Henrik Renqvist ja hänen hengenheimolaisensa 1836-1842. Heidän suhteensa muuhun herännäisyyteen.
Päästyään Sortavalan kappalaiseksi (I, 254), saattoi Renqvist entistä vapaammin jatkaa työtänsä Herran palveluksessa. Mutta monen ahdingon ja vaaran alaista tämä työ vieläkin oli. Ei siinä kyllin, että Porvoon tuomiokapituli yhä edelleen piti Renqvistiä tarkkaan silmällä ja että hänen siitä syystä täytyi noudattaa mitä suurinta varovaisuutta — Sortavalan säätyläiset asettuivat alusta alkaen vastustamaan hänen "liiallista hengellisyyttään". Seurakunnan vasta nimitetty kirkkoherra G. J. Fabritius, joka toukokuussa 1837 astui tähän virkaan, [Sukukirja, Suom. aatelittomia sukuja.] ei suinkaan ollut poikkeuksena muista. Mutta sitä alttiimpaa oli kansa Renqvistiä kuulemaan. Raakoja olivat hänen sanankuulijansa, oppimattomia ja hyvin taikauskoisia, mutta he eivät pahentuneet, vaikka hän ankarammin kuin kukaan heidän entisistä ja silloisista sielunpaimenistaan moitti heidän syntielämäänsä sekä julkisesti saarnatuolista että yksityisesti heitä puhutellessaan. Varsinkin oli juoppouden pahe yleinen Sortavalan seurakunnassa. Sitä vastaan oli Renqvist, niinkuin tiedämme, jo kauan taistellut ja tätä taistelua jatkoi hän uudessa virassaan yhä kiivaammin. Hän puhui siitä saarnoissaan ja virantoimitusmatkoillaan, levittäen tämän ohessa vasta (1,251) painettua "Viinan kauhistus" nimistä kirjaansa. Jolla ei ollut varaa ostaa, sai ilmaiseksi. Seurakuntansa rajojen ulkopuolellekin koetti Renqvist raivata alaa raittiusaatteelle. Paitsi varsinaisille hengenheimolaisilleen eri seuduilla, missä hänen kirjojaan eniten luettiin ja hänen neuvojaan alttiisti noudatettiin, teroitti hän kirjeillä ja vasta mainittua kirjaansa kaupaksi levittämällä "viinan kauhistuksen" poistamisen välttämättömyyttä. Niinpä kirjoitti hän 9/11 1837 N. K. Malmbergille kirjeen, jossa hän, vedoten ennen saavuttamaansa kokemukseen, kehotti häntä levittämään seurakunnassaan "Viinan kauhistusta" sekä muutamia muita kirjoittamiaan kirjoja. Myöskin raittiusyhdistysten tarpeellisuudesta kirjoitti hän samassa kirjeessä. Moittien puhui Renqvist tämän ohessa viinan pahentavasta käyttämisestä Paavo Ruotsalaisen sanankuulijain piirissä. Kirje sisälsi sitäpaitsi huomautuksia ahkeran rukouksen ja pyhityksen tarpeellisuudesta. Malmberg vastasi: "Mitä Paavo Ruotsalaiseen ja hänen kannattajiinsa tulee, niin olen ollut tilaisuudessa tutkimaan heidän oppiansa, ei ainoastaan puustavin, vaan myös hengen jälkeen. Olen tuntenut, että jumalan valtakunta heissä ei ole sanoissa, vaan voimassa. Heidän elämäänsä olen niinikään tarkannut. Vilpittömät heistä ovat niin kaukana juomarin paheesta, kuin päivä synkimmästä yöstä. Juomareilta he eivät näytä muiden kuin karvasten tekopyhäin silmissä, jotka eivät milloinkaan ole käsittäneet Jumalan vapaata armoa Kristuksessa eivätkä sen tuottamaa hengellistä vapautta eivätkä sentähden rakasta vapautettuja sieluja, vaan edeltäjänsä farisealaisten tavoin nimittävät heitä syömäreiksi ja juomareiksi. Jos missään maassamme löytyy puhdasta lutherilaista kristillisyyttä, niin heissä. En voi ajassa enkä ijankaikkisuudessa kyllin kiittää Jumalaa siitä armosta, jonka hän minulle osoitti saattamalla minut heidän tuttavuuteensa. Herätykseni jälkeen oli perkele johdattanut minut saman kuilun pyhitystielle, jolla veli nyt kulkee; mutta armollinen Jumala ei tahtonut perikatoani. Hän armahti minua. Nyt en enää aio omatekoisella pyhityksellä ansaita itselleni helvettiä. Veli sanoo minun olevan siteissä, mutta tämä arvostelu on väärä. Minä tunnen sen vapauden, joka on