Savon ja Pohjanmaan herännäisyyden vaiheita 1840-luvun alussa.
Siihen aikaan, jolloin F. G. Hedberg matkallaan Ouluun 1840 kävi Ylivieskassa Jonas Lagusta tervehtimässä, oli herännäisyysliike Kalajoen varrella hyvin vilkasta. Kalajoen käräjät olivat tehneet tämän syrjäisen seudun tunnetuksi ei vain pietistoille miltei kaikkialla Suomessa, vieläpä Ruotsissakin, [Nordisk Kyrkotidning 1840 N:o 1-3.] vaan muissakin piireissä. Sikäläisen liikkeen johtomiehet sekä täällä että muualla maassa tiesivät, että se taistelu, johon olivat antautuneet, ei koskenut vain heidän omaa aikaansa, vaan että sillä oli historiallinen merkitys. Tältä kannalta arvosteli esim. Lagus, niinkuin olemme nähneet, L. J. Niskasen "Hengellisten asiain muistokirjaa", ja samaa käsitystä ilmaisevat Kalajoen ja muita heränneitä pappeja vastaan nostettujen oikeusjuttujen pöytäkirjat, puhumattakaan monista "Tidningar i andliga ämnen" ja "Evangeliskt Veckobladissa" löytyvistä kirjoituksista. Se seikka, ettei L. J. Niskanen suinkaan ollut ainoa talonpoika, joka ryhtyi jälkimaailmalle kokoamaan herännäisyyden muistoja, vaan että Matti Paavola, Poikonen, Salomon Häkkänen, Vilhelm Niskanen — myöhempinä aikoina useat muut — semmoisia kirjoittivat, osoittaa selvästi, että tämä käsitys ei suinkaan ollut vieras kansan syville riveillekään. Kulttuurihistoriankin kannalta arvosteltuna on tämä pietismin herättävä vaikutus huomattava. — Ainoa herännäisyyden johtomiehistä, joka ei hyväksynyt tuota "turhanpäiväistä paperin tuhlaamista", oli Paavo Ruotsalainen. Huomatessaan, että L. J. Niskanen teki muistiinpanoja heidän matkoillaan ja että hän kodissaan kirjoitteli "muutakin kuin preivejä", kielsi hän häntä ankarasti "maailmalle julistamasta Jumalan salaisuuksia". Jos kukaan, ymmärsi Ruotsalainen kyllä herännäisyyden suuren merkityksen kansallemme ja usein hän ihmeellisen oikein ennusti sen vaikutuksesta tulevaisuuteen, mutta hän arvosteli sitä yksinomaan hengelliseltä kannalta eikä tahtonut kuulla puhuttavankaan muista näkökohdista. Niskasen huomautukseen "pitäisihän lastemmekin tietää näistä Jumalan ihmeistä", vastasi hän kiivaasti: "pitääkö heidän sitten elää siitä homehtuneesta mannasta, jota sinä heille luvattomana aikana kokoot?" Paavon kiellot eivät auttaneet. Niskanen lupasi kyllä olla kirjoittamatta, mutta jatkoi salaa työtänsä. "Sisällinen pakko vaati." [Kert. L I Niskasen poika Kusti Niskanen.] Saatuaan kertomuksensa valmiiksi, lähetti hän sen Lagukselle, pyytämällä pyytäen, "ettei siitä Paavolle mitään puhuttaisi". [Kert. Kusti Niskanen ja Jaakko Hemming, joka viimemainittu oli nähnyt kirjeen Laguksella.]
Heränneitten opin selvittämiseksi levitettiin näihin aikoihin Keski-Pohjanmaalla ja ennenpitkää muuallakin Paavo Ruotsalaisen opetusta "Oikeista ja eksyvistä kristityistä vanhurskauttamisen jälkeen". Tämän kirjoituksen synnyn syynä oli seuraava.
