Kesällä samana vuonna vietti Bergroth häitään yllämainitun Hilda Fabritiuksen kanssa. Minkä mielinen tämä oli, näkyy seuraavasta otteesta hänen vuotta myöhemmin äidilleen kirjoittamastaan kirjeestä: "Voi, miten hulluja olemme, kun emme tahdo ristiä kantaa ja Kristusta seurata, vaan hämmästymme Jumalan meille näyttäessä, miten kapea tie on ja kuinka harvat ne ovat, jotka pääsevät perille, emmekä todella antaudu taisteluun, kun emme raski luopua kaikista epäjumalista, joissa sydän riippuu kiinni. Näin on ainakin minun laita ja se vaikuttaa, että niin usein pelkään jääväni niiden joukkoon, jotka koettavat päästä ahtaan portin läpi, mutta eivät pääsekään. Kauhea on tuo ajatus, mutta hyvä on kuitenkin, ettei autuaaksi pääseminen sittenkään ole mahdotonta, sillä vielä elää se Jumala, joka ei tahdo ainoankaan syntisen kuolemaa." [Hilda Bergrothin kirje äidilleen /10 1844.] Täydentämään sitä kuvausta, minkä nämä sanat antavat silloisten heränneitten katsantotavasta, mainittakoon että kirjeen kirjoittaja eli onnellisessa avioliitossa ja siihen aikaan oli vain 19 vuoden vanha.

* * * * *

Samaan aikaan kuin K. E. Bergroth vaikutti Ätsärissä ja F. H. Bergroth Pihlajavedellä, kaikui Keuruulla voimallinen herätyshuuto. Kansa oli raakaa ja siveellisessä suhteessa tavattoman turmeltunutta. Mutta senkin etsimisen aika oli nyt tullut. Sielläkin herätti ihmisten huomiota eräs nuori pappi, F. O. Durchmanin nuorempi veli Niklas Durchman, joka v. 1840 oli määrätty sikäläisen kirkkoherran K. G. Calamniuksen apulaiseksi.

Jos kukaan, niin edustaa tämä Durchman sitä tulista innostusta, pelotonta voimaa ja väsymätöntä ahkeruutta, josta herännäisyyden useimmat nuoret papit 1830- ja 40-luvulla ylimalkaan tunnetaan. Hän ei suo itselleen lepoa, hän alusta alkaen ikäänkuin aavistaa, että hänen aikansa on lyhyt.

Niklas Durchman syntyi Iissä 12 p:nä maaliskuuta 1817, tuli ylioppilaaksi 1835 ja vihittiin papiksi joulukuussa 1839. Toimittuaan lyhyen ajan kirkkoherranapulaisena Iissä sekä kappalaisenapulaisena Puolangalla, saapui hän Keuruulle kesäkuussa 1840.

Innolla ryhtyi Durchman työhönsä. Keuruun suruton ja raaka kansa hämmästyi. Hänen käytöksensä erosi jyrkästi kaikesta, johon se ennen oli tottunut. Sitä miestä ei käynyt vastustaminen, jos olisi mielikin tehnyt. Hänen tulisen rohkeutensa edessä lannistui häikäilemätönkin röyhkeys, eikä kestänyt jumalattomuus tuon vanhurskaan miehen seuraa. Säälimättömällä ankaruudella iski hän syntiin, kenessä hyvänsä se ilmestyi ja mihin muotoihin tahansa se pukeutui. Vaikka hän vartaloltaan oli lyhyt ja hoikka, herätti hän esiintymisellään ehdottomasti kunnioitusta. Kirkkaina säteilivät hänen elävät silmänsä, särkevänä tunkeutui hänen voimallinen äänensä lujastikin suljettuihin sydämiin. Durchman oli etevä saarnamies ja jo semmoisena sai hän paljon aikaan. Ei nukkunut kukaan kirkossa, kun hän seisoi saarnatuolissa. Hän puhui aivan vapaasti ja niin kiivaasti, että hän sakastiin tullessaan oli aivan uupunut. "Olisi minulla vielä ollut paljon sanottavaa, mutta en enää jaksanut", lausui hän silloin joskus. Oppiin nähden oli hän jyrkästi herännäisyyden kannalla ja mestarillisesti hän sovitti sanansa seurakunnassa vallitseviin oloihin, niin että kaikki ymmärsivät, mitä hän vertauksista rikkaalla ja kansan alhaisen sivistyskannan mukaan sovitetulla, sattuvalla puheellaan kulloinkin tarkoitti. Ei kukaan jäänyt osattomaksi, ja yhä useammat heräsivät hänen saarnoistaan.

Ehkä vielä enemmän kuin saarnaajana vaikutti Durchman kinkereillä, hautajaisissa, häissä y.m. tilaisuuksissa, joissa häntä toimitusmiehenä tarvittiin. Tämmöisissä juhlissa pääsi hän vielä lähemmäs kansaa, vapaammin kun hän silloin sai ihmisiä puhutella. Ja todellakin suurta taitoa osoitti hän esiintymisessään seurakuntalaistensa keskuudessa. Hän ymmärsi, milloin hänen tuli olla ankara, milloin lempeydellä puhuteltavaansa lähestyä, milloin oli aika neuvoa ja nuhdella sanoilla, milloin vaikenemalla. Monta kertomusta hänen esiintymisestään on näihin aikoihin asti säilynyt näiden seutujen kansassa. Kuvatkoot muutamat tämmöiset kertomukset hänen menettelytapaansa, semminkin kun niiden todenperäisyyttä ei ole syytä epäillä.

Eräässä häätalossa astui Durchman odottamatta tanssitupaan. Kun soitto hetkeksi taukosi, lausui hän: "Tunsin nuoren tytön, joka oli puettu silkkiin ja samettiin ja pyöri tanssissa permannolla. Mutta yhtäkkiä rupesivat tanssikengät polttamaan ja silkit painamaan. Mikä lienee siihen ollut syynä? Hyvästi nyt, hyvät vieraat." Tämän sanottuaan lähti hän pois talosta, mutta tanssiminen jäi sillä kertaa sikseen. — — — Kinkereillä oli Durchman hyvin ankara niille, jotka eivät osanneet lukea. Kerran suuttui hän semmoisessa tilaisuudessa eräälle miehelle niin, että vei hänet sikoläättiin ja pani oven pönkkään. Joku laski illalla miehen sieltä pois, ja tämä meni nyt Durchmania puhuttelemaan, "mutta ei hän hänelle vihanen ollut". — — — Eräälle huonolukuiselle tytölle, joka kinkereissä esiintyi ristijakaus päässä, lausui Durchman: "Kyllä jalat liikkuvat katrillissa niinkuin rumpukalikat ja päässä on pirun riimut, mutta ei lukea osaa", ja eräälle toiselle: "Heitä pois ne helvetinpurjeet päältäsi ja opettele lukemaan. — Kun minä näen semmoisen, joka koreilee ja riehuu, niin näen ikäänkuin suurilla kirjaimilla selkään kirjoitettuna: tässä kulkee maailman portto". — — — Yhtä säälimätön kuin Durchman oli julkisuruttomien synneille, yhtä ankarasti kohteli hän teeskenteleviä hurskaita. Kun esim. eräs äiti pyysi häneltä "Jesuksen lapsuuden kirjaa" tyttärelleen, vastasi hän kiivaasti: "ei minulla ole niin makeita kirjoja, minun kirjani kääntävät mielen ja ajavat okselle. Kyllä tyttäresi osaa hypellä ja tansseissa käydä ilman Jesuksen lapsuuden kirjaa." — — — Rippikoulussa vaati Durchman hyvää järjestystä. Joka ei pysynyt alallaan, joutui ankaran kurin alaiseksi. Niinpä vei tuo kiivas opettaja muutamia poikia, jotka telmivät penkissä, tukasta sakastiin, asetti heidät siellä olevan helvetin kuvan eteen, lausuen: "kyllä lakkaatte nauramasta, kun sitä kuvaa oikein katselette," — — — Sairastenkin luona käydessä oli Durchman hyvin ankara, jos huomasi heidät suruttomiksi. Kerran Pihlajamäen talossa käydessään, kutsuttiin hänet erään sairaan eukon luo. "Sinä menet helvettiin", lausui hän hetken häntä puhuteltuaan. "En mene, vaan taivaaseen." "Mitä siellä tekisit?" "Veisaisin." "Et sinä siellä kauan jaksaisi olla; tekisi mieli tänne alas Pihlajamäen akkojen kanssa vessuttelemaan". — — — Kiivaasti taisteli Durchman väkijuomien käyttöä vastaan, joka pahe Keuruullakin siihen aikaan oli hyvin yleinen. "Viina on kuin suolavesi, jota enemmän sitä juo, sitä enemmän janottaa", oli hänen tapansa sanoa.

Joskus olivat keuruulaiset suuttua Durchmanille, kun hän "pisti ihmisiä kuin seipäällä". Mutta moni tuommoinen loukattu sai juuri senkautta piston sydämeensä ja kääntyi Herran tielle. Täytyihän vastustajienkin kunnioittaa tuota väsymätöntä, vaatimatonta sielunpaimenta, joka kaiket arkipäivät jalan kulki seurakunnassaan, usein läpi asumattomien erämaiden, virittääksensä evankeliumin valoa syrjäisimmilläkin perukoilla. Ja mitä hänen ankaruuteensa tuli, eikö ollut hän oikeassa, lausuessaan: "Minä en saa olla niinkuin myllärin koira, jolla on suu täynnä jauhoja, niin ettei se jaksa haukkua; minun tulee puhua, enkä minä saa mieliä katsoa?"

Kirkkoherra Calamnius, joka ei ollut herännäismielinen, näkyy antaneen Durchmanin jokseenkin vapaasti jatkaa herätystyötään, vaikka herätys levisi yli koko seurakunnan ja sikäläiset heränneet yleisesti pukeutuivat körttipukuunkin. Eivät muutkaan viranomaiset häntä ahdistaneet, ainakaan eivät sanottavassa määrässä. Ainoastaan nimismies Bergman teki kerran yrityksen estääksensä hänen "kiellettyjä" seurojaan, mutta yritys päättyi nolosti hänelle itselleen. Kertomus on seuraava. Durchman asui pappilan vinttikamarissa. Eräänä päivänä, jolloin Bergman sattui oleman pappilassa, näki hän, portailla istuen, miten seurakuntalaisia, toinen toisen perästä, meni Durchmanin huoneeseen. Epäillen siellä pidettävän seuroja, kiiruhti nimismies sinne, tempasi oven auki huutaen: "menkää heti pois, tämmöiset kokoukset ovat kiellettyjä." Hämmästyneinä alkoivat ihmiset lähteä ulos huoneesta. Mutta Durchman esti tuon, lausuen: "Älkää menkö, tämä on minun huoneeni, jossa minä saan ottaa vastaan kenen tahdon, mutta nimismies saa kernaasti lähteä." Häveten lähti Bergman tiehensä.