Jo kesällä 1837 oli Häkkänen väitellyt J. F. Berghin kanssa "synnin kuolettamisesta ja syntiä vastaan sotimisesta" Pohjolan talossa Hartolassa (I, 135). [Akiander VII, 19-20.] Tämä on tärkeä tietää. Jos kukaan, niin oli Bergh sovinnollinen mies. Varsinkin hänen suhteensa Renqvistiin todistaa, ettei hän tahtonut riidellä riidan tähden. Se seikka, ettei hän viimemainitussa tilaisuudessakaan, missä ei ollut muita väittelyä kiihottamassa, päässyt yksimielisyyteen hiljaisen Häkkäsen kanssa, vaatii meitä otaksumaan, että viimemainitun opissa oli jotakin harhaanjohtavaa. Silminnähtävästi teroitti Häkkänen niin yksipuolisesti kristityn pyhityselämää ja etenkin niitä tämän elämän ilmenemismuotoja, yhteistä rukousta, raittiutta, hiljaisuutta y.m. ulkoelämässä näkyviä hyveitä, joita hän ja hänen hengenheimolaisensa olivat tottuneet pitämään muita tärkeämpinä, että puhe katumuksesta, sydämen murtumisesta ja Kristuksen vanhurskauden ikävöimisestä, joka oli Ruotsalaisen ja hänen ystäväinsä opin pääosana, jäi syrjään. Näin ollen ei sovi oudoksua, että viimemainitut syyttivät herännäisyyden toista suuntaa tekopyhyydestä ja Jumalan armon halveksimisesta. Mutta myönnettävä on toiselta puolen myöskin, että Paavo Ruotsalaisella ja hänen ihailijoillaan olisi ollut paljon opittavaa noilta herätyksen armosta osallisilta, mutta eri tavalla kehittyneiltä veljiltään. Toisiaan täydentämään ja rakkaudessa neuvomaan olivat nämä herännäisyyden vakaassa kilvoituksessa syntyneet suunnat kutsutut, ei toisiaan soimaamaan ja sortamaan. Mutta tätä kutsumusta ei kumpikaan suunta tajunnut. Helsingin kokouksessa tehtiin sovintoyritys, mutta se tuotti vain entistä suurempaa katkeruutta. Paavo Ruotsalaisen tässä tilaisuudessa lausumat jyrkät tuomiot ja hänen ylimielisen raaka esiintymisensä johtivat ehkä vielä enemmän, kuin opilliset eroavaisuudet, tähän tulokseen. Ei kukaan hänen kannattajistaan silloin, yhtä vähän kuin myöhemmin, yrittänytkään häntä missään suhteessa oikaista.

* * * * *

Aivan erikseen Paavo Ruotsalaisen opetuslapsista kulkivat tästälähtien Häkkäsen ja Margareetta Högmanin johtamat heränneet. Ainoa viimemainittujen toimintapiiriin kuuluva seutu, jossa Paavo ja hänen ystävänsä tämän jälkeen koettivat saada jalansijaa, oli Mikkeli. Tänne saapui Paavo kerta markkinoille (noin 1839), mutta varomattomalla esiintymisellään, jonka hyvää tarkoitusta sen puolen heränneet eivät ensinkään käsittäneet, loukkasi hän niitäkin, jotka rehellisessä tarkoituksessa ja tosi synninhädässä pyysivät häneltä neuvoa. Seurauksena oli, ettei hänen täällä myöhemmin käyneitä kannattajiaankaan enää tahdottu kuunnella. [Akiander V. 119-122; VII, 9-10. Kert. rovasti B. K. Sarlin, y.m.] Paitsi ennen (I, 191-200, 325) mainituissa kotipitäjissään, Joutsassa, Kangasniemellä, Pieksämäellä, Mäntyharjussa, Mikkelissä, Hartolassa, Sysmässä ja Rautalammella, levisi Häkkäsen ja Margareetta Högmanin johtama liike Laukaan ja Petäjäveden pitäjissä, jota paitse se sai tunnustajia Juvalla ja Kristiinan pitäjässä. [Akiander VII, 3.] Suurempia hairahduksia opissa ja elämässä ei näiden hiljaisten rukoilijain piirissä näy tapahtuneen. Heitä varjelemassa oli johtajain vakava esimerkki ja ennen kaikkea Jumalan sanan ahkera viljeleminen, johon johtajat sekä suullisesti että kirjeissään tuon tuostakin kehottivat. Kuvatkoot seuraavat, Margareetta Högmanin ja Salomon Häkkäsen kirjeistä lainatut otteet, miten he sanankuulijoitaan neuvoivat. Edellinen kirjoittaa (30/3 1840) ystävilleen Mikkelissä: "Rakkaat ystävät! En pääse tulemaan. Minä menen Kangasniemeen. Herra olkoon kaikkein teidän kanssanne. Pyytäkää häntä pitää kanssanne, ettette tulisi poiskarkoitetuiksi synnin ja maailman rakastamisella. Tahtokaa aina kuulla hänen ääntänsä. Älkää tyytykö pimeydessä vaeltamaan eikä ilman rakkautta, ettei ylkä löytäisi teitä nukkumassa ja niin jäisitte oven taakse, sillä hän tulee sillä hetkellä, jona ei luullakaan. Autuas on se, joka löytyy valvomassa ja on vaatteensa Karitsan veressä valaissut." [Akiander VII, 10.] Samaan tapaan neuvoi Häkkänen, joka hyvin usein kirjoitti kaukana asuville ystävilleen. "Ole, uskollinen" varoittaa hän eräässä samaan aikaan kirjoittamassaan kirjeessä erästä niinikään Mikkelissä asuvaa veljeään, "Herran tähden kaikissa mitä tehtäväksesi tulee. Älä tyydy olemaan ilman Jumalan tuntoa, vaan koettele, kuinka uskalluksesi elävämmäksi tulisi Kristuksen rakkauteen sekä sydämesi ja mielesi vapaammaksi tämän maailman rakkaudesta. Katso, ettet seisahda mihinkään viivytykseen, joita pian tulee muidenkin asioista, etenkin jos sopimattomasti niihin sekaantuu, johon tulee pyytää. Jumalalta ymmärrystä." [Akiander VII, 22.]

Fransénin ja Hoffrénin kuoltua (I, 200) oli Renqvist tämän suunnan miltei ainoa pappi. Mutta sitä ahkerammin kirjoitti tämä väsymätön sielunpaimen näille ystävilleen ja heidän johtajilleen. Hänen kirjeittensä henki muistuttaa alusta loppuun Margareetta Högmanin ja S. Häkkäsen opetustavasta. Mutta vielä yksipuolisemmin kuin he, vaatii hän alituiseen rukoilemiseen. Hyvinkin mielivaltaisesti sovellutti hän usein raamatun esimerkkejä tätä vaatimustaan tukemaan. Niinpä kirjoittaa hän Paavali Närväläiselle, joka oli Mikkelin heränneitten johtomiehiä, 15/4 40: "On hyvä, jos ihminen eli armoa kerjäävä sielu tulee palavaan rakkauteen, niinkuin Jesus itsekin ilmoittaa: et sinä ole kylmä etkä palava, vaan pensiä, sentähden rupean minä sinua suustani oksentamaan ulos. — — — Mutta jos mieli rakkauteen päästä, niin on tarvis tehdä, niinkuin Jesus itse teki yrttitarhassa, kun hän meni rukouksesta rukoukseen, niin ettei pitänyt pitkiä väliaikoja, ennenkuin taas meni ja joka kerta hartaasti ja sydämen pohjasta rukoili, ja niinkuin David, joka kääntymisensä alussa seitsemin kerroin päivässä riensi rukoilemaan". [Akiander VII, 44.] — Mutta rikkaita hedelmiä tuotti kaiken yksipuolisuuden uhalla Renqvistin uuttera ja harras työ varsinkin Sortavalassa. Hänen sinne tullessaan oli koko seurakunta aivan suruton, mutta jo muutaman vuoden kuluttua kantoi se aivan toista leimaa. Vaikka hän alkuaikoina ei uskaltanut pitää seuroja Sortavalassa ja vaikka hän kielsi seurakuntalaisiaan pappilaan kokoontumasta, levisi herätys talosta taloon, kylästä toiseen. Renqvistin saarnalahjat eivät suinkaan olleet loistavat, päinvastoin hyvinkin keskinkertaiset, mutta hän vaikutti kuulijakuntaansa vakaalla hartaudellaan ja tuolla väsymättömällä innolla, jolla hän, syntiä vastaan taistellen, pyysi koota ihmisiä Jumalan valtakuntaan Oudolta tuntui kyllä alussa hänen tuomitseva puheensa "viinan kauhistuksesta", tupakasta, "tuosta perkeleen myrkystä", taikauskosta, itaruudesta, maailman rakkauden ja kaiken muun synnin kirouksesta sekä hänen vaatimuksensa ehdottomaan kuuliaisuuteen kaikille Jumalan käskyille ja ennen kaikkea alituiseen rukoukseen, mutta se koski ja herätti. Kaikki tunsivat, että tämä puhe lähti vilpittömästä sydämestä. Ja kun heille kirkastui sen Herran rakkaus, joka oli tuon puheen vaikuttimena, murtuivat monet sydämet.

