Taneli Rauhala syntyi Sorvalan talossa Nivalassa 1812. Poikana "hän sekaantui tappeluihin ja muihin tavattomuuksiin", mutta kodin hyvä kasvatus palautti hänet kuitenkin vähitellen säännölliseen elämään, vaikka vanhempansa siihen aikaan olivat aivan suruttomia. Heräykseen tuli Taneli N. K. Malmbergin kautta. Sitäpaitsi vaikutti Paavo Ruotsalainen häneen paljon. Taneli Rauhala oli syvällinen, lämminsydäminen ja suora mies, hänen käytöksensä arvokasta ja luottamusta herättävää. Hän asui koko aikansa Nivalan pitäjän Karvoskylässä. [Simo Pylväs, "Muistelmia Taneli Rauhalan elämästä", josta vasta enemmän; vanhojen heränneitten kertomuksia.]

Vilhelm Niskasen ja Rauhalan esiintyminen Kalajoenvarren herännäisyysliikkeen varsinaisina johtomiehinä kuuluu myöhempään aikaan, mutta jo 1840-luvun alkuvuosina olivat he yleisesti tunnettuja näillä seuduin, vieläpä muuallakin, jonka tähden heidän mainitsemisensa muiden merkkimiesten kera jo tässä on paikallaan.

Keski-Pohjanmaan tämänaikaisen herännäisyysliikkeen huomattavimpia piirteitä on hengellinen raittius, joka, verrattuna Savon herännäisyyden tunteellisuuteen, joskus tuntuu kylmältäkin. Tämä eroavaisuus johtuu tietysti suurimmaksi osaksi kansan luonteen erikaltaisuudesta, mutta löytyy siihen toinenkin syy, jota emme saa jättää huomioon ottamatta. Keski-Pohjanmaan liikettä olivat näihin asti papit johtaneet. Laguksen, Malmbergin, Durchmanin ja monen muun samanmielisen sielunpaimenen nimet johtuvat itsestään tässä yhteydessä mieleen. Heränneet papit, joista useat olivat harvinaisen eteviä opettajiakin, pitivät kyllä päätehtävänään hengellisen elämän synnyttämistä ja kasvattamista seurakunnissaan, mutta tätä tehdessään teroittivat he uskonnollisen tiedon tarpeellisuutta; uskonnollisten käsitteiden tarkka selvittäminen oli heistä hyvin tärkeää. Varsinkin rippikoulussa tekivät he tunnollista työtä viimemainitussakin suhteessa. He eivät tyytyneet pelkkään ulkolukuun, niinkuin sen ajan papit ylimalkaan, vaan he pitivät huolta siitä, että lapset ymmärsivät mitä lukivat. Samoin oli laita Suupohjassakin. Sikäläistäkin herännäisyysliikettä johtivat alussa yksinomaan papit. Varsinkin Malmbergin ja Durchmanin sinne muutettua, tuli herätyksen ohessa kansan opettaminen yleiseksi heränneissä piireissä. Toisin oli Savossa, missä heränneitä pappeja, niinkuin olemme nähneet, alkuaikoina oli vähän. Suurten seurojen liikuttavalle vaikutukselle ei ollut vastapainoa eikä ohjausta kirkossa ja rippikoulussa. Ilman Paavo Ruotsalaisen nerokasta ja voimallista johtoa olisi varmaankin hurmahenkisyys monessa paikoin päässyt vallalle. Pohjanmaalla siitä tuskin näkyy merkkiäkään; kielilläpuhujia oli Savossa paljon, Pohjanmaalla hyvin harvassa, muita eroavaisuuksia mainitsematta. Poikkeuksena ovat muutamat paikat Pohjanmaan ruotsinkielisissä seuduissa, missä kielillä-puhuminen ja muut tunne-elämän sairaloiset purkaukset herätyksien alkuaikoina lienevät olleet jokseenkin yleisiä. [Kert. Charlotte Achrén, lehtori E. T. F. Reuter y.m.] Miten tavattomina tämmöisiä ilmiöitä pidettiin esim. Kalajoen varrella, näkyy siitä, että sikäläiset vanhat heränneet vielä tänään tarkoin muistavat, missä ja milloin semmoista heidän keskuudessaan on nähty. Kerromme seuraavassa muutamista semmoisista tilaisuuksista.

