Durchmanin ystävät olivat peläten ennustaneet, että hänen terveytensä murtuisi ylenmäärin raskaasta ja jännittävästä työstä. Jos joku olisi hänelle siihen tapaan varottaen puhunut, olisi tuo turhaa ollut. Durchman ei voinut muulla tavoin työtä tehdä. Ei työ semmoisenaan, eivät vaivat ja rasitukset häntä uuvuttaneet — Herran huoneen kiivaus se oli, joka häntä kulutti. Hän oli kulkenut niin nopeasti, että elämänsä taival jo oli lopussa. — Jo vuoden 1844 loppupuolella oli Durchmanin terveys huono. Joku hivuttava tauti runteli hänen voimiaan. Mutta ei hän silti tapojaan muuttanut. Hän saarnasi ja kulki pitäjällä niinkuin ennenkin. Itseään säästämään hän ei vieläkään oppinut. Keväällä seuraavana vuonna matkusti hän Tampereelle, pakosta vihdoinkin lääkärien puoleen kääntyäkseen. Siellä asui hän kaupungin herännäismielisen v.t. saarnaajan, ennen mainitun J. Grönbergin luona. Lääkärit ilmoittivat, että tauti oli auttamaton. Iloisella mielellä kuuli Durchman sen. Hän oli niin hartaasti toivonut pääsevänsä Herran tykö, etteivät kuoleman varjot häntä pelottaneet. Sitä vain oli hän hetkisen huolehtinut, että hänen morsiamensa surisi hänen poismenoaan, mutta sitten lausunut: "ilmoittakaa hänelle, että minun pääsemiseni hetki lähestyy." Muiden kera kävi häntä Tampereella tapaamassa Ruoveden pitäjänapulainen N. J. Juselius, hänkin herännäisyysliikkeeseen kuuluva. Hänelle lausui Durchman: "Mene nyt sinne Keuruullekin lampaitani ruokkimaan. Ne ovat kuivilla laitumilla, niinkuin kuivaa haapaa kalvamassa. Sano heille, että he eivät jää paimenetta, vaikka minä otetaan pois, sillä heillä on ylimmäinen paimen, joka rukoilee heidän edestänsä joka päivä Jumalan luona." — Kirkkaana koitti toukokuun 25 päivä. Durchman jaksoi vielä istua keinutuolissa. Luoden silmänsä sinertävää kevättaivasta kohti, lausui hän hiljaa; "Tänään on Francken kuolinpäivä; olisi hyvä jos Jumala tänään kutsuisi minut luoksensa. Ei sentähden, että minä mitenkään tahtoisin verrata itseäni Franckeen, mutta tuo ajatus juolahti mieleeni." Tämä aavistus toteutui. Se päivä oli hänenkin pääsemisensä päivä.

Surua herätti sanoma Durchmanin kuolemasta hänen seurakunnassaan ja hänen muualla asuvissa ystävissään. Yleisesti tunnustettiin sekä silloin että myöhemmin, että hän oli herännäisyyden etevimpiä ja jaloimpia herätyssaarnaajia. [Sukukirja; Colliander, Suomen kirkon paimenmuisto; Keuruulla asuvien vanhojen henkilöiden (Matti Katajamäki, H. Päkäri, Agata Kangas, Liisa Könni, Stina Kulju y.m.) kertomukset, jotka rouva Lydia Hällfors on minulle koonnut (1896); Jos. Grönbergin, A. O. Törnuddin ja kirkkoh. F. V. Durchmanin kertomukset (1896).]

XIX.

Herännäisyys Turun Pappeinkokouksen arvosteltavana v. 1842.