Vielä enemmän kuin saarnoillaan vaikutti Renqvist virkamatkoillaan. Kun hän saapui jonkun sairaan luo ja, polvistuen hänen vuoteensa ääressä, rukoili hänen ja muiden huoneessa olevien sekä itsensä edestä, eivät suruttomimmatkaan jääneet kylmiksi. Ennenpitkää alkoi kokoontua kansaa kaikkialle, mihin Renqvist matkoillaan seurakunnassa saapui. Seurojen pitäminen oli siitä välttämättömänä seurauksena. Järjestys näissä tilaisuuksissa oli seuraava. Pidettyään polvirukouksen, luki Renqvist jonkun luvun raamatusta tahi jostakin hartauskirjasta, jonka jälkeen hän puhui luetun johdosta. Päätettyään puheensa, nousi hän paikaltaan ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa. Tätä tehdessään tiedusteli hän kysymyksillä, miten seuraväki oli käsittänyt luetun sanan sisällyksen, teroitti sitä uudelleen heidän mieleensä, rukoili polvillaan ja kehotti heitä samaan. Puheita keskeytti tuon tuostakin joku virsi virsikirjasta, "Siionin virsistä" ja "Halullisten sielujen laulukirjasta". [Kertoneet Sortavalassa (1896) Jaakko Lamberg y.m. vanhat heränneet.]

Ehkä vielä enemmän kuin puheillaan vaikutti Renqvist levittämillään kirjoilla. Eräässä kirjeessä vuodelta 1841 kertoo hän itse sanankuulijainsa puheista huomanneensa, että useimmat olivat heränneet hänen heille toimittamiensa kirjojen, kuin hänen saarnojensa kautta. "Mutta", lisää hän, "opettaja on kuin työnjohtaja suuren herran palveluksessa. Ellei hän pidä huolta siitä, että työmiehille annetaan aseita, vaan pakottaa heitä työhön, käskien: teidän pitää tehdä työtä veitsettä, kirveettä, viikatteetta, auratta ja sirpittä, niin työstä ei tule mitään ja syy jää työnjohtajan niskoille. Niin myös, jos mielimme lähettää työntekijöitä Jumalan viinimäkeen tyhjin käsin. Arvelet ehkä: hankkikoot itse kirjoja, mutta siitä ei tule mitään." Paraina herätyskirjoina piti Renqvist "Huutavan ääntä" ja "Kääntymisen harjoitusta". [Renqvistin kirje G. Monellille. Tämän, samoinkuin muut R:n Monellille kirjoittamat, tässä teoksessa käytetyt kirjeet, on minulle lainannut viimemainitun tytär, neiti Hanna Monell.]

Omaa kirjapainoakin yritti Renqvist perustaa Sortavalaan, tiedustellen Pietarista jo hintojakin. [Renqvistin kirje Monellille 1/4 42.] Yritys jäi sikseen, mutta sekin todistaa, miten innokkaasti hän harrasti vakaan uskonnollisen kirjallisuuden levittämistä.

Jo v. 1841 oli herätys Sortavalan seurakunnassa hyvin yleinen. Viimemainitussa kirjeessään kirjoittaa Renqvist: "Täällä on hyvä alku heräjämiseen. Ihmiset ovat jo sadottain hädässä sielunsa tilasta. Täällä on lähes 80 kylänpäätä eikä enää ole monta, jossa ei olisi joku tai joitakuita (heränneitä). Muutamissa kylänpäissä on melkein puoleksi hätääntyneitä". Ja eräässä toisessa kirjeessä [P. Närväselle, Akiander VII, 46.] antaa hän seurakunnastaan seuraavan todistuksen: "Täällä Jumalan armo saa ihmisiä heräjämään synnin unesta, niin että alinomaa ympäri koko seurakunnan synteinsä tähden joutuu syntisiä suruun ja hätään, joitten kanssa minulla on yöt ja päivät tekemistä." Varsinkin nuori sukupolvi oli altis sanaa kuulemaan ja seuroissa käymään. Yleisimmät herätykset tapahtuivat Hakalan, Soukanrannan, Vehkalahden, Kuokkaniemen, Nukuttalahden, Karmalan, Tuoksjärven ja Tuokslahden kylissä. [P. Poutiainen, Henrik Renqvist siv. 7.]

Kirjeissään näiltä ajoilta valittaa Renqvist monesti väsymystä ja pääntautia. Syytä ei ole vaikea löytää, kun tiedetään, että hän tuskin yölläkään soi itselleen lepoa. Huonon terveytensä tähden ja varsinkin saadaksensa enemmän aikaa kirjojen kääntämiseen alkoi hän miettiä apulaisen pyytämistä. Valittaen ettei hän mitenkään "jouda kaikkia hätääntyneitä" neuvoa, toivoi hän "kelvollista" apua tähän työhön. "Suruton opettaja ei voi heitä johdattaa, hän vain estelee, niinkuin virkaveljeni täällä estelevät. Kelvotonta en ottaisi, vaikka palkatta tulisi". Sanat ovat lainatut eräästä Renqvistin Gregorius Monellille v. 1841 kirjoittamasta kirjeestä. Tämä nuori pappi (hän oli syntynyt 1811) oli kotoisin Renqvistin kotipitäjästä Ilomantsista ja hänen sukulaisensa. Jo v. 1839, jolloin hänet vihittiin papiksi, oli hän, pappien ja muiden arvosteluista huolimatta, mieltynyt Sortavalan halveksitun kappalaisen oppiin, ja heidän välillään syntyi elämän loppuun kestävä ystävyys. Monell määrättiin ensin papiksi Virolahdelle. Vasta mainitussa kirjeessä lausui Renqvist toivovan saavansa juuri hänet apulaisekseen, pyytäen ettei hän "tekisi kontrahtia" kenenkään kanssa, siitä hänelle ilmoittamatta. Seuraavana vuonna Renqvist uudisti pyyntönsä, mutta Monell määrättiin v.t. kirkkoherraksi Säkkijärvelle, luultavasti vaimonsa sukulaisuus-suhteiden takia. [Aschan & Kiljander, Matrikel; Renqvistin kirje Monellille (1/4 42).] Mutta jos nämä ystävät eivät saaneetkaan tehdä työtä samassa seurakunnassa, auttoivat he toisiaan muulla tavoin. Monell otti näet ahkerasti osaa Renqvistin suureen käännöstyöhön. Jo näihin aikoihin ryhtyi hän tähän toimeen. Sitäpaitsi levitti hän seurakunnassaan ystävänsä toimittamia kirjoja. [Renqvistin ennen mainitut kirjeet Monellille.]

Ennen (II, 223) on mainittu, että Renqvist onnellisesti suoriutui vastustajainsa häntä vastaan piispantarkastuksessa 1840 virittämästä ansasta. Asianlaita oli seuraava: Piispa Ottelin toimitti tarkastusta Kiteellä. Renqvistin vaimo sai eräältä tuttavalta tietää, että hänen miehensä kiivaimmat vastustajat Sortavalassa (kirkkoherra Fabritius, nimismies Aurenius sekä moniaat muut säätyläiset) aikoivat pyytää piispalta Renqvistille sijaista, koska tämä muka oli sopimaton virkaansa hoitamaan. He olivat päättäneet toimittaa tehtävänsä salaa, jotta ei kansassa heräisi tyytymättömyyttä heihin. Kun he saapuivat Kiteelle, oli Renqvist jo paraikaa siellä Ottelinin puheilla. Tästä tai muista syistä jäi hanke sikseen. [Kert. (1896) rouva Anna Saukko (Renqvistin tytär), Jaakko Lamberg y.m. vanhat heränneet Sortavalassa; eräs kirje J. F. Berghin kirjekokoelmassa.] Samaan aikaan otti Aurenius takavarikkoon erään Loviisan kirjakauppiaan kirjavaraston, siinä kun oli myöskin Renqvistin kirjoja. Kirjat, joita oli tuotu Sortavalan torille myytäviksi "kappalaisen hevosella" ja hänen tunnetussa viheriäksi maalatussa kirjalaatikossaan, toimitettiin kuitenkin hetken kuluttua Renqvistille. Moniaita kertoja ajoi Aurenius kansan ulos huoneesta, missä Renqvist piti seuroja. Pilkkaa sai tuo "hullu pappi" runsaassa määrässä osakseen, papit puhuivat saarnatuolista häntä vastaan, virkamiehet uhkasivat y.m. [Kert. Sortavalan vanhat heränneet y.m.] "Taas on", kirjoittaa hän 24/7 41 Närväselle, "virkaveljiltä ja muilta herroilta uhkauksia minua vastaan". [Akiander VII, 45.] Renqvist kärsi, rukoili ja jatkoi työtään.