Kristuksessa ja joka saadaan ilman kaikkea pyhitystä. Se ei tarvitse raittiusyhdistysten siteitä. Itsestään se luo raittiita ihmisiä. Rukous ei ole sen a ja o, vaan Kristus. Eikä se tee ketään laiskaksi jumalisuuden harjoituksissa, vaan ihan päinvastoin. Mutta vapaata kaikki on eikä pakosta lähtenyttä, niinkuin tekopyhien jumalisuus. Se ei suutu ahkerille rukoilijoille, kun vain rukous on oikeaa ja oikeassa järjestyksessä toimitettua. Se ei hyväksy raittiusyhdistyksiä, viinan kauhistusta, oppia rukouksen tarpeellisuudesta tahi muita hurjia uskon-opin puhdistuksia, jotka eivät ole muuta, kuin Jumalan vihan ilmauksia uppiniskaista kansaa vastaan. Joka vähänkään käsittää evankeliumia, hän ei voi pitää raittiusyhdistyksiä ja viinan kauhistusta muuna kuin perkeleen mitä voimallisimpana yrityksenä niiden sielujen surmaamiseksi ja tekopyhyyteen eksyttämiseksi, jotka Jumalan laupeus tänä viimeisenä maailman aikana saa herättää meidän maassamme. Rakas veli! minusta on meillä enemmän syytä öin ja päivin rukoilla Jumalalta, etteivät heränneet sielut takertuisi Mooseksen säädöksiin, kuin antautua perkeleen välikappaleeksi kaiken Jumalan työn kukistamiseksi heissä. Miten monet tuhannet sielut, jotka veljen julistaman ja innokkaasti vaatiman oman pyhityksensä kera ovat syöksyneet helvettiin, ovatkaan kerran huutavat voi ja kirous veljelle ja veljen opille. — — — On kauheata että mies, joka on tehnyt ja kärsinyt niin paljon kuin veli, kuitenkin sokeudessaan syöksyy helvettiin. Palaja, palaja ja anna kunnia Kristukselle". [Kirjeen konseptin, joka on päivätty 8/3 38, omistaa kirkkoh. Vilh. Malmivaara.]
Eräässä, muutamalle ystävälleen samaan aikaan kirjoittamassaan kirjeessä mainitsee Malmberg Renqvistin yllämainitussa kirjeessä hänelle huomauttaneen apostolin sanoja: "pitäisikö meidän vielä synnissä elää, jotta armo suuremmaksi tulisi". Hän puhuu tästä huomautuksesta moittien ja ylimielisesti. [Kirjeen konseptin omistaa kirkkoh. Vilh. Malmivaara.]
Malmberg ei suinkaan ollut ainoa heränneistä papeista, joka tällä tavoin arvosteli Renqvistin raittiuspyrintöjä ja hänen uskonnollista katsantotapaansa ylimalkaan. Niinpä kirjoitti esim. Jonas Lagus samaan aikaan J. F. Berghille: "— — — H. Renqvist tahtoo ensin tehdä kansan raittiiksi ja sitten kristityksi. Tuo onneton, koko sitä (Renqvistin) joukkoa johtava pyhityspyrintö vaikuttaa, ettei heissä löydy päivä päivältä kasvavaa synnintuntoa eikä sentähden myöskään jokapäiväistä vanhurskauttamista, ja siitä seuraa välttämättömästi, että koko heidän hengellinen elämänsä supistuu ulkonaisiin asioihin ja harjoituksiin. Tuohan on harhatie, jolle eksymään me kaikki olemme hyvin taipuvaiset. Pysy toistaiseksi erilläsi heistä". [Akiander VI, s. 270.] Samalle kannalle raittiuskysymykseen nähden asettui myöskin J. F. Bergh, vaikka hän ylimalkaan oli myötätuntoisempi Renqvistille, kuin kukaan muu herännäisyyden johtomiehistä. Hän pysyi tällä kannalla, vaikka moni Helsingin heränneistä — enemmän Ruotsissa syntyneen, tunnetun P. Vieselgrenin johtaman raittiusliikkeen, kuin Renqvistin vaikutuksesta — alkoi kannattaa vastakkaista katsantotapaa. Paavo Ruotsalaisen auktoriteetti ja pietismin muiden johtomiesten mielipide sulkivat pois raittiuskysymyksen varsinaisen herännäisyyden ohjelmasta. Perusteet, joiden nojalla näin meneteltiin, olivat, käyttääksemme Laguksen J. F. Berghille 23/5 38 kirjoittaman kirjeen sanoja, seuraavat: "Meidän täytyy saada kaikki Kristuksen täydellisyydestä emmekä saa toimittaa tuota paikkaustyötä, jota sellaiset (raittius-) yhdistykset tarkoittavat. Omatunto nukkuu, synti piiloutuu