Virasta-erottamisaikansa päätyttyä määrättiin Lagus toimittamaan kirkonkokousta Pyhäjärvellä heinäkuussa 1842. Seurassaan oli muutamia hänelle Ylivieskaan tulleita vieraita. Myöskin Paavo Ruotsalainen ja muita savolaisia oli silloin Pyhäjärvellä. Seuroja pidettiin sekä pappilassa että pyhäjärveläisten seuratuvassa. Oli kaunis ja hyvin lämmin aika. Paavo oli seuroissakin avojaloin ja paitahijasilla. Tässä keveässä puvussa oli hän tavallista virkeämpi. Niin nytkin. Hän puhui paljon ja erinomaisen elävästi. Eräänä iltana oli kokoontunut niin paljon väkeä, että seurat pidettiin pappilan kartanolla. Paavo oli päättänyt seurapuheensa, kun pappilan rakennuksesta alkoi kuulua outoja ääniä. Joku puhui kielillä. Se oli hiljattain kuolleen Isak Lesceliuksen tytär Maria Lescelius. Hän oli tunnettu elävähenkisestä, mutta samalla usein sairaloiseen tunteellisuuteen eksyvästä kristillisyydestään. Puheensa, joka toisinaan oli selväsanaista, toisinaan käsittämätöntä, oli Jumalan armon ylistämistä. Autuas ilme kasvoissaan huudahti hän silloin tällöin: "Ei tämä ole minun kunniani, vaan sinun kunniasi, Herra." Hän puhui suomea, mutta kun eräs Laguksen seurassa Pyhäjärvelle saapunut ylioppilas, joka ei ensinkään osannut tätä kieltä, astui huoneeseen, jatkoi hän ruotsiksi. Vaikea oli päättää, missä määrässä hän itse tajusi kummallisen tilansa. Pohjalaiset ihmettelivät, mutta savolaiset, jotka olivat tottuneet näkemään ja kuulemaan semmoista, eivät sitä juuri minään pitäneet. [Kert. (1896) lehtori E. T. F. Reuter, Laguksen ent. renki Antti Kakko y.m.] — Joulupyhinä 1843 suuret seurat Ylivieskan pappilassa. Lagus oli renkinsä Antti Kaakon vihkiäisiin kutsunut paljon vieraita. Paitsi seudun heränneitä pappeja ja muita säätyläisiä oli sinne kokoontunut kansaa Sievistä, Pyhäjärveltä, Haapajärveltä, Nivalasta, Alavieskasta y.m. pitäjistä. Talonpoikaisista merkkimiehistä olivat tähän tilaisuuteen saapuneet Paavo Ruotsalainen, L. J. Niskanen, Taneli Rauhala sekä Vilhelm Niskanen, joka viimemainittu siihen aikaan jo asui Toivolassa. Varsinkin Tapaninpäivänä oli liike maantielläkin suuri. Pyryilman tähden tuotiin vieraat kirkolta pappilaan hevosilla. Kun viimeinen kuorma ajoi pihaan, huusi Lagus Kaakolle: "no, missä on ruotimuori, en minä sinua vihi, ennenkuin hänetkin tuot". Kaikki vieraat ruokittiin, ja tarjoilua hoitamassa nähtiin muiden kera Kimon tehtaan kirjurin tytär Leontine Reuter. Paitsi lukuisia vieraita saapui iltapuolella niin paljon väkeä, etteivät läheskään kaikki mahtuneet pappilan huoneisiin ja porstuaan. Paavo päätti muistorikkaan kokouksen polvirukouksella, ja lopuksi kaikui sadoista suista Siionin virsi "Kiitos, Karitsa kuollut ja ylösnoussut myös". Kun ihmiset alkoivat hajautua, kuului eräästä huoneesta Maria Lesceliuksen ääni. Hän puhui kielillä. Paavo ei nytkään kieltänyt häntä puhumasta, vaan päinvastoin kehotti seuraväkeä käymään vuoteella makaavaa puhujaa katsomassa. Järjestyksen vuoksi, ja jotta kaikki saisivat nähdä, pyysi Lagus vieraitaan pitäjittäin siirtymään siihen huoneeseen, missä Maria Lescelius oli. Ja kaikki ehtivät nähdä ja kuulla, sillä hän puhui kauan. Tässä tilaisuudessa, niinkuin muuallakin, lausui tuo "kummallinen unennäkijä" "tuomitsevia sanoja Ylivieskan heränneiden suruttomuudesta". "Moni hänen puheestaan loukkaantui, mutta toiset saivat uuden herätyksen." Maria Lesceliuksen puheen johdosta teroitti Lagus seurakuntalaisilleen Paavo Ruotsalaisen opetusta "oikeista ja eksyvistä kristityistä vanhurskauttamisen jälkeen". Tämä opetus oli heille tuttu, mutta he päättivät yksimielisesti koettaa siihen uudestaan syventyä. [Kert. Juho Raudaskoski, Antti Kaakko y.m.]