Kesällä 1839 kävi J. I. Bergh Hedbergin luona Paimiossa. Ihastuksella kuunteli viimemainittu vieraansa kertomusta Savon heränneistä. Yksi seikka häntä kuitenkin hieman arvelutti. Hänestä näet heidän oppinsa tuntui hyvinkin lailliselta. Hedberg kirjoitti asiasta Lagukselle. Kun kirje saapui perille, oli Ylivieskan pappilassa Kalajoen käräjien takia paraikaa koolla heränneitä pappeja. Myöskin Ruotsalainen oli siellä. Kirjeen johdosta kehotti Lagus Ruotsalaista lyhyesti selvittämään oppiansa. Paavo lausui:
"Kaikki vanhurskaaksi tehdyt sielut, niin petolliset kuin oikeat, ovat kumpasetkin totisen kääntymisen kautta alkunsa saaneet. Kun he ovat joutuneet vanhurskaaksitekemisen paikoille ja ensi kerran syntinsä anteeksi saaneet, niin tulee siinä heidän eteensä tienhaara. Toiset lähtevät toista tietä, toiset toista. Petolliset kristityt lähtevät tässä elämän vanhurskauden tietä, joka tapahtuu heille sillä muotoa, että, kun heiltä loppuu lasten leipä eli ensimmäiset kihlauksen päivät, niin he tietävät nyt raamatusta, että heidän pitää uskosta elämän, ja nyt he omistavat uskon itsellensä väärällä tavalla, ja siinä pyhän raamatun väärin ymmärtävät. Ja nämä ovat heidän tuntomerkkinsä: he harjoittavat kiivaasti jumalisuutta, niinkuin kihlauksenkin päivinä, mutta ilman Kristusta, joka tapahtuu tällä tavalla: eivät he osaa enää kilvoituksen kautta alennetussa tilassa etsiä sisällistä Kristuksen tuntoa, vaan niistä armon liikutuksista, jotka heillä vielä jälellä on, tekevät he itselleen Kristuksen. Tästä joutuvat he lähes parantumattomaan tilaan. Nyt seuraa toinen kysymys: kuhunka jäävät sitten oikeat kristityt, koska he ovat yhtä aikaa vanhurskaiksi tehdyt petollisten kanssa? Oikea kristitty ei lähde tietämätöntä tietä kulkemaan. Kuhun hän kuitenkin joutuu? Koska Herra on häneltä lasten leivän ottanut pois, niinkuin petollisiltakin, niin hän kaipaa, suree, murehtii ja ikävöitsee: missä on Herra minun johdattajani, eikä uskalla pyhittämisen tietä kulkea yhtään askelta, ennenkuin Herra katsoo armollisesti hänen puoleensa. Saakoon hän sitten suuremman tahi vähemmän tunnon siitä, niin hän on tyytyväinen Herran pyhän tahdon alla eikä pidä itseään koskaan soveliaana ja mahdollisena tätä kaitaa elämäntietä kulkeaksensa. Ei hän sentähden ole epäuskoinen, jos Herra viipyy, ettei hän niin pian ilmoita itseänsä hänen johdatuksessansa. Hän on tyytyväinen ja kärsivällinen eikä pidä itseänsä epäuskoisena, vaikka ei hän taas pidä itseään oikeanakaan kristittynä, ennenkuin hän Vapahtajan löytää, joko suuremmassa tai vähemmässä mitassa. Sillä vanhurskaaksi tekemisessä tulevat ihmiselle kokonansa toiset läksyt kuin ennen, josta harvat ymmärtävät vaaria ottaa. Silloin pannaan kaikki armon työt kilvoituksen alta saataviksi, ei sillä muotoa, että kilvoituksen kautta jotakin ansaitaan, vaan se on vapaatahtoisen luontokappaleen velvollisuus, jota Jumala vaatii järjelliseltä luontokappaleelta, jos hän tahtoo muutoin uskossa kasvaa eikä tietämättömän puoleen juosta."
Vastaukseksi kirjeeseensä sai Hedberg tämän Paavo Ruotsalaisen neuvon. Sitä levitettiin käsikirjoituksina heränneissä piireissä kaikkialla maassa. Hedberg toimitti sen J. F. Berghille, joka painatti sen ruotsiksi käännettynä "Evangeliskt Veckobladissa". Siten tuli se ruotsinkielisenkin heränneen kansan tietoon. [Akiander VII, 306-310.]
Herännäisyysliikkeen vahvistamiseksi ja sen eri tahoilla toimivien voimien yhdistämiseksi vaikutti, paitsi johtomiesten välinen kirjevaihto, etenkin heidän ahkera käyntinsä toistensa luona. Niinpä kävivät esim. Pohjois-Savon ja Kalajoen varren heränneet jo 1840-luvun alussa hyvin usein toisiaan tervehtimässä. Kun saapui "kaukaisia ystäviä", virkistyivät väsähtäneittenkin mielet uudelleen tavallista elävämpien seurojen ja kehottavien keskustelujen kautta. Usein pyydettiin Paavo Ruotsalaista tulemaan Kalajoen seuduille ja usein hän tätä pyyntöä noudatti. Jollei hän itse päässyt lähtemään, lähetti hän L. J. Niskasen. Ainakin toinen heistä tuli aina, vaikka heillä juuri näinä aikoina oli paljon muita matkoja. Sitäpaitsi oli Kiuruvedellä syntynyt hurmahenkinen liike, jonka johtaminen oikealle uralle oli sitä tärkeämpää, kuin viimemainittu seutu oli Pohjanmaan ja Savon herännäisyyden huomattavimpia yhtymispaikkoja. Ennenkuin jatkamme kertomustamme Paavo Ruotsalaisen ja Niskasen matkoista, on syytä lyhyesti silmäillä sanottua hurmahenkisyyttä.
V. 1833 muutti Iisalmelta Kiuruvedelle eräs nuorenpuoleinen mies nimeltä Salomon Lyytikäinen. Hän kuului heränneisiin, jotka pitivät häntä armon salaisuuksiin hyvin perehtyneenä. Tätä mainetta lisäsivät miehen terävä järki ja hyvä puhelahja. Luultavaa on, että hänen tarkoituksensa alussa olivat rehelliset. Ennenpitkää tuli kuitenkin muutakin näkyviin. Ylpeyden ja tunteellisuutta uhkuvan mielikuvituksensa eksyttämänä alkoi hän pyrkiä johtajaksi ja saavutti jo v. 1835 niin suuren maineen, että Kiuruveden heränneet joukottain kokoontuivat häntä kuulemaan. Se ei ollut mikään salaisuus, että tämä uusi opettaja tavallista runsaammin nautti väkijuomia, ja kaikki valistuneemmat huomasivat kyllä, että hänen seurapuheensa oli hekumaan asti tunteellista, mutta hänen hurmaavien lahjojensa vastustamista ei kukaan ajatellutkaan, niillä hän päinvastoin kietoi ansaansa kokeneetkin heränneet. Kerskaten liikutuksista ja niihin perustuvasta salaperäisestä viisaudesta, jota eivät muka muut kuin kokeneet kristityt voineet omistaa, piti Lyytikäinen, seurojen päätyttyä, eri huoneessa likeisimpien ystäviensä kanssa salaisia keskusteluja, jotka kiihottivat näitä ylpeyteen ja lihallisuuteen sekä lisäsivät ulkopuolella olevien uteliaisuutta. Tavotellen vain oman maineensa kartuttamista, vieraantui hän vieraantumistaan oppiinkin nähden herännäisyyden katsantotavasta, puhuen mitä tunteiden kiihottamiseksi kulloinkin edulliseksi huomasi. Varsinkin naiset olivat häneen mieltyneet. Niin pitkälle villitys kehittyi, että Lyytikäistä ja hänen lähimpiä tuttaviaan — silminnähtävästi täydellä syyllä — epäiltiin törkeästä haureudestakin. Tarkkaan valvoi hän myöskin, etteivät hänen sanankuulijansa kävisi muualta neuvoa kysymässä. Etenkin pelkäsi hän Iisalmea, missä L. J. Niskanen asui. Tämän mainetta Kiuruvedellä koetti hän kaikin tavoin alentaa, muun ohessa vakuuttamalla, ettei hänellä ollut Pyhää henkeä. [Akiander IV, 83 — 85.] Itsestään on selvää, ettei tämmöinen hurmahenkisyys kauan voinut pysyä salassa Savon herännäisyyden valppailta johtomiehiltä. Helmikuussa 1838 tulivat Paavo Ruotsalainen ja L. J. Niskanen asiaa tutkimaan. Kiuruveden heränneet olivat näet vihdoinkin huomanneet, että oli jouduttu vaaralliselle tielle ja pyytäneet heiltä apua. [L. J. Niskasen ennen mainittu kirje N. K. Malmbergille 2/2 38.] Saapuessaan perille, tapasivat kuuluisat matkustajat seudun heränneet Vaaksjärven talossa, missä vietettiin häitä. Muualtakin oli paljon ystäviä tähän tilaisuuteen saapunut. Tapansa mukaan puhui Paavo rohkeasti Kiuruveden heränneitten eksytyksestä, "selvitti elävän uskon luonnon ja näytti mitättömäksi sen lentohengen kaunistaman juhlaturkin eli ne tyhjät kuvittelemiset hengen paisteen nimellä", josta Lyytikäinen ja hänen ystävänsä kerskasivat. Mutta ei huomannut Niskanen eikä Paavokaan, kuinka syvään eksytys oli syöpynyt kiuruveteläisten mieliin. Lyytikäinen ei tunnustanut niitä vikoja, joista häntä syytettiin, vaan sai liukkaalla kielellään Paavonkin, jonka puheita hän ei sanallakaan rohjennut vastustaa, petetyksi, jotenkin rauhallisesti erottiin. Paavo lähti Kajaanin markkinoille ja sieltä Ouluun, mutta Niskanen jäi vielä Kiuruvedelle. Vasta muutaman päivän kuluttua huomasi tämä, millä kannalla asiat oikeastaan olivat. Kiuruveden heränneet eivät olleet käsittäneet Paavon puheita, vaan arvelivat saaneensa "parhaan tavaran" Lyytikäiseltä. Niskanen kiivastui ja alkoi puhua. Hän lausui: "Nyt on saatana Kiuruvedellä tehnyt kirkkonsa hyvin korkealle paikalle Lyytikäisen kautta, ja jos se kauemmin on sinänsä, niin siinä on monta luonnollista huoraakin hengellisten hullujen seassa. Semmoisten henkilöiden on ennenkin niin käynyt, että kun Jumala suuresta hyvyydestään antaa muutamien sielujen tuntea laupeutensa rikkautta ja siten näyttää, kuinka suloinen hän on, niin toiset nöyryyttävät itsensä Jumalan väkevän käden alle, murtavat itsensä hengellisen köyhyyden alta elämän Herran Kristuksen yhteyteen ja repivät itselleen sen kautta Jumalan valtakunnan oikeuden. Mutta toiset rupeavat pitämään armolahjojaan erinomaisina, sanoen ettei muilla semmoisia ole, ja unohtavat hengellisen köyhyytensä ja syntiturmeluksensa näkemisen. Siinä muuttuu heidän välinsä luonnolliseksi rakkaudeksi ja tätä rakkautta harjoitetaan sitten hengen paisteen nimellä, joka sitten muuttuu lihalliseksi rakkaudeksi".
Niskasen Kiuruvedellä ollessa pysyi Lyytikäinen verraten hiljaa, mutta kun hän jonkun viikon kuluttua vielä sai ankaran kirjeen tuolta kiivaalta vastustajaltaan, ylpistyi hän uudelleen ja lausui villitsemälleen, mutta vieraiden käynnistä säikähtyneelle laumalleen: "Kyllä pitää Niskasen kaksi päivää kasvonsa järvessä liottaa, ennenkun saa tulla minua puhuttelemaan". Mutta eivät luottaneet kiuruveteläiset enää häneen. Varsinkin kun hänen parhaat tukensa Olli Olkkonen ja Heikki Pikkarainen heti tämän jälkeen luopuivat hänestä, väheni hänen kuulijakuntansa päivä päivältä. Kun Niskanen jonkun ajan kuluttua taas saapui Kiuruvedelle, ei Lyytikäinen enää uskaltanut seurapaikkaan tulla.
Pyhäjärvellekin oli Lyytikäisen virittämä hurmahenkisyys ehtinyt levitä. Mahtavuutensa aikana oli hän itse käynyt sitä sikäläisiinkin heränneisiin istuttamassa. Kun yhä edelleen kuului huhuja näillä seuduin liikkuvasta hurmahenkisyydestä, saapui Paavo Ruotsalainen sinne helluntaipyhiksi 1838. Tälle matkalle oli sitäpaitsi Niskanen, joka vähän aikaisemmin jälleen oli käynyt uudelleen paisunutta Lyytikäistä nuhtelemassa, häntä pyytänyt. Paavo neuvoi, "miten ihminen murheellisen sydämen alla, jonka P. henki vaikuttaa, tulee tuntemaan oman sydämensä petoksen ja sen monet kavalat juonet ja siinä oppii kauhistuksella näkemään kaiken syntiviheliäisyytensä ja tämän kautta evankeliumista oppii tuntemaan Jumalan äärettömän armon totisesti katuvaista syntistä kohtaan Kristuksessa Jesuksessa". Peittelemättä hän paljasti "humukristillisyyden petoksen", raamatun sanoilla näyttäen, miten vaarallinen se on. Vasta nyt sai Kiuruveden ja Pyhäjärven hurmahenkisyys iskun, jonka jälkeen se ei enää jaksanut nousta. Lyytikäinenkin nöyrtyi ja tunnusti erehdyksensä. Myöhemmin hän taas ylpistyi ja koetti Ruotsalaista panettelemalla saavuttaa entisen maineensa, mutta tuo ei enää onnistunut. Niin paljon hän kuitenkin näidenkin tappioitten jälkeen vielä sai aikaan, että Paavon täytyi pitää näitä seutuja erityisesti silmällä. [L. J. Niskasen Muistokirja; Akiander IV, 83-85; L. J. Niskasen kirje N. K. Malmbergille 2/2 38; näiden seutujen vanhojen heränneitten kertomuksia (1896 ja myöhemmin).] Herännäisyyden johtomiesten julkisena vastustajana Lyytikäinen ei milloinkaan rohjennut esiintyä. Hän päinvastoin monesti osoitti heille ulkonaista kunnioitusta ja ystävyyttä. Niinpä hän esim. kutsui Paavo Ruotsalaisen, L. J. Niskasen, Laguksen ja Malmbergin häihinsä (1840). [Laguksen ennen mainittu kirje N. K. Malmbergille 30/12 39.]