ja voimme tulla toimeen ilman Kristusta, jos antaumme toimimaan ulkonaisissa asioissa ja teemme ne pääasiaksi. Ennenkuin kirjoitamme nimemme raittiusyhdistysten luetteloihin, tulee meidän kysyä itseltämme, seisommeko Kristus-kalliolla ja olemmeko todella vanhurskautetut hänen kauttansa. Ellemme sitä ole, niin jättäkäämme kaikki muu, kunnes se on tapahtunut, emmekä tämän jälkeen varmaan sitä paljoakaan ajattele". [Akiander VI, 272.] Samassa kirjeessä kirjoittaa hän Helsingissä alkaneista raittiuspyrinnöistä: "Kirjoitat että Helsingissä uudelleen on ruvettu pohtimaan raittiusasiaa. Ehkä on Vieselgrenin nerokas ja ovela kirjanen eksyttänyt jonkun kokemattoman Vieselgrenin kera uskomaan, että raittius käy edellä ja jumalisuus seuraa sen jälessä, niinkuin talutetaan hevosta marhaminnasta. — Tiedän kyllä, ettet ole raittiusyhdistysten ystäviä, vaan olen kuitenkin tahtonut tästä vähän kirjoittaa".
Vaikka muut heränneet papit poikkeuksetta vastustivat Renqvistin raittiustyötä ja vaikka maailma sitä pilkkasi, jatkoi tämä yhtä väsymättömällä innolla kuin ennenkin taisteluaan "viinan kauhistusta" vastaan. Jos täytyykin myöntää, että — Laguksen viimemainittu kirje, joka uskollisesti kuvaa pietistain katsantotapaa, sisältää monta oikeaa näkökohtaa, on empimättä tunnustettava, että Renqvist raittiustyöllään on vaikuttanut paljon hyvää. Hänen oma aikansa ei häntä ymmärtänyt, ja käsittämättömän vähän tunnustusta on hän raittiusaatteen ensimmäisenä tienraivaajana Suomessa jälkimaailmaltakin osakseen saanut, mutta tämä ei suinkaan hänen ansiotaan vähennä. Ja mitä silloiseen herännäisyyteen tulee, on päivän selvää, että sen kehitys olisi ollut toinen, jos johtomiehet paremmin olisivat käsittäneet sitä siunauksesta rikasta, kauas tulevaisuuteen tähtäävää voimaa, joka oli kätkettynä Renqvistin oikeutettuun vaatimukseen. Monet tässä liikkeessä syntyneet riidat ja onnettomuudet olisivat siinä tapauksessa tulleet vältetyiksi.
Varsinkin Toholahdella v. 1831 tapahtuneen, ennen kerrotun (I, 325-326) Renqvistin ja Paavo Ruotsalaisen opetuslasten kahakan jälkeen oli näiden puolueiden väli hyvin kireä. Muutamia vuosia myöhemmin sattui samassa paikassa kohtaus, joka ei suinkaan ollut omiaan riitaa asettamaan. Toholahden markkinoille oli v. 1837 [Vuosiluvun määrää eräs kirjoittaja (Akiander VII) "v. 1836 eli 1837". Muista tiedoista päättäen on viimemainittu vuosiluku oikea.] lukuisan ystäväjoukon kera saapunut Margareetta Högman. Väiteltyään Paavo Ruotsalaisen kanssa, joka niinikään oli tullut markkinoille, päätti hän itse tutkia, oliko tuo kuuluisa mies todellakin juoppo, niinkuin viestit yleisesti kertoivat. Hän antoi rahaa eräälle miehelle, kehottaen tätä "vaivaiseksi syntiseksi" teeskentelemään ja sitten tarjoomaan Paavolle viinaa. Petos onnistui. Ruotsalainen otti useita ryyppyjä, seuraten sitten tuota vieraanvaraista syntistä Margareetta Högmanin luo. Mitään pahaa aavistamatta kysyi hän tältä: "Olisitko autuas, jos kuolisit tällä hetkellä?" "Ei tarvitse minun sinulle sitä sanoa", kuului vastaus. Mutta kun Paavo ivallisesti jatkoi: "Oletko jo tänään monta kertaa rukoillut polvillasi?" lähestyi Margareetta häntä ja kuiskasi hänen korvaansa: "Sanoppas sinä ensin, montako viinaryyppyä tänä päivänä olet ryypännyt." "Mene helvettiin", ärjäsi Paavo, "oletko sinä minun rippi-isäni tai kuluuko se sinun kukkarostasi?" "Kuluu kyllä", vastasi Margareetta ivallisesti. Paavo älysi nyt koko jutun, lausuen miehelle, joka oli tarjonnut hänelle viinaa: "Sinä, sen vietävä, tulit vaivasena syntisenä minulta neuvoa kysymään ja semmoisen petoksen teit!"