* * * * *

Nopeammin ja yleisempänä kuin missään muualla levisi Suupohjassa vasta alkanut liike. Kovaa oli monesti kansan vastarinta, mutta se murtui, niinkuin murtuvat talvisen järven jäät, kun lämpöiset ilmat niitä sulattavat ja kovat tuulet liikuttavat. Yhtä vähän kuin vainot säikäyttivät Östringiä ja J. M. Stenbäckiä, saivat ne heidän suomenkielisessä Suupohjassa taistelevia asetovereitansa vaikenemaan. Eivät uudistetut uhkauksetkaan heitä hämmästyttäneet. Kovalla äänellä [kert. seudun vanhat heränneet] julisti Durchman Isonkyrön kirkossa elok. 2 p:nä 1840 pitäjän nimismiehen, M. Liljeqvistin, näin kuuluvan kuulutuksen: "Koska olen saanut tietää, että kansaa, sekä miehiä että naisia, sunnuntaisin iltapäivällä on kokoontunut tämän pitäjän Ikolan kylän Mullosen taloon, sentähden ja koska kaikki kokoukset hartauden harjoittamista varten ovat kielletyt paitsi ennestään yleisesti tunnetut ja käsketyt jumalanpalvelukset ja hartausharjoitukset, kielletään ja varoitetaan pitäjäläisiä täten ystävällisesti, kenraalikuvernööri, kreivi Steinhelsin 15 p:nä maaliskuuta 1814 antaman määräyksen mukaisesti, tarkoin ja aina pysymään poissa tällaisista laittomista kokouksista, koska eivät asetukset niitä salli vaan kun. plakaatti tammikuun 12 p:ltä 1726, verrattuna kun. kirjeeseen toukokuun 2 p:ltä 1756, määrää niistä ankaran rangaistuksen. Se tai ne, jotka tätä vastaan rikkovat eivätkä tottele tätä käskyä, tulee oikeudessa syytetyksi. Sitävastoin ei ketään kielletä yksityisesti, oman perheensä keskuudessa omassa asunnossaan, iltapäivällä sunnuntaisin hartauttaan harjoittamasta ja sanaa viljelemästä. Tämä on päinvastoin luvallista, käskettyä ja Jumalalle otollista — kuitenkin ilman että siihen kansaa kokoontuu". [Löytyy N. K. Malmbergin papereissa.] Muutamia kuukausia myöhemmin kirjoitti Malmberg eräälle sukulaiselleen [K. E. Bergrothille l/2 41.]: "Täällä edistyy Jumalan asia vähitellen. Silloin tällöin joku herää ja ennen heränneet voimistuvat ja pääsevät uuteen vauhtiin. Vihollinen ja hänen joukkonsa eivät myöskään ole joutilaina. Paikottain he hirveästikin raivoavat. Muutamat henkilöt olivat jo tuumineet, ettei minun surmaamiseni olisi syntiä, minä kun viettelen niin paljon ihmisiä. Mutta he eivät saa sitä tehdä saamatta lupaa ylhäältä, jota he kuitenkaan eivät lie ajatelleet. Herra estäköön heidän hankkeensa ja herättäköön perkeleen kiusaksi yhä useampia syntisraukkoja". Turhat olivat vihollisten hankkeet. Suupohjassa 1839 ja 1840 alkanut ja päivä päivältä kasvava liike veti yhä enemmän ihmisiä puoleensa, jos kohta ei lähinnä seuraavina vuosina uusia herätyksiä niin yleisesti tapahtunut. Suuri oli liike Lapualla, Kauhavalla, Ylihärmässä, Alahärmässä, Nurmossa, Ylistarossa, Ilmajoella, Seinäjoella, Lappajärvellä, Kuortaneella, Isossakyrössä, Pietarsaaressa, Uuskaarlepyyssä, Munsalassa, Vöyrissä ja Mustasaaressa. Vaasassakin alkoivat ihmiset tulla levottomiksi sielunsa asiasta. Kaikin tavoin koettivat valtiokirkon pylväät Suupohjassa yhdessä maailman kera painaa alas liikettä, mutta turhaan. Kirkkoherrat kirjoittivat ahkerasti arkkipiispalle ja tuomiokapitulin jäsenille, syyttäen pietistisiä pappeja eripuraisuuden ja levottomuuden aikaansaamisesta seurakunnissa y.m. y.m., ja kernaasti heidän valituksiaan uskottiin. Mutta tuomiokapitulilta alkoivat neuvot herännäisyyden kukistamiseksi loppua. Arveluttavinta oli että "rutto tarttui nuorisoonkin". Turhaan kielsi Vaasan koulun inspehtori, Lapväärtin kirkkoherra J. J. Estlander, O. H. Helanderia (katso II, 160) pitämästä seuroja Vaasassa. Kielto ei estänyt koulupoikia yhä yleisemmin liittymästä niihin, jotka Herraa etsivät. Suurimman huomion esineenä oli Malmberg. Lapuan kirkkoherra oli alusta alkaen varoittaen kieltänyt häntä seuroja pitämästä, mutta kun Malmberg rohkeasti kysyi, voisiko kirkkoherra Jumalan sanalla tai maallisen lain säädöksillä näyttää toteen, ettei pappi olisi oikeutettu sopivalla ja sopimattomalla ajalla opettamaan sanankuulijoitaan, ei tuo hänen verraten sävyisä esimiehensä tiennyt, mitä tehdä. Malmbergin mielialaa näihin aikoihin kuvaavat seuraavat, eräästä hänen kirjeestään lainatut sanat: "Minua uhataan kuolemalla ja perikadolla. Väleen en enää saane suotakaan hautuumaakseni enkä korppeja ruumiinvartijoiksi. Olkoon niin. Evankeliumin täytyy herättää melua. Se ei kyllä melua, mutta muut meluavat sen voitoista. Nyt olen jälleen temmellyksen keskellä. Mutta hupaista on myrskyisällä merellä, kun Kristus pitää perää." [F. O. Durchmannin alottama ja N. K. Malmbergin jatkama kirjoitus viimemainitun aikanaan omistaman raamatun kansilehdellä; Malmbergin kirjeet 5/2 39, 24/11 39 ja 13/4 40 K. E. Bergrothille (kirjeet omistaa kirkkoherra Julius Bergroth); F. O. Durchmanin kirjeet 14/6 41 ja 1/10 41 Niklas Durchmanille; Hedvig Paavolan, Maria Hanhikosken Esaias Untamalan, Kaisa Lepistön, Maria Keltamäen y.m. seudun vanhojen heränneitten kertomukset (1896).]

Miltei kaikissa näinä vuosina kirjoittamissaan kirjeissä puhuvat Malmberg ja Durchman Kalajoen käräjistä. Suurella levottomuudella he tietysti odottivat päätöstä. Mutta toiselta puolen tuottivat matkat käräjien aikana heidän entisille työmailleen heille paljon virkistystä, ja samallaista kehoitusta saivat he myös Östringin ja Stenbäckin sekä näiden sanankuulijain pelottomasta käytöksestä oikeuden edessä. Niinpä kirjoittaa esim. Malmberg J. Vegeliuksen esiintymisen johdosta Uuskaarlepyyn kihlakunnanoikeudessa (katso II, 166): "Se oli voimallinen ja peloton totuus. Hyvä on, että edes joku sekä näkee että uskaltaa sanoa asian niin, kuin se on. Kurjaa olisi, jos ei Jumalalla tänäkin aikana olisi edes muutamia totuuden todistajia maassamme". [Malmbergin kirje apelleen 22/4 39.] Samoin ajatteli Durchman. "Me jaksamme hyvästi ja odotamme iloisella sydämellä virasta-erottamistamme", kirjoittaa hän eräässä kirjeessä. [Vasta mainittu kirje N. Durchmanille 14/6 41.] Raskaalta tuntui heistä kuitenkin lopullinen tuomio, kun se valmistui täytäntöön pantavaksi.

