Syvän vaikutuksen teki tämä yhtä suora ja vakava, kuin maltillisesti esiintuotu puhe. Ehkä olisivat hyökkäykset heränneitä pappeja vastaan päättyneet tähän, ellei puheenvuoroa olisi pyytänyt Jonas Lagus. Tiedetään että ainakin jyrkimmän korkeakirkollisuuden edustajat pitivät sopimattomana, että mies, jota vasta oli rangaistu luvattomien seurojen pitämisestä, esiintyi tämmöisessä tilaisuudessa ja "omassa asiassaan". Mutta erinomaisen tarkasti seurasivat kaikki hänen esiintymistään. Lagus puhui ensin innostuneesti hartausseurojen puolustukseksi, miten tarpeellisia ne ovat ja kuinka paljo hyvää ne ovat vaikuttaneet. Tämä vapaasti pidetty loistava puhe, jossa hän paikoin sanasta sanaan esitti "Promemoriassaan" lausumansa ajatukset ja josta jälestäpäin usein puhuttiin heränneissä piireissä, ei valitettavasti ole jälkimaailmalle säilynyt. Kokouksen pöytäkirjat sisältävät ainoastaan tämän puheen kirjallisesti esitetyn loppuosan. Se kuuluu:

"Me tiedämme aivan hyvästi, ettei valtio eikä kirkko voi yksityiselle henkilölle uskoa oikeutta kieltää p. ehtoollista keneltäkään, joka sitä pyytää, jonka tähden jokainen meistä myöskin on laillisesti tässä suhteessa menetellyt. Nämä ja muut samankaltaiset syytökset johtuvat vihasta sitä elävää kristinuskoa vastaan, jota me saarnaamme. Historia todistaa, että senkaltaisia syytöksiä on tehty kaikkina aikoina, jolloin Kristusta elävästi ja hengen voimalla on saarnattu. Niin oli laita esim. noiden erinomaisten Jumalan miesten Spenerin ja Francken aikoina, vaikka me emme saa emmekä tahdo itseämme heihin verrata — —" Tässä keskeytti äskenmainittu Tolpo puhujan, kysyen äkäisesti: "herrat tahtovat siis syyttää meitä kateudesta?" Lagus vastasi hieman ivallisella äänellä: "en suinkaan tahdo uskoa, että niin alhainen tunne, kuin kateus on, vallitsee kunnianarvoisessa säädyssä", sekä jatkoi: "Mitä taasen muotoon tulee eli noihin loukkaaviin lausuntoihin, joita nyt niin paljon moititaan, niin on kyllä joskus saattanut tapahtua, että joku hengellisen elämän kehityksen alussa ja siinä tulisessa innossa, joka monesti seuraa ensimmäistä herätystä, on voinut käyttää loukkaavalta tuntuvaa sana tai lausetapaa, mutta kun kallis Vapahtajamme itse loalla on avannut sokean silmät, ja tämä herännyt hengellinen elämä on kantanut mitä ihanimpia hedelmiä, jota todistamassa ovat tuhannet pimeydestä valkeuteen Pohjanmaalla johdatetut ihmiset, niin tulee unohtaa, jos muutamia poikkeuksia tavallisesta muodosta on tapahtunut. Tätä en sano kiittääkseni meitä, sillä tässä on kysymyksessä Herran työ, josta hänelle ainoalle olkoon kiitos, kunnia ja ylistys. Me emme tahdo muuta kuin saarnata ristiinnaulittua Kristusta syntisten autuudeksi."

Tolpo oli huomauttanut heränneitten pappien "röyhkeästä saarnatavasta" sekä moittinut heitä siitäkin, että he olisivat kieltäneet ihmisiä lukemasta siihen aikaan ihaillun K. P. Hagbergin sekä kuuluisan Vallinin saarnoja. Samaan asiaan koetti Mustasaaren kirkkoherra B. Frosterus (I, s. 283), ennestään tunnettu herännäisyyden kiivaaksi vastustajaksi, kiinnittää kokouksen huomiota. Hänen puheensa oli alusta loppuun ankarasti moittivaa ja soimaavaa. Väittäen että heränneet papit "saarnatuolissa olivat käyttäneet kieltä, jota ei koskaan voitaisi suvaita sivistyneessä seurassa kirkon ulkopuolella", sanoi hän varmaan tietävänsä kysymyksessä olevien opettajien antaneen Hagbergin saarnat lasten revittäviksi ja jaloin poljettaviksi. Kuinka kiivaaksi mieliala kiihtyi, huomaa muun ohessa siitä, että hänen tätä kertoessa, joku kokoussalissa hyvinkin kuultavasti lausui: "se oli aivan oikein tehty." Jälestäpäin saatiin tietää, että nämä sanat oli lausunut yllämainittu F. P. Kemell.

Sävyisämmin kuin muut vastustajat puhui lehtori E. Bergenheim. Vaikka hänkin lausui vakaumuksenaan, että moitteen alaiset papit ehkä monestikin olivat käyttäneet loukkaavaa ja raakaa kieltä, joka hänestä ilmaisi Jumalan sanan halveksimista, koetti hän ilmeisesti lieventää heränneitä pappeja vastaan lausuttua moitetta. Niinpä puhui hän kiittäen A. Helanderin ja Laguksen siunauksesta rikkaasta vaikutuksesta seurakunnissaan sekä huomautti, ettei tuomiokapituli, käsitellessään Kalajoen käräjien asiakirjoja, ollut tuominnut viimemainittua mihinkään rangaistukseen.

Jatketusta, tätä asiaa koskevasta väittelystä, joka monesti yltyi hyvin kiivaaksi, eivät kokouksen pöytäkirjat mitään kerro. Keskustelun tuloksena oli seuraava päätös:

Jos seurakunnassa syntyisi "hurmahenkistä" liikettä, tulisi paikkakunnan kirkkoherranviraston sopivilla neuvoilla ja ohjauksilla koettaa järkiinsä palauttaa eksytetyt. Jollei tästä apua olisi eikä kontrahtirovastikaan tuollaiselle liikkeelle mitään mahtaisi, olisi asiasta tehtävä ilmoitus tuomiokapituliin, jonka tulisi varoittaa eksyneitä. Vasta jos tämäkin toimenpide olisi turha, olisi vedottava maallisen vallan apuun. Tuomiokapitulin tehtäväksi jäi pyytää hallitukselta tämänkaltaista asetusta.

Lopuksi kääntyi arkkipiispa nuorten pappien puoleen, "etenkin niiden puoleen, joiden käytös kysymyksessä olevassa suhteessa oli tuottanut huolta ja tyytymättömyyttä". "Vakavasti ja ystävällisesti" varoitti hän heitä saarnoissa ja muissa virkatoimituksissa käyttämästä loukkaavia sanoja ja lausetapoja, sekä tuomitsemasta sanankuulijoita ja muita opettajia, "koska ei heitä oltu asetettu tuomareiksi vaan opettajiksi seurakuntiin." He eivät myöskään "lähetyssaarnaajina" saisi liikkua hiippakunnassa eikä koettaa koota ympärilleen ihmisiä muista seurakunnista, "koska tuo vain synnyttäisi eripuraisuutta ja häiriötä", vaan muiden tehtäviin sekaantumatta koettaa kukin kykynsä mukaan vaikuttaa siinä seurakunnassa, jonka opettajaksi hän oli määrätty.

Jos tuleekin myöntää, että ainakin päätös uskonnollisten riitakysymysten käsittelemisestä, mikäli mahdollista, kirkon omassa piirissä on askel eteenpäin sekä osoittaa, että heränneitten taistelut maallisen oikeuden edessä olivat vaikuttaneet yleiseen katsantotapaan, todistaa tämä kokous toiselta puolen, että vanhollisuuden ja ahdasmielisyyden valta kirkollisissa piireissä vielä oli suuri. Ennen kaikkea täytyy oudoksua sitä, että kirkon johtomiehet vieläkin toivovat voivansa estää herännäisyyden leviämistä ja virallisiin kaavoihin ahdata Jumalan hengen työtä. Kuinka oikeutettuja muistutukset siivon kielen käyttämisestä seuroissa y.m. uskonnollisissa puheissa ainakin muutamiin nuoriin heränneisiin pappeihin nähden ehkä olivatkin, osoittaa Hagbergin malliksi asettaminen, miten pintapuolisesti tätäkin asiaa vielä käsitettiin. Oudon vaikutuksen tekee niinikään se läksytys, minkä heränneet tähän kuuluvan keskustelun päätyttyä arkkipiispalta saivat. Vielä seuraavana päivänä, jolloin kontrahtirovasti H. Hellén J. Vegeliuksen tekemän kysymyksen johdosta, saisiko pappi yksityisesti neuvoa hänen puoleensa kääntynyttä yksityistä henkilöä, ankarasti moitti heränneitten seuroja, uudisti Melartin varoittavan nuhteensa. Mutta oli miten olikaan: voitolla herännäisyys tästäkin koetuksesta suoriutui. [F. H. Bergrothin almanakka-muistiispanot; Suomen Kirkon Paimenmuisto; Lagus, "Satans raseri i den kristna världen", josta vasta enemmän; Handlingar i anledning af prestmötet i Åbo 1842; Akiander VI, s. 280-283; Charlotte Achrénin, Jos. Grönbergin, Vendla Pettersonin y.m. kertomukset.]

XX.

Kaarle Olov Roseniuksen käynti Suomessa.