Tultuaan papiksi Turussa 1840, määrättiin K. K. von Essen kirkkoherran-apulaiseksi Espooseen, missä hän toimi sielunpaimenena vuoteen 1845, ollen kuitenkin vuonna 1843 vapaa mainitun seurakunnan palveluksesta. Viimemainittuna vuonna asui hän omistamallaan Nygård-nimisellä tilalla Espoossa. Siellä kävivät usein heränneet ystävät häntä tervehtimässä, varsinkin kesäkuukausina, jolloin myös Lauri Stenbäck, joka kesäkuussa v. 1842 oli vihitty papiksi, asui Nygårdin tilaan kuuluvassa Stormbacka nimisessä torpassa.
Jo Kalajoen käräjien aikana tuli Suomen herännäisyys L. H. Laurinin "Nordisk Kyrkotidningiin" lähettämien kirjoitusten kautta jossain määrin tunnetuksi kristillisissä piireissä Ruotsissa. Tarkempia tietoja tästä liikkeestä sai vähän myöhemmin Lauri Stenbäckin kirjeiden kautta, paitsi hänen ennen mainittu ystävänsä Skarstedt, Ruotsin uusimmassa kirkkohistoriassa tunnettu Kaarle Olov Rosenius. Ei ole kummallista, että varsinkin viimemainittu halusi päästä likemmin tuntemaan Suomen herännäisyyttä. Olihan tämä liike silminnähtävästi valtava uskonnollinen ilmiö ja tarjosihan se monta liittymiskohtaa hänen omille pyrinnöilleen. Varsinkin oli se seikka, että muutamat maallikot kuuluivat sen johtomiehiin, herättänyt hänen huomiotaan. Kun sentähden Stenbäck kehotti häntä tulemaan Suomeen "omin silmin näkemään ja omin korvin kuulemaan", päätti hän sopivassa tilaisuudessa kutsua noudattaa.
Kesällä 1843 valmistettiin K. K. von Essenin kodissa Espoossa suurta perhejuhlaa, F. H. Bergrothin ja ennenmainitun Hilda Fabritiuksen häitä. Viimemainittu oli näet v. Essenin vaimon Sofia Fabritiuksen, o. s. Arppe, tytär ensimäisestä avioliitosta, ja paitsi muita vieraita odotettiin Nygårdiin sulhasen lukuisia sukulaisia ja heidän ystäviään. Savonkin puolen heränneitä oli sinne kutsuttu, sillä samassa tilaisuudessa oli päätetty solmia myöskin v. Essenin kälyn Aleksandra Arppen ja heränneissä piireissä tunnetun Säämingin lukkarin P. Venellin aiottu avioliitto. Hääpäiväksi oli määrätty heinäkuun 3 p.
Oli syytä otaksua, että näihin häihin läheltä ja kaukaa saapuisi paljon heränneitä. Sentähden oli Stenbäck ilmoittanut Roseniukselle tästä tilaisuudesta ja kehoittanut häntä siihen saapumaan. Tämä päätti noudattaa kutsua. Yhdessä suhteessa ei Stenbäck ollut toivossaan pettynyt. Rosenius sai täällä tavata paljon Suomen herännäisyyden edustajia, niiden joukossa monta liikkeen huomatuimmista johtomiehistä. Kaikkiaan oli siellä 25 herännyttä pappia sekä paljon muita liikkeeseen kuuluvia säätyläisiä ja paljon talonpoikaista kansaa. Vieraista ovat sitäpaitsi mainittavat kaksi ylioppilasta, Niilo Gabriel Arppe ja Otto Edvard August Hjelt, jotka kumpikin myöhempinä aikoina saivat huomatun aseman herännäisyyden riveissä. Edellinen, joka oli syntynyt Kiteellä 1823 ja tuli ylioppilaaksi 1840, oli K. K. v. Essenin vaimon veli. Hän oli heränneitten ylioppilasten keskuudessa tunnettu elävästä kristillisyydestään. Herralle oli Hjeltkin nuorena sydämensä avannut. Hän oli syntynyt Turussa 1823 ja tuli ylioppilaaksi 1839. Hänkin nähtiin usein Berghin, v. Essenin ja Stenbäckin Helsingissä pitämissä seuroissa.
Roseniuksen saavuttua Helsinkiin, saattoi Hjelt hänet Espooseen. Gransin kestikievarissa tapasivat he Paavo Ruotsalaisen, joka myöskin oli matkalla Nygårdiin.
Kun Rosenius tuli, juoksi Stenbäck häntä vastaan tervehtien häntä ystävällisesti, lausuen "vai niin, tuon näköinenkö sinä olet." Alussa vallitsi hääjoukossa vakava, hiljainen henki, mutta vähitellen alkoi seurustelu Roseniuksen mielestä käydä liika vapaaksi. Suomalaisten heränneitten käytös ei miellyttänyt häntä. Rosenius oli sivistynyt mies ja luonteeltaan sävyisä, hiljainen. Varsinkin loukkasi häntä Paavo Ruotsalaisen huolimaton ja meluava esiintyminen. Ukko käytti väkijuomia hyvinkin varomattomasti, eikä ensinkään näyttänyt välittävän siitä, miten hän muita vieraita kohteli. Puhuttiin uskonnollisista asioista. Syntyi väittelyä hengellisen elämän salaisuuksista. Rosenius, jolle Paavon puheet käännettiin, lausui ajatuksia, joita ei tämä hyväksynyt, ja hän puolestaan sai alusta alkaen aivan väärän käsityksen tuon kummallisen suomalaisen uskonnollisesta katsantotavasta. Tässä tilaisuudessa, niinkuin niin monesti muulloin, koetti Paavo ennen kaikkea sanoillaan ja koko käytöksellään osoittaa, että tekopyhyys on synneistä vaarallisin. Kun häntä "meren takaakin oli tultu kuulemaan", tahtoi hän antaa tarkastajalle ainakin "sen läksyn, ettei farisealaisuus tee ketään kristityksi." Muutamien kehoituksesta suostui Rosenius kuitenkin kertomaan herätyksestään. N. K. Malmberg, joka kaikkien iloksi myöskin oli tilaisuuteen saapunut käänsi suomeksi hänen sanansa. Mutta pitkälle ei kertoja ehtinyt, ennenkuin Paavo keskeytti kertomuksen, kiivaasti lausuen, ettei hän tahtonut kuulla enempää, koska "semmoinen usko on kiiltopyhyyttä ja farisealaisuutta eikä mitään muuta." Hänen ja Ruotsalaisen väli rikkoontui auttamattomasti heti alussa.
Roseniuksen väitellessä Ruotsalaisen kanssa ei kukaan papeista ollut edellistä puolustanut, päinvastoin olivat kaikki kannattaneet savolaista oppi-isää. Myöhemmin illalla koetti Rosenius papeille selvittää käsitystään Kristuksen evankeliumista. Mutta ei kukaan nytkään, vaikka keskustelu oli maltillisempaa, hyväksynyt hänen kantaansa. Päinvastoin ilmoittivat he empimättä kannattavansa Paavon oppia. Ei edes Stenbäck, joka oli kutsunut Roseniuksen Suomeen, lausunut mitään, joka vähimmässäkään määrässä olisi ollut omiaan sovittelemaan yhteen väittelijäin toisistaan erilleen meneviä mielipiteitä. Tuskin missään tilaisuudessa on Suomen herännäisyyden jyrkkyys niin taipumattomana esiintynyt kuin tässä. Ei sovi oudoksua, että Rosenius jälestäpäin kirjoitti: "Paavo oli opettajien opettaja. Mitä hän puhui, oli puhuttu taivaasta, paljon tärkeämpää kuin raamatun sana."
Epäilemättä erosi Roseniuksen uskonnollinen kokemus ja katsantotapa hyvinkin paljo Paavo Ruotsalaisen kovissa sisällisissä ja ulkonaisissa taisteluissa saavutetusta vakaumuksesta. Mutta oudolta tuntuu kuitenkin, ettei minkäänlaista ymmärtämystä heidän välillään syntynyt. Jos viimemainittu väärin arvosteli ruotsalaista vierasta, niin oli se käsitys, minkä tämä Espoossa sai Suomen heränneistä, epäilemättä vielä nurjempi. Sitä kuvaamaan lainaamme tähän muutamia otteita Roseniuksen eräälle ystävälle kirjoittamasta kirjeestä, jossa hän kertoo Suomessa käynnistään. Lausuttuaan vasta kerrotut sanat Ruotsalaisen Suomen heränneitten piirissä nauttimasta rajattomasta auktoriteetista, arvostelee hän tämän ja hänen ystäväinsä oppia ja elämää seuraavin sanoin:
"Paavo opetti, että ihminen omistaa Jumalan armon ainoastaan niinä hetkinä, joina hän taistelee armonistuimen edessä; 2:ksi: Eläminen, puhuminen, tai jossain suhteessa käyttäytyminen toisin, kuin maailman lapset, on aina ollut ulkokullattujen tuntomerkki. Elämässä tulee olla vapaa, mutta tällä ei tarkoitettu ainoastaan teeskentelemätöntä, luonnollista ja lahkolaisuuden orjuudesta vapaata kristillistä vapautta, vaan sellaista vapautta, joka sallii kristityn kiroilla, meluta, jaaritella, juoda j.n.e. Toisin sanoen: omassatunnossaan ei kristitty ole vapaa, vaan kerrassaan helvettiin sidottu, paitsi niinä hetkinä, joina sielu taistelee katumuksen ja rukouksen taistelua; mutta elämässään, lihan puolesta, saa hän olla riehuvan vapaa — —"
"Tämän suunnan miehet eivät usko minkäänlaista armontilaa olevaksi. Itsevanhurskauden syöpä, jota he vapaalla elämällä ovat tahtoneet karkoittaa ulkonaisesta olennostaan, on syöpynyt sisäänpäin, heidän olentonsa syvyyteen, ja turmellut sydämen, jonka kituminen ja rukouksissa mateleminen Jumalan edessä on heidän uskonnollisessa käsityksessään saanut saman merkityksen, kuin kätten työt tavallisten farisealaisten pyhyysopissa. Sanalla sanoen, Kristuksen ja apostolein opin tärkeimmät totuudet: usko, uskon hedelmät, ijankaikkinen, kaikki peittävä Kristuksen vanhurskaus, koko ihmisen (siis myös ulkonaisen elämän) uudistus, kaikki nämä seikat kieltää tämä suunta ei ainoastaan elämässä, vaan myöskin opissa."