Kesäkuun alussa v. 1842 kokoontui Peskan taloon Ruovedellä muutamia heränneitä pappeja. Taloa, jonka edellisenä vuonna kuollut rovasti K. H. Bergroth oli jättänyt perintönä lapsilleen, asui silloin N. K. Malmberg. Hänen luoksensa saapui kesäkuun 5 p:nä F. H. Bergroth, pari päivää myöhemmin herännäisyyden vanha pylväs J. Vegelius ja Maalahden pitäjänapulainen E. Svahn sekä 9 p:nä Jonas Lagus ja Raahen kappalainen Antti Helander. He olivat kaikki matkalla Turkuun, minne arkkipiispa Melartin jo marraskuun 10 p:nä päivätyllä kiertokirjeellä oli kutsunut arkkihiippakunnan papiston yleiseen pappeinkokoukseen. Tampereella liittyi seuraan kaupunginsaarnaaja T. Grönberg. Useat muutkin heränneet papit olivat kutsua noudattaneet. Niistä mainittakoon L. J. Achrén, Hattulan kirkkoherranapulainen E. M. Rosengren, K. K. von Essen (silloin välisaarnaajana Tenholassa), Lauri Stenbäck (silloin kirkkoherranapulaisena Karjalla), F. G. Hedberg, F. P. Kemell (kirkkoh. apul. Lohtajalla) ja Utsjoen kirkkoherra K. F. Stenbäck.

Millä innostuksella moni heränneistä odotti tätä kokousta, näkyy seuraavasta Lauri Stenbäckin kesäkuun alussa Turusta Achrénille kirjoittamasta kirjeestä: "Kummastuksella ja mielipahalla olemme kuulleet, että Malmberg ja Lagus ovat epäilleet, tulisivatko pappeinkokoukseen vai eikö. Heidän täytyy välttämättömästi tulla Epäilen, että perkele on heittänyt epäuskon ja epätoivon verkon paraimpien miestemme päälle vangitakseen ja turmellakseen meitä, kun semmoinen epäröiminen on voinut syntyäkään. Nyt juuri on totuuden tunnustamisen ja puolustamisen aika, jollemme tahdo olla heikkoja raukkoja, jos tahdomme olla muuta kuin surkeita lahkojen perustajia jokainen nurkassaan ja työskennellä yksityisen pienen asian, mutta ei Kristuksen ja hänen kirkkonsa puolesta. Ja juuri nytkö me pysyttelisimme syrjässä, kuni pelonalaiset petturit, kun Jumala päivän selvästi on johdattanut asiat niin, että tunnustuksemme ja esiintymisemme on välttämätöntä, jos työstämme jotakin tulosta odotamme. Meitä haukutaan pietistoiksi niin kauan, kuin itse vaivumme heidän mielestään kurjaan pietismiin, unohtaen että tahdomme viedä kirkkoa ja kristillisyyttä eteenpäin eikä pietismiä. Kaikesta päättäen tulee tämä kokous olemaan arvaamattoman tärkeä kristinuskon asialle meidän maassamme ja määrää epäilemättä paljonkin sen tulevaa suuntaa. Ja nytkö me pysyisimme piilossa ja pakenisimme? Jumalan ja ihmisten edessä joutuisimme häpeään, jos niin käyttäytyisimme. Täällä tuntuvat kaikki odottavan, mihin valoon tässä kokouksessa joudumme, ja. määräävät sen mukaan kantansa. Luther lähti Wormsiin kaikkien perkeleitten uhallakin — mutta mekö pysyisimme siivosti piilossa, vaikka kyllä omassa nurkassamme osaamme huutaa enemmänkin kuin tarvittaisiin! Mahdotonta on, että niin saa käydä. Ei meidän asiamme ole pienempi eikä toinen kuin Lutherin, ja Jumalan ja ihmisten edessä olemme velvolliset tekemään, niinkuin hän teki. Olen kirjoittanut sekä Lagukselle että Malmbergille ja kertonut heille kaikki, enkä muuta voi uskoa, kuin että he laittautuvat matkalle. Olisi korvaamaton vahinko, jos he ja muut nyt antaisivat estää itseään tulemasta. Mutta olisi hyvä, jos niin monta muuta sopivaa, kuin suinkin, myöskin tulisi. Mikä sinua estää? Olemme kulkeneet ja matkustaneet häihin ja kaikenlaisiin muihin tilaisuuksiin — täällä on paljon enemmän kysymyksessä." [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, siv. 343.]

Kaikki tiesivät, että kokouksessa tulisi kysymys herännäisyydestä. Millä mielellä heränneet papit olivat saapuneet Turkuun, voi päättää eräästä Jonas Laguksen kirjoituksesta, jonka hän oli kirjoittanut muutamia viikkoja aikuisemmin, jolloin hän vielä oli aikonut olla kokoukseen tulematta. Hän oli aikonut sen ohjeeksi kokouksessa esiintyville ystävilleen. Kirjoitus, jonka otsakkeena on "Promemoria pappeinkokoukseen Turussa", kuuluu:

"Niinkuin tuomiokapitulin kiertokirje ilmoittaa, pidetään Turussa ensitulevassa kesäkuussa pappeinkokous, missä saman kiertokirjeen mukaan sekä kysymys leski- ja orpokassasta että seurakuntien tilasta tulee käsiteltäväksi. Mitä ensimmäiseen kysymykseen tulee, niin on vielä niinkuin muinoin hyvä, etteivät kaikki jätä Jumalan sanaa, tarkataksensa mitä pöydälle pannaan (Apost. T. 6), 'mutta me tahdomme rukouksessa ja sanan palveluksessa pysyväiset olla'. Sen asian kanssa ei meillä siis ole paljo tekemistä, eikä ole meillä siihen aikaa eikä kokemustakaan. Mitä taasen tulee kysymykseen seurakuntien tilasta, on meidän helppo ymmärtää, minkä tähden juuri tämä kysymys ja vakavampana kuin vuosisatoihin otetaan keskusteltavaksi. Rakas Jumalamme on nimittäin viimekuluneena vuosikymmenenä Suomessa sytyttänyt ihanan valonsa, niin että opettajat ja sanankuulijat ovat heränneet ja raamatun sanan kautta päässeet käsittämään autuuden ja syntein anteeksisaamisen salaisuuden. Tämä on herättänyt huomiota maassa ja myöskin, niinkuin tavallista on, saanut aikaan vainoja. Jos Suomen papit olisivat sellaisia, kuin heidän olla tulisi, niin semmoiset ilmiöt herättäisivät heissä mitä suurinta iloa. Meidän kanssamme he ylistäisivät Jumalaa siitä, mitä tapahtunut on, ja palavalla vakaumuksen ja hengen tulella he tuumisivat, miten tämä alotettu Herran työ saataisiin yhä jatkumaan, niin että Herran maan päällä sytyttämä tuli palaisi kaikissa seurakunnissa, ylhäisten ja alhaisten kodeissa. — Mutta missä mielessä ovat Suomen kirkon isät kokoontuneet? Näemme heidän istuvan varovaisen ja miettivän näköisinä sekä tuumivan, millä tavoin taidettaisiin ehkäistä kirkossa syntynyttä levottomuutta, miten mielet saataisiin tyyntymään, muutamat henkilöt malttia noudattamaan, ja kuinka kaikki asiat voitaisiin saada sille hiljaiselle kannalle, jolla seurakunta nukkui ennen vuotta 1832. Aikonevatko he koettaa saada aikaan tätä lempeydellä ja rakkaudella vai ankaruudella ja ankarammalla vainolla? Jompaa kumpaa he yrittänevät, sillä todistamisen tie käypi muutamista syistä vähän vaikeaksi. Semmoinen on varmaan ortodoksian asema. Me emme sitävastoin ketään pelkää, sillä me taistelemme Jumalan asian puolesta, varmaan tietäen, ettemme omasta tahdostamme ole antauneet taisteluun, vaan Herran lähettäminä. Me emme uhmaile, emmekä ylpeile, meidän täytyy tyytyä siihen, että meitä sakotetaan, erotetaan virasta, vaikkapa surmataan, jos Jumala niin tahtoo, mutta peräytyä me emme voi. Mutta ehkä on vastapuolue kysyvä: kuka on teidät lähettänyt? Siihen voimme pelkäämättä vastata: Jumala on meidät lähettänyt pyhällä kutsumisella saarnaamaan lunastetuille lapsilleen ja opettamaan heitä. Tässä kutsumuksessamme olemme neuvoneet sanankuulijoitamme Jumalan sanan ja tunnustuskirjojemme mukaan, ja todistuksena siitä, että elon Herra on siunannut työmme, on tämä hänen sanansa kantanut semmoisia hedelmiä, kuin Jumalan oma sana: se on sanankuulijoissamme vaikuttanut huomattavan ja todellisen muutoksen parempaan. Jos saarnaajan tulee elävästi todistaa uskonsa ja toimensa laatua, niin on tuo etsittävä hänen työstään. Emme kehu itseämme emmekä ylpeile, väittäessämme että tieto kristinuskon totuuksista yleensä nyt on Suomessa paljo parempi ja yleisemmin levinnyt, kuin ennen vuotta 1832, ja että tämä on nähtävissä etenkin niillä seuduin, missä evankeliumia hengen voimalla on julistettu. Verratkaamme silloista siveydentilaa nykyiseen viimemainituilla seuduilla. Kuinka paljon valoa onkaan levitetty myymällä raamatuita, uusia testamentteja ja muita joko uudestaan painettuja tahi tämän ajan kuluessa käännettyjä hartauskirjoja. Ei kukaan voi laskea niitä siemeniä, joita on kylvetty totuuden sanan kautta, ne ovat lukemattomat ja niiden kypsynyt hedelmä tulee näkyviin vasta Herran suurena päivänä. Eikä ole tieteellisen sivistyksen halu minkään väärän opin kautta tullut tukahutetuksi, sillä moni, joka on totuuden löytänyt, kartuttaa yhä edelleen tietojaan ja tulee siten kaunistukseksi isänmaalleen. Samaa todistaa pappisvihan tähden vasta lakkautettu lehti, joka öljypuun oksan tavoin tarjosi Jumalan rauhaa isänmaalle. Ajattelevien joukossa löytynee nyttemmin ani harvoja, jotka eivät myönnä vainottujen Jumalan palvelijain kärsineen syyttömästi, sitä suuremmalla syyllä kuin heidän oppinsa on puhdas, elämänsä nuhteetonta ja heidän virkatoimintansa lain ja asetusten mukaista. Oikein käytettynä on Jumalan sanalla tulen voima ja ominaisuudet, se lämmittää ja polttaa, lämmittää niitä, jotka kuuliaisuudella ja uskolla ottavat sanan vastaan, polttaa ja painaa poltetun merkin niihin omiintuntoihin, jotka ryntäävät esille siihen käsin tarttuakseen ja estääksensä sen kulkua. Kun syntiä, maailmaa ja perkelettä kuvataan oikein ja esitetään niiden oikeassa muodossa, niin tuo viiltää ja polttaa monta, ja silloin huudetaan: se on lahko, jota vastaan kaikkialla puhutaan. Vainot ja tosi kristillisyys ovat eriämättömät — niin meilläkin. Raamattu ja kirkkohistoria todistavat, että niin täytyy olla. Me odotamme sentähden tyyneesti, miten meidän käy, emmekä anna kenenkään järkyttää uskoamme ja toimintaamme, uskollisuuttamme hallitusta kohtaan ja sitä hyötyä, minkä voimme tuottaa maallemme. Astukaa esille herrat rovastit, kirkkoherrat, kappalaiset ja apulaiset työstänne todistamaan. Älkää peljätkö, että sitä pidetään kerskauksena, sillä kunnia tulee yksin elon herralle. Millä tavoin olette hyödyttäneet aikakauttanne? Millaista on teidän menettelytapanne ollut?

"Mitä kansaan tulee, niin eivät meikäläiset luovu seuraavista kohdista:

"1:ksi. Missä asianhaarat sitä vaativat, pitävät opettajat erityisiä opetushetkiä sanankuulijainsa neuvomiseksi, saattaen kuitenkin joskus estää aivan suuria joukkoja muista seurakunnista näihin tilaisuuksiin saapumasta: