* * * * *
Niiden vainojen jälkeen, joiden alaisiksi Lounais-Suomen rukoilijat 1830:luvun alussa (I, 233-240) joutuivat, esteli heidän uskonnollisen elämänsä elpymistä useita vuosia kestävä lamautumisen aika, jonka vaiheista on säilynyt hyvin vähän tietoja. Liike sulkeutui yhä enemmän itseensä, vieraantumistaan vieraantuen varsinaisesta herännäisyydestä. Mitään tuttavuutta heidän ja Savon rukoilijainkaan välillä ei syntynyt. Vaikka kummankin liikkeen katsantotapa ja uskonharjoitus oli sama, he tuskin tiesivät toistensa olemassaolostakaan. Miltei ainoa Lounais-Suomen senaikuisista papeista, joka suosi sikäläisiä rukoilijoita ja johon nämä luottivat, oli ennen (1,221) mainittu Kustaa Ilván (1841), Hänen sattuvista vertauksista rikasta saarnaansa tultiin kernaasti Raumalle kuulemaan. Etenkin hänen vaatimustaan puhtaaseen elämään pitivät rukoilijat arvossa. "Niinkuin pieninkin kivi painuu vedenpohjaan, niin vähäpätöisenäkin pidetty synti painaa kadotukseen", oli hänen tapansa sanoa. Ilván oli hiljainen mies, jota eivät viranomaiset millään tavoin hätyyttäneet. V. 1837 hän sai nimipastorin arvon. [Kert. rehtori K. V. E. Rancken; Törnudd, Matrikel.]
Muista papeista oli Renqvist miltei ainoa, johon Lounais-Suomen rukoilijat luottivat. Hän oli heille kirjojensa kautta jo ennestään tuttu ja rakas. Sortavalaan muutettuaan, jatkoi hän ahkeran kirjeenvaihdon kautta tätä tuttavuutta. Paljon kirjoja lähetti hän myös heille myytäviksi. Kaupan välittäjänä oli hänellä ennen (I, 122) mainittu kauppias J. M. Ilván Raumalla. Kirjoista saadut rahat käytettiin Renqvistin vaatimuksesta, ainakin osaksi, niiden rahalähetysten korvaamiseksi, jotka tämä, Svartholmassa ollessaan, oli saanut tämän puolen heränneiltä. Ehkä senkin tähden, että Renqvist asui niin etäällä, oli hänen maineensa Lounais-Suomessa vielä suurempi kuin muualla. Vaikka matka oli pitkä, ja vaikka tämän puolen heränneet eivät olleet tottuneet kauas matkustamaan, kävivät ainakin moniaat (Mikko Kauppi Laitilasta, Henrik Lagerdahl Raumalta) häntä Sortavalassa tervehtimässä. [Kert. 1896 rehtori K. V. E. Rancken, Kustaa Heinikkala (Laitilassa) y.m.] Mutta seurauksena tuosta liiallisesta Renqvistin kunnioittamisesta oli myöskin, että hänen oppinsa yksipuolisuudet täällä kehittyivät pitemmälle kuin muualla. Niin esim. rukoukseen nähden, joka ennenpitkää melkein kokonaan syrjäytti kaikki muut toimitukset hartauskokouksissa. Seurapuheetkin pukeutuivat rukouksen muotoon. Ei enää tyydytty siihen, että rukoilija laskeutui polvilleen — hänen tuli painaa otsansakin lattiaan. [Kert. Kustaa Heinikkala y.m.]
Lounais-Suomen rukoilijain johtomiehistä 1840-luvun alkupuolella olivat huomattavimmat: ennen mainittu Kustaa Heinikkala, joka isänsä, Antti Heinikkalan kuoltua v. 1837, [Laitilan kirkonarkisto.] ahkerasti toimi Laitilassa, v. 1843 kuolleen Juhana Dahlbergin pojat Daniel ja Atanasius Dahlberg, joista edellinen asui Euran pitäjän Panelian kylässä, viimemainittu Eurajokeen kuuluvassa Sydänmaan kylässä, [Kert. (1896) Lounais-Suomen vanhat rukoilijat; Aug. F. Valdstedtin ja August Laaksosen kirj. Suom. Kirkkohist. Seuran Pöytäkirj. 1892-1897.] sekä tunnettu Matti Paavola. Etevin näistä oli epäilemättä viimemainittu, ei vain harvinaisten lahjojensa tähden, vaan kaavoista vapaamman ja samalla syvällisen uskonnollisen kantansa kautta. Vuoteen 1835 piti hän seuroja kodissaan, mutta tämän jälkeen myöskin Knihtin ja Huovarin taloissa Nakkilassa. Niinkuin ennen olemme nähneet, kirjoitti Paavola paljon. Se seikka, ettei hänen kirjoituksiaan painettu, todistaa että hänellä oli verraten vähän kannatusta. Häntä ei ymmärretty eikä kotiseutunsa piirin ulkopuolella tunnettu. V. 1836 kirjoitti hän "ulkokullattuin syntisten häijyydestä, epäuskosta ja sydämen eksytyksistä ja siteistä" ja samana vuonna "näöistä". Näissä, samoinkuin Paavolan muissa kirjoituksissa, kuvastuu selvästi, miten huolellisesti hän valvoi ja miten hän rukouksissa pyysi päästä käsittämään Jumalan johdatusta elämänsä vaiheissa. Varsinkin sairasvuoteella kääntyivät hänen ajatuksensa tuohon. Ja usein Herra häntä tällä tavoin herättäen muistutti, niinkuin esim. vuosina 1835 ja 1842. — Haaveileviin mietteisiin Paavola ei laskenut rikasta mielikuvitustaan. Niinpä hän esim. ei sano pitävänsä "näköjä" suuressa arvossa, huomauttaen, että "ainoastaan sen täytyy nähdä, jota näkemään pannaan". V. 1840 kirjoitti Paavola "epäuskosta" ja v. 1842 "itsevanhurskaudesta". Varsinkin viimemainittu kirjoitus on tähdätty hänen omaa sydäntään vastaan. Elävä ja peittelemätön synnintunto on näidenkin kirjoitusten huomattavimpia piirteitä. Syvällinen on muiden kera seuraava, viimemainitussa kirjoituksessa löytyvä ajatus: "Suuri villitys on löytää itsessään hyvyyttä ja pyhyyttä ja sen ohessa kaivata autuuden tuntomerkkejä". [Akiander VII, 509-510; Porin puolen vanhojen rukoilijaan kertomukset.]