Tätä A. Mannisen kertomusta [Akiander VII, 8.] ovat Ruotsalaisen ystävät pitäneet vääränä, ainakin liioiteltuna. Epäilemättä on siinä liikoja, mutta että se pääpiirteissään on oikea, sen on Paavo itse myöntänyt. Ainakin muutamille ystävilleen on hän kertonut tuosta Margareetan "kavalasta petoksesta". [Kert. V. L. Helander, K. A. Malmberg y.m. (.1896.)] Ehkä oli juuri tämä kohtaus lähinnä syynä Renqvistin yllämainittuun kirjeeseen N. K. Malmbergille. Olemme nähneet, miten viimemainittu ja hänen ystävänsä tätä varoittavaa neuvoa kohtelivat. Paitsi siihen aikaan vallitsevaa yleistä tapaa väkijuomien käytössä, on heitä tässä suhteessa arvosteltaessa otettava huomioon Renqvistin monessa kohden yksipuolinen kanta sekä hänen sitkeän itsepintainen, muutamiin hänen suosimiinsa lempikohtiin tuon tuostakin eksyvä esittämistapansa, joka usein loukkasi silloinkin, kun hän oli oikeassa. Ruotsalaisen oppia kannattavat papit pitivät häntä lahkolaismielisenä. He säälivät häntä ja pysyttelivät hänestä erillään. Kuvaava on Laguksen vastaus erääseen J. F. Berghin kirjeeseen, jossa tämä pyytää häntä saapumaan Helsingissä (1838) pidettävään keskustelukokoukseen. Tähän tilaisuuteen odotettiin Renqvistiäkin ja hänen hengenheimolaisiaan. Ilmoitettuaan esteensä, kirjoittaa Lagus: "Lahkoja ja puolueita täytyy aina olla, niin todistaa Jumalan sana. Emme voi niitä hävittää, jos olisi vaikka henki kysymyksessä. Rakkaus vaatii oikasemaan eksyviä, rakkaus ei tahdo heitä hyljätä; mutta varovaisuus ja uskollisuus valvovat sitä, ettemme laske valheen hapatusta sieluihimme ja ettei penseys elävää totuutta kohtaan saisi meissä valtaa, kun me rakkauden nimessä liika kauan tahdomme seurustella niiden kanssa, jotka eivät suostu vastaanottamaan totuutta eikä veljellistä varoitusta ja nuhdetta. Sanot ehkä: tuo kuuluu kovalta. Älä ajattele, että tahdon hyljätä Renqvistin. Anna hänen siis kernaasti tulla ja koettakaa vielä kerta saada häntä taipumaan. Ellei hän tahdo pyhyydestään luopua ja kääntyä uskon tielle, niin antakaa hänen mennä. Ehkä Herra vasta hänet löytää." [Akiander VI, 272.]
Renqvist ei saapunutkaan kysymyksessä olevaan kokoukseen, mutta sensijaan tuli sinne hänen ystävänsä Salomon Häkkänen, sekä tämän hengenheimolaisista Antti Ahvenainen (Mäntyharjusta) sekä Paavo Närvinen ja Antti Lokka (Mikkelistä). [Akiander VII, 14.] Helsinkiläiset olivat vaatimalla vaatineet Paavo Ruotsalaista saapumaan tähän kokoukseen. J. F. Bergh, J. I. Bergh ja Lauri Stenbäck olivat kukin siitä hänelle kirjoittaneet. Etenkin oli viimemainitun kirje pakottavan vaativa ja ystävällinen. Hän lupasi myös korvata kaikki matkakustannukset. Paavo päätti lähteä. Kernaasti olisi hän ottanut mukaansa uskollisen matkatoverinsa L. J. Niskasen, mutta tämä ei saattanut lähteä matkalle, häneltä kun muutamia viikkoja varemmin (loppiaisaattona 1838) oli palanut koti ja miltei kaikki vaatteet. [L. J. Niskasen kirje N. K. Malmbergille; kirjeen, joka on päivätty 2/2 38, omistaa kirkkoh. Vilh Malmivaara.] Kokous pidettiin tammikuun 30 p:nä Lauri Stenbäckin ja K. K. von Essenin yhteisessä kodissa Helsingissä. Paitsi heitä ja yllämainittuja Renqvistin joukkoon kuuluvia henkilöitä sekä Paavo Ruotsalaista olivat tilaisuudessa saapuvilla J. F. Bergh, J. I. Bergh ja heidän veljensä N. H. Bergh Suonenjoelta sekä joukko heränneitä ylioppilaita. [Akiander VII, 15, 18.] Väittely koski elämän vanhurskautta, ei yksinomaan raittiusasiaa, vaan rukousta, valvomista ja pyhitystä yleensä, varsinkin niitä kohtia kristityn vaelluksessa, joita Renqvist ja hänen hengenheimolaisensa pitivät tärkeimpinä. Viimemainittujen opin puolustajana esiintyi pääasiallisesti Salomon Häkkänen. Vanhat ennakkoluulot näkyvät alusta alkaen estäneen kumpaakin ryhmää puolueettomasti ja tyyneesti pohtimasta keskusteltavina olevia kysymyksiä. Häkkänen, jonka mielipiteitä ensin ruvettiin tutkimaan, sanoo tästä tilaisuudesta maaliskuun 9 p:nä 1838 kirjoittamassaan kertomuksessa [Akiander VII, 15, 18.] alusta alkaen epäilleensä, mitä hänen tulisi vastata, hän kun "ei tiennyt, minkäkaltainen aivoitus kysyjillä oli". Hän ei tuntenut Paavo Ruotsalaista ulkomuodoltakaan eikä ensin tiennyt, että hän oli tilaisuudessa saapuvilla. Ei ollut hän kauan puhunut ja "raamatun jälkeen tuntemisensa sanonut", ennenkuin Ruotsalainen kiivaasti hyökkäsi häntä vastaan, tuomiten hänet ja hänen ystävänsä "ulkokullatuiksi tekopyhiksi ja itsevanhurskaiksi farisealaisiksi". Saatuansa kuulla, ettei tuo hänen kiivas vastustajansa ollut kukaan muu kuin Paavo Ruotsalainen, "Jumalan rakkauden hävittäjä ja elävän tunnon kuolettaja", hämmästyi hän ja vaikeni, "tietäen etteivät heidän tuntemisensa kaikissa perustotuuksissa sopineet yhteen". Hän vain kysyi, miten hän sitten pääsisi tuosta onnettomasta tilasta, jossa vastustajansa sanoivat hänen olevan, mutta vastaukset ja koko keskustelun keskeytti Paavo yhä jyrkemmiksi yltyvillä tuomioillaan. Valtavalla voimallaan painoi Ruotsalainen alas kaikki vastaväitteet. Melkein yksimielisesti tunnustettiin hänen oppinsa oikeaksi. Häkkänen arvelee, että nekin harvat, jotka häntä tässä tilaisuudessa, jos kohta arkaillen, kannattivat, olisivat ehdottomasti liittyneet Paavoon, "jos tämä olisi siviämmästi käyttäytynyt." Lopputulos oli, että tämäkin yritys Renqvistin ja hänen hengenheimolaistensa liittämiseksi muuhun herännäisyyteen raukesi. Juopa vain suureni.
