasti pitkällä syntielämällään paaduttaneet sydämensä Jumalan parannukseen kutsuvalle armolle. Hellien neuvojen ja evankeliumin voiman kautta he kyllä joskus saattavat tulla liikutetuiksi ja malttaa mieltänsä; mutta vankilaelämä ja seurustelu rikoksiin sortuneitten kanssa tukehuttavat ennenpitkää jokaisen paremman liikutuksen. Minulle vielä suodussa ahtaassa vaikutuspiirissä teen siis enimmäksi työtä kivikovalla kalliolla. Mutta suuren Ylipaimenen kutsumana ja Teidän Kunnianarvoisuutenne vihkimänä evankeliumin totuuden sanansaattajana toivon murheissani kuitenkin vieläkin kehottavammalla ja ainakin vähän laajemmalla toimialalla saavani uhrata voimani tälle kalliille, ihanalle tehtävälle. Nyt olen sidottu ja suljettu vankilaan vankieni kera, jotka sitäpaitsi eivät paljon ensinkään näytä välittävän varoituksistani ja neuvoistani." Odottaen "armollista vastausta" sanoo Hedberg kirjeen lopussa tyytyvänsä Jumalan tahtoon, luvaten kuuliaisena kunnioittaa tätä tahtoa "korkeimman maallisen esimiehensä päätöksessä." Arkkipiispan vastaus saapui Ouluun vasta syyskuun 11 pnä. Luvaten hankkia Hedbergille mieluisamman tehtävän, kysyy hän olisiko tämä halukas vastaanottamaan väliaikaisen saarnaajan tahi apulaispapin toimen Oulun läänissä. Tätä suosiollisuutta vähentävät kuitenkin melkoisessa määrässä seuraavat samassa kirjeessä löytyvät sanat: "En uskalla h:ra varapastorille myöntää lupaa virantoimitukseen Oulun kaupungissa niiden väärinkäytösten ja levottomuuksien tähden, johon tämä epäilemättä antaisi aihetta. Hartaammin kuin minä ei kukaan voi toivoa, että murheelliset (ja semmoisia me kaikki olemme) saisivat osaa evankeliumin valosta, herätyksestä ja lohdutuksesta. Mutta koska kokemus todistaa, että tässä tarkoituksessa pidetyt uskonnolliset kokoukset tavallisesti saavat aikaan väentungoksia y.m., täytyy minun noudattaa asetusten määräyksiä". Samassa postissa kirjoitti Melartin Oulun v.t. kirkkoherralle, pastori Ståhlelle: "En uskalla myöntää varapastori Hedbergille lupaa virantoimituksiin Oulussa. Kernaasti tahtoisin siirtää hänet mieluisampaan toimeen, jos vain tuo voisi tapahtua ilman häiriötä. — Voisin käyttää häntä lähetyssaarnaajana esim. Perhossa tai Pudasjärvellä, sillä sitävarten olemme vihdoinkin saaneet rahaston. Mutta nykyään vallitsevan pappien puutteen takia täytyy minun jättää tämä tuuma ensin tapahtuviin pappisvihkijäisiin." [Vaenerström s. 81-82.] Vielä jyrkemmän vastauksen sai Hedberg 9/6 41 päivättyyn kirjeeseen, jossa hän oli pyytänyt lupaa hartausseurojen pitämiseen. Tällä kirjeellä hän, niinkuin vasta saamme nähdä, kerrassaan suututti korkean esimiehensä ja sai tämän selvin sanoin ilmaisemaan ajatuksensa heränneitten pappien toiminnasta.
Selvästi näkyy kuitenkin, että Melartin sydämessään suosi Hedbergiä ja kernaasti olisi suonut hänelle paremman aseman. Mutta hän "ei uskaltanut", Kalajoen käräjät y.m. juuri siihen aikaan sattuneet heränneitä koskevat oikeusjutut olivat, niinkuin tiedämme, saattaneet pietismin huonoon maineeseen valtiovallan edustajain silmissä, ja jos kukaan, tahtoi Melartin olla hyvässä sovussa näiden kanssa. Hän on kiireestä kantapäähän valtiokirkon piispa eikä ymmärrä sitä vapauteen pyrkivää kansanvaltaista henkeä, jonka herännäisyys on synnyttänyt Suomen kirkossa.
— Ei ole syytä epäillä, että Melartin ensi tilassa olisi täyttänyt lupauksensa ja siirtänyt Hedbergin "mieluisampaan toimeen", ellei tämä syyskuussa 1841 olisi ilmoittanut aikovansa suorittaa pastoraalitutkinnon seuraavan vuoden alussa. Tammikuussa 1842 lähti Hedberg pois "Vartburgistaan", joksi hän Oulua nimitti. Matkallaan kävi hän Laguksen luona Ylivieskassa ja tämän kehotuksesta matkusti hän sieltä Kuopion markkinoille, missä hän tapasi paljon heränneitä, niiden joukossa Paavo Ruotsalaisen. Tästä matkasta kirjoittaa hän, Turkuun saavuttuaan, 24/1 42 vanhemmilleen: "En koskaan kadu tätä matkaa. — — — Paljon kehotusta sekä monta tärkeää neuvoa ja opetusta sain Paavon seurassa". Muun ohessa kertoo hän tämän neuvoneen, "miten meidän ahkeraan tulee asettua Jesuksen armonistuimen eteen, silloinkin kun turmeluksemme on suurin ja me siis eniten tarvitsemme vapahtajaa. Tästä ahkerasta käymisestä Jesuksen eteen kaikkine synteinemme riippuu kaikki. Mutta älkäämme pyrkikö määräämään, miten ja koska hänen tulee auttaa, vaan alistukaamme hänen tahtonsa alle. Jos apu viipyykin, on se aikanaan tuleva niille, jotka turvaavat häneen ja pimeinäkin aikoina, sanan armolupauksiin turvaten, etsivät hänen apuansa ja luottavat siihen".
Turkuun saavuttuaan, sai Hedberg arkkipiispalta lupauksen päästä väliaikaiseksi saarnaajaksi Lumijoelle, heti kun hän oli suorittanut pastoraalitutkintonsa. Näin oli siis hänellekin, tuolle uskonsa tähden niin kauan vainotulle Herran paimenelle vihdoin valoisampi aika koittamassa.
Vaikka Hedbergin oppi hänen Oulussa ollessaan vähitellen alkoi poiketa herännäisyydessä vakaantuneesta uskonnollisesta katsantokannasta, oli hänen suhteensa Pohjanmaan heränneisiin ja Savon pietismin johtomiehiin vielä siihen aikaan mitä ystävällisintä. Yhteiset kärsimykset ja ahdingot eivät antaneet sijaa niille epäluuloille ja katkerille riidoille, jotka pari vuotta myöhemmin Hedbergin herännäisyydestä yhä enemmän eroovan opin kautta ainaiseksi tekivät lopun hänen ja pietismin johtomiesten vainojen aikana solmimasta liitosta.