Niihin määrin epämiellyttävän vaikutuksen tekivät suomalaiset heränneet Roseniukseen, ettei hän mainitussa kertomuksessa heille mitään tunnustusta anna. Ainoastaan Malmbergin, jota hän nimittää "yhdeksi päämiehistä", kertoo hän saaneensa mielipiteisiinsä yksityisessä keskustelussa taipumaan, lisäten kuitenkin, "että hänkin, joukkoon tultuaan jälleen oli poissa". Myöskin v. Essenin ja Hedbergin "taipuvaisuudesta" hän sivumennen mainitsee, kertoen niinikään ja ikäänkuin sääliväisyydellä, että "noin kolme neljä", saatuaan kuulla, miten hän oli asettunut johtomiehiä vastaan, "pelonalaisina, mutta säteilevin silmin" tulivat hänen luoksensa kuulemaan Kristuksen evankeliumia. Niin pitkälle menee Rosenius epäluuloissaan, että hän arvelee J. I. Berghin, jota hän sanoo kuulleensa kiitettävän muita "puhtaammaksi", tahallaan pysyneen poissa koko tilaisuudesta.
Mikäli asia koskee heränneitten oppia, perustui Roseniuksen käsitys Suomen pietistoista suureksi osaksi hänen keskusteluunsa Lauri Stenbäckin kanssa, jota hän seuraavana päivänä puhutteli viimemainitun huoneessa, ikäänkuin väittelystä väsyneenä, kirjoittaa hän samassa kertomuksessaan, "heittäytyi Stenbäck pitkäksi vuoteelleen. Minä lausuin: Koska nyt olemme kahden kesken ja puhumme tuttavallisesti, niin sano minulle, minkälainen on oma tilasi? Uskotko todellisesti, että tällä hetkellä olet armoitettu Jumalan lapsi? Hän katsoi minuun, kummastellen että saatoin kysyäkään semmoista. 'En, sen toki tietänen, että minä nyt olen kadotettu', kuului vastaus. Kadotettuko, mitä sanotkaan? minä vastasin! 'Niinpä kyllä, jos nyt kuolisin, joutuisin helvettiin'. Hämmästyneenä kysyin: Mitenkä näin ollen voit niin rohkea olla? En minä voisi sinulle sanaakaan puhua, jos tuntisin tilani semmoiseksi, vaan monesti olen, ainoastaan pelon tähden, etteivät asiani olisi hyvästi, tullut työhön kykenemättömäksi ja vuoteen omaksi joutunut — enkä kuitenkaan milloinkaan ole voinut niin tuntea ja katua syntiä kuin olisin tahtonut. Mutta, kysyin edelleen, etkö sitten vielä milloinkaan ole päässyt uskoon? Silloin joutui hän vielä enemmän kummiinsa ja meni niin pitkälle alentuvassa ja avonaisessa tunnustuksessaan, että hän, ymmärrettyäni hänen uskovan ainoastaan muutamina hetkinä, ja kysyttyäni, milloin hän viimeksi uskoi, vastasi: 'eilen illalla, päästyäni yksinäisyyteen. Nythän puhuttelen sinua, enkä makaa Jeesuksen jalkain juuressa'. Tuskin voinet uskoa", huudahtaa Rosenius kirjeessään, "että nämät sanat ovat oikein kerrotut. Vaikea on minun itsenikin sitä uskoa, eikä kuitenkaan ainoakaan sana ole sepitetty".
Ikävän vaikutuksen tekee monesta syystä tämä Roseniuksen kertomus. Ilmeistä on, että se ainakin suureksi osaksi perustuu väärinkäsitykseen. On väitetty, että Rosenius, joka oli kotoisin Pohjois-Ruotsista, osasi suomea, mutta päästäksensä Suomen pietistoja perinpohjin käsittämään, ei ollut ymmärtävinään heidän puhettaan. Väite on perätön. Muutamia sanoja hän ymmärsi, ei muuta. Kavaluudella ei hän tahtonut päästä suomalaisiin tutustumaan, vaan hän tuli vilpittömässä mielessä ja ennakkoluuloista vapaana. Jo siitä syystä oli hän oikeutettu odottamaan vastaavaa kohtelua siinäkin tapauksessa, ettei hänen mielipiteitään hyväksytty. Tätä vaatimassa oli lisäksi se seikka, että hän oli muukalainen, jolle sentähdenkin olisi tullut osoittaa kohteliaisuutta. Rosenius oli Ruotsissa jo siihen aikaan siksi huomattu henkilö, että hänen arvostelunsa vaikutti paljon sikäläisissä kristillisissä piireissä. Seurauksena hänen Suomessa käynnistään oli, että Suomen herännäisyyden maine Pohjanlahden toisella puolella siitä alkaen ei ollut hyvä. Tämä seikka ei ollut vaikuttamatta meidän uskonnollisiin oloihin. Kun herännäisyydessä, kuten vasta saamme nähdä, syntyi hajaannus, ja entiset ystävät soimaten hyökkäsivät sitä vastaan, saivat nämä kannatusta Ruotsista, vakaantuen senkautta yhä enemmän riita- ja vastustamishalussaan.