Virkalomansa aikana asui Malmberg Ruovedellä, Peskan talossa, jonka hän lankoineen oli perinyt appensa hiljattain tapahtuneen kuoleman jälkeen. Sieltä teki hän muutamia matkoja, niinkuin esim. helmikuussa 1842 Nilsiään (II, 188-89). Joskus kävi hän Lapuallakin ystäviään tervehtimässä, minkäänlaisia papillisia tehtäviä kuitenkaan toimittamatta. [Kert. Kaisa Lepistö, Kaisa Autio y.m.] Niin toimintahaluiselle miehelle, kuin Malmberg oli, tämä toimettomuuden aika oli hyvin pitkä. Sen päätyttyä määrättiin hänet kappalaisenapulaiseksi Uuskaarlepyyhyn, johon toimeen hän astui kesäkuun loppupuolella (1842). Kauan hänen ei kuitenkaan tarvinnut täällä olla, ennenkuin hän sai palata entiselle rakkaalle työalalleen. Lapuan ja siihen kuuluvien kappeliseurakuntien talonpojat anoivat näet tuomiokapitulilta, että Malmberg määrättäisiin pitäjänapulaiseksi heille, sitoutuen suorittamaan hänelle naulan voita, juuston ja leivän sekä 2 kappaa rukiita kultakin savulta tahi enemmän, ellei palkka täten nousisi 50 tynnyriin. Muutamia talonpoikia oli sitäpaitsi käynyt Turussa suullisesti asiaa arkkipiispalle esittämässä. Melartin oli heille vastannut: "Nyt meiltä on lupa, me annamme mielellämme nyt pappeja teille, kun vain teillä on halu ottaa". Ei lähetystö eivätkä muutkaan oikein käsittäneet, mikä "nyt" oli muuttanut arkkipiispan mielen, mutta iloa herätti lupaus Lapuan heränneissä. [F. O. Durchmanin kirje veljelleen 25/8 42.] Tuomiokapitulin määräyksen mukaan pidettiin asian selvittämistä varten kirkonkokous Lapualla 25/8 42. Ainoastaan eräs hovioikeudenneuvos ja kuusi talonpoikaa kieltäytyivät ehdotettua palkkaa maksamasta, mutta kun kaikki muut yksimielisesti siihen suostuivat, ei tuo estettä tehnyt. Papiston mieltä tiedusteltaessa, lausui rovasti Alcenius suostuvansa Malmbergin ottamiseksi Lapuan pitäjänapulaiseksi "sitä suuremmalla syyllä kun tämä oli pitäjän yhteinen toivomus". "Kuitenkin toivoi hra rovasti, että sopu tulisi vallitsemaan seurakunnassa sekä että eripuraisuus ei rikkoisi opettajien ja sanankuulijain välejä". Tähän lausuntoon yhtyi pari muuta pappia. Varapastori B. K. Hildén sanoi "sydämestään" toivovansa, että Malmberg nimitettäisiin kysymyksessä olevaan toimeen. Muita toivomuksia ei hän puolestaan lausunut. [Lapualla 11/9 42 pidetyn kirkonkokouksen pöytäkirjan jäljennös (löyt. N. K. Malmbergin papereista).] Lokakuussa samana vuonna määräsi tuomiokapituli Malmbergin pitäjänapulaiseksi Lapualle.

Durchmankin palasi ennenpitkää entiselle työalalleen. Oltuaan lyhyen ajan kappalaisenapulaisena Munsalassa, nimitettiin hänet Isonkyrön pitäjänapulaiseksi 5/10 42 Tämäkin määräys aiheutui kansan miltei yksimielisesti lausumasta toivomuksesta. [F. O. Durchmanin vasta mainittu kirje veljelleen 25/8 42.]

Malmberg ja Durchman saivat siis Suupohjan suomenkielisen väestön keskuudessa jatkaa sitä herätystyötä, jonka he niin suurella siunauksella olivat alottaneet. Muutamien vuosien kuluttua oli herännäisyysliike täällä suurempi, kuin missään muualla Suomessa. Sen huomatuin johtaja oli Malmberg. Jo näihin aikoihin alkoi etäältäkin tulvailla ihmisiä hänen luokseen, ei ainoastaan talonpoikia, vaan hyvin paljon säätyläisiäkin. Hänen puoleensa neuvoivat muut näillä seuduin toimivat heränneet papit koviin sieluntaisteluihin joutuneita kääntymään ja saman neuvon antoivat he liikkeeseen liittyville nuorille sielunpaimenille [F. O. Durchmanin kirje veljelleen 14/6 41.]. Yhä yleisemmin näitä kehoituksia noudatettiin.