Tämä esitys Helsingissä v. 1838 pidetystä kokouksesta perustuu pääasiallisesti Häkkäsen yllämainittuun kertomukseen. Jos kohta täytyykin myöntää, ettei se ole vapaa puoluehengen leimasta, ei ole syytä epäillä sen todenmukaisuutta. Vaikea on myöskin käsittää, millä perusteilla Häkkäsen oppia ei hyväksytty. Todistukseksi lainaamme tähän muutamia otteita kysymyksessä olevasta kertomuksesta: "Kristus sanoo: jos te minussa pysytte ja minun sanani pysyvät teissä, mitä ikänä te tahdotte, niin anokaa ja te saatte. Jos minä Kristusta rakastan, mitä muuta anoisin kuin sitä, että minä hänen valkeudessansa tuntisin hänen käskynsä ja saisin häneltä voimaa niitä pitämään. Sillä hän sanoo: joka minua rakastaa, hän pitää minun sanani, mutta joka ei minua rakasta, ei se minun sanojani kätke. Ja David on pitkän psalmin (119) kirjoittanut Jumalan sanan arvosta, voimasta ja vaikutuksesta. Jaakop sanoo: mitä se auttaa, rakkaat veljet, jos joku sanoo itsellänsä uskoa olevan, eikä hänellä kuitenkaan ole töitä. Taitaako usko hänen autuaaksi saattaa. Nämä on sanottu, ei niin, että minä tahtoisin töiden päälle rakentaa vanhurskautta, vaan minä tahdon niillä näyttää, miten minä ymmärrän ja uskon sen työt, ja mikä eroitus on omain töiden ja uskon töiden välillä. Sillä omain töiden mukana seuraa väkinäisyys ja vastahakoisuus Jumalan käskyjen jälkeen elämiseen, jossa ihminen Jumalan rakkauden tähden luopuu kaikesta synnin ja maailman rakkaudesta. Tähän tarvitsee aina nöyränä ja köyhänä voimaa kerjätä Jumalalta uskossa ja uskon kautta Kristuksen tähden". Ruotsalaista arvostelee hän samassa kertomuksessa seuraavin sanoin: "Vielä minä muutamalla sanalla tahdon puhua Paavo Ruotsalaisesta ja hänen uskostansa. Sen minä tunnen hänen puheestansa ja opetuksestansa, että hän on herännyt synnin unesta ja tullut evankeliumin opin kautta tuntemaan uskon vanhurskauden hedelmän, nimittäin syntein anteeksisaamisen rauhan, joka tosin on suuri lahja synnin kuorman alla olevalle ihmiselle, kun hän tulee sieltä ulosautetuksi. Tässä tuntemisessa on hänellä tosin nytkin vielä suuri tieto evankeliumin opista, suurempi kuin monilla huonolahjaisilla akatemiassa oppineilla, jotka eivät ole itsetuntemisen kautta mitään koetelleet evankeliumin sisällisestä luonnosta. Mutta nyt näkyy hänen tilansa olevan peräti toinen kuin siihen aikaan, jona hän oli syntein anteeksisaamisen armon löytänyt. Sen todistaa hänen törkeä elämänsä ja hänen röyhkeä muita tuomitsemisensa, sillä hän tuomitsee niin armottomasti kuin se, joka ei ole Kristuksesta mitään tietänyt eikä nytkään tahdo häntä tuntea. — — — Kyllä niitä on Suomenkin maassa, jotka ovat rikki-viisaita olevinansa, jotka kyllä evankeliumin sanan enkeleitten tavalla julistavat ja luulevat taitavansa toisten ihmisten sydänten salaisuudet selittää, mutta ei kristillisyys eikä Jumalan valtakunta ole puheessa, vaan voimassa."
Täydentääksemme kuvaustamme Häkkäsen uskonnollisesta katsantotavasta lainaamme tähän otteen eräästä hänen E. J. Eklundille, joka oli kokouksessa läsnä ja suuremmalla myötätuntoisuudella kuin muut helsinkiläiset kuunteli hänen esitystään, v. 1840 kirjoittamastaan kirjeestä: [Akiander VII, 20.] "Ollessamme Essenin ja Stenbäckin tykönä, te kysyitte minulta, väitänkö minä, että ihminen tulee Kristuksen veren kautta niin puhtaaksi, ettei hänessä yhtään syntiä tunnu. Vastasin: tuntee kyllä, mutta synti tulee Kristuksen veren voimalla, sotimisella ja kuolettamisella vähemmäksi, sen valta ja vaikutukset tulevat heikommiksi joka päivä, niinkuin Luther sanoo kasteen selityksessä. Tässä selityksessä Luther puhuu sydämen puhtaudesta, vanhurskaudesta, jokapäiväisestä pyhityksestä, joissa uuden ihmisen pitää Jumalan edessä elämän. Mutta Ruotsalaisen joukko ei salli sitä ensinkään mainittavan korvain kuullen, ja kuitenkin sanottiin siellä hänen opetuksensa olevan yhtäläisen Lutherin opin kanssa".