Ei voi muuta otaksua, kuin että Matti Paavola paremmin kuin kukaan rukoilijoitten johtomiehistä olisi käsittänyt Paavo Ruotsalaisen katsantotapaa, jos nämä miehet olisivat joutuneet tekemisiin toistensa kanssa. Tätä käsitystä tukevat ainakin Paavolan kirjoitukset. Mutta he eivät tavanneet toisiaan, tuskin tiesivät huhunkaan kautta paljon toisistaan. Lähtiessään tässä luvussa mainittuun kokoukseen Helsingissä (1838), aikoi Ruotsalainen palata kotia Eurajoen kautta, [L. J. Niskasen ennen mainittu kirje N. K. Malmbergille 2/2 1838.] mutta tämä aikomus jäi sikseen. Savossa puhuttiin siihen aikaan Eurajoen liikkeestä, mutta Matti Paavolan nimi oli siellä tuntematon. [Kert. K. A. Malmberg y.m.] Ainoastaan sitä olivat ne harvat Lounais-Suomen rukoilijat, jotka olivat kuulleet Paavo Ruotsalaisen nimen, saaneet tietää, että hän muka pilkkasi kaikkia uskon elämän hedelmiä ja että hän oli Renqvistin vastustaja. Kun sitten evankelisen suunnan enteitä alkoi näkyä näillä tienoin, luultiin alussa että "tämä helpompi autuudenkauppa" oli saanut alkunsa Ruotsalaisesta. [E. G. Ilvánin kirje Renqvistille 8/9 42 (Akiander VII, 233)].
XVI
Savon puolen rukoilijat oikeuden edessä.
Sitä vainoa, jonka alaisiksi heränneet kaikkialla maassa 1830- ja 1840-luvulla joutuivat, eivät Margareetta Högmanin ja Salomon Häkkäsen hiljaiset sanankuulijatkaan voineet välttää. Heitäkin vastaan nostettiin oikeusjuttu. Joutsan kappelin haudankaivajan J. Spjutin tekemän ilmiannon johdosta haastatti Hartolan nimismies, K. K. Brofeldt, suutari Erkki Tuomaanpoika Tevalinin mainitusta kappelista oikeuteen siitä, että tämä kodissaan helmikuun 24 p:nä 1842 ja "monta kertaa sittemmin" oli pitänyt rukous- ja hartauskokouksia.
Juttu oli kihlakunnanoikeudessa ensi kerran esillä huhtikuun 4 p:nä 1842, mutta lykättiin, kun ei syytetty eivätkä todistajiksi haastetut — viimemainittuja oli 5 naista ja 1 mies — olleet tilaisuuteen saapuneet, saman vuoden syyskäräjiin, joihin Tevalin "sopivalla tavalla ja omalla kustannuksellaan" oli toimitettava. Näissä käräjissä — asia käsiteltiin syyskuun 19 p:nä — olivat asianomaiset saapuvilla, edellisten lisäksi 2 uutta todistajaa. Tevalin kieltäytyi vastaamasta, "koska prokuraattorilta ei oltu hankittu kihlakunnanoikeudelle lupaa tämän jutun esille ottamiseen." Turhaan kehotettuaan häntä vastaamaan, päätti oikeus 5 ruplan sakon uhalla vaatia Tevalinia kiellostaan luopumaan, koska syyte "ei koskenut uskontoa". Todistajain kuulustelusta kävi selväksi, että Tevalin aamuin ja illoin joka päivä viikossa kotiväkensä kanssa oli pitänyt hartauskokouksia, joissa oli rukoiltu ja veisattu, sekä lauantai-iltana samallaisia hartauskokouksia, joihin oli saapunut paitsi talossa kirkkomajan saaneita, hyvin paljon muitakin ihmisiä. Myöskin todistettiin, ettei Tevalin yksin, vaan muutkin olivat seuroja pitäneet. Syytetyn huomautuksen johdosta, ettei Spjut ollut nähnyt, mitä hänen kodissaan pidetyissä seuroissa oli toimitettu, hän kun ei milloinkaan ollut näissä kokouksissa käynyt, vastasi tämä, että hän oli kulkenut ohi ja akkunasta katsellut. Todistaja Maria Aatamintytär oli lähellä olevasta "kaivosta" kuunnellut Tevalinin asunnossa pidettyjä hartauskokouksia.
Erään todistuksen johdosta, jonka mukaan Margareetta Högman ja Leena Kompula muutamissa seuroissa olisivat lukeneet rukouksia Tevalinin kera, lykättiin juttu helmikuun 23 p:ään 1843, jolloin näiden henkilöiden sekä Antti Väisäisen, jonka eräs todistaja sanoi olleen Tevalinin seuroissa, tulisi olla saapuvilla.