Mitä tulee Roseniuksen kertomukseen Suomen heränneitten jumalattomasta elämästä, niin on se siksi ilmeisesti väärä, ettei asia pitkiä selityksiä kaipaa. Mahdotonta on otaksua, että hän vastoin parempaa tietoansa on heitä sillä tavoin kuvannut. Mutta näin ollen on vaikea käsittää, miten hän semmosiin tuloksiin on saattanut tulla. Sen voi ymmärtää, että hän piti suomalaisten esiintymistä, ei ainoastaan mikäli asia koskee Paavoa ja muita talonpoikia, vaan moniaita säätyhenkilöitäkin, kömpelönä ja epähienona, mutta siitä on pitkä askel jumalattomuuteen. On arveltu, että Rosenius, kuullessaan heränneitten usein puhuvan perkeleestä, jonka sanan hän ehkä ymmärsi, sai sen käsityksen, että he kiroilivat. Mahdollista — mutta siinä tapauksessa arvosteli hän arveluttavan pintapuolisesti heidän elävästi tunnettua tietoisuuttaan siitä, että sielunvihollinen väijyy ihmistä kaikkialla. Kirouksia keskuudessaan he eivät kärsineet. Tämä tosiseikka on siksi tunnettu, ettei se todistusta kaipaa. Olemme huomauttaneet siitä varomattomasta tavasta, millä Paavo tässäkin tilaisuudessa väkijuomia viljeli. Mutta jos Rosenius sai sen käsityksen, että Paavo oli viinaan menevä mies, niin ei mikään oikeuttanut häntä väittämään, etteivät heränneet juoppoutta edes syntinä pitäneet. Asia on tietysti arvosteltava sen ajan kannalta, ja juuri siihen nähden tuntuu Roseniuksen kertomus tässäkin suhteessa kummalliselta. Tilaisuudessa vallitsi iloinen mieli, sillä eihän Nygårdissa surujuhlaa vietetty. Jos ei tämä mieli osoittautunut tuolla ulkonaisesti hiljaisella, sivistyneen seuraelämän vaatimuksia tarkkaan noudattavalla tavalla, johon Rosenius oli tottunut ja joka oli hänen oman, suomalaisten silmissä hieman imelän jumalisuuden mukaista, niin sopisi odottaa, että hän pystyisi näkemän edes jotakin hyvää tuon karkean kuoren alla. Mutta sitä hän ei näe, ei ainakaan tunnusta nähneensä.
Tarkatessamme Stenbäckin yllämainittua kahdenkeskistä väittelyä Roseniuksen kanssa, tuntuvat omituisilta edellisen sanat "jos minä nyt kuolisin, täytyisi minun joutua helvettiin", varsinkin kun hän myöntää edellisenä iltana eläneensä uskonelämää Kristuksessa. Kysymys koskee armon tilaa ja missä määrässä kristitty voi olla tietoisena siitä. Epäilemättä oli eroitus Stenbäckin ja Roseniuksen katsantotavan välillä tästä asiasta suuri. Edellinen väitti, että tuo tietoisuus on olemassa ainoastaan silloin, kun ihminen, kilvoiteltuaan syntiä ja epäuskoa vastaan, on saanut kokea Jumalan ääretöntä armoa Kristuksessa. Kun ajatukset ovat poissa Jumalasta — niin tarkoitti hän — on myös tuo tietoisuus kadonnut, ja silloin ihmisestä tuntuu kuin olisi hän kadotuksen oma, kunnes uudistetun kilvoituksen kautta kateessa ollut armo jälleen armonistuimen luona löytyy. Tämä oli Paavonkin oppi, jos muutoin hänen opistaan, järjestelmällisesti määriteltynä oppina, ensinkään saattaa puhuakaan. Niin välitön ja harvinaisen suora kuin Stenbäck oli, vastasi hän Roseniuksen yllämainittuun kysymykseen: "uskotko olevasi armoitettu Jumalan lapsi tällä hetkellä?" niinkuin hänestä juuri silloin tuntui. Miltä tämä vastaus opin kannalta arvosteltuna kuului, sitä hän ei ensinkään ajatellut. Ei puhunut hän armontilasta semmoisena, ei siitä miltä hänen tilansa Jumalan puolelta näytti, vaan miltä se omassa sydämessä tuntui. Rosenius taas puhui sekä väittelyssään Stenbäckin että edellisenä päivänä muiden kanssa pääasiallisesti armontilan objektiivisesta puolesta.
Kertomuksessaan lausuu Rosenius: "Minä koetin teroittaa heidän mieleensä sitä totuutta, että evankeliumi selvin sanoin vaatii omantunnon vapautta ja lihan ristiinnaulitsemista, ja se julistaa, että Kristus on valmistanut ihmisille syntien anteeksiantamuksen, eikä suinkaan lupaa synnin tekemiseen, sekä ettei usko ole ainoastaan taistelemista armonistuimen edessä eikä ajatusta, työtä ja vaivaamista, vaan se on sydämen luottamus ja lepääminen Kristuksessa, joka usko varsin hyvin minussa voi asua silloinkin, kun minä ajattelen ja puhelen maallisia asioita, keskustellen ihmisten kanssa". Kun Ruotsalainen ja muut Roseniuksen mielestä olivat puhuneet "omantunnon vapautta vastaan", niin he olivat tarkoittaneet, ettei ihminen itse saa julistaa rauhaa omalletunnolleen eikä itse koettaa tyydyttää sen vaatimuksia, vaan että sen alituisesti täytyy saada meitä nuhdella ja siten Kristuksen, ainoan oikean rauhan antajan puoleen meitä kurittaen pakottaa. Heränneet pitivät omantunnon rauhan nauttimista niin sanoakseni sapattitunnelmana, jota kannatti arkipäivien työn helteessä kilvoitellen etsiä. Mutta kyllä he silti kilvoittelunkin aikoina toivossa muistivat apostolin sanat: "jos meidän sydämemme tuomitsee meitä, niin on Jumala sydäntämme suurempi". Tätä heidän kantaansa ei Rosenius ensinkään näy käsittäneen. Sen sijaan hän singoittaa heitä vastaan sen syytöksen, että he Kristuksen anteeksiantavan armon turvissa tahallaan tekivät syntiä. Raskaampaa syytöstä ei voi kenestäkään tehdä. Ei ole Suomen herännäisyys semmoista syytöstä ansainnut. Paljon voisi Roseniukselle antaa anteeksi, jos syynä näihin hänen häikäilemättömiin tuomioihinsa olisi ollut se seikka, että hän sai aivan väärän käsityksen suomenkielisten heränneitten, etenkin Paavon puheista, jotka vaillinaisesti, ehkä joskus väärinkin hänelle käännettiin. Mutta muistaessamme, että kaikki papit, joita hän yksityisestikin puhutteli, osasivat ruotsia ja että hän perustaa arvostelunsa heränneitten opista suureksi osaksi Lauri Stenbäckin suorastaan hänelle itselle lausumiin sanoihin, emme voi häntä tälläkään puolustaa. Meidän täytyy hänen kertomuksestaan Suomen heränneistä antaa se todistus, että se on väärä todistuskappale.
Tällä emme kuitenkaan tahdo väittää, ettei Rosenius olisi ollut oikeutettu puhumaan Paavon opin puutteellisuuksista eikä tekemään mitään muistutuksia heränneitten käytöksestä. Mutta tämä olisi ollut jotakin aivan toista, kuin ne tuomitsevat lausunnot, joita hänen kertomuksensa alusta loppuun on täynnä. Jos hän niin olisi puhunut, ansaitsisi huomiota myöskin hänen epäilemättä oikea arvostelunsa Paavon heränneitten piirissä nauttimasta ylenmäärin suuresta, heidän katsantotapaansa rajoittavasta ja koko heidän käytöstään määräävästä auktoriteetista. Mutta tämäkin hänen arvostelunsa menettää voimansa niiden moitteiden tulvassa, joka täyttää koko hänen kertomuksensa.
* * * * *
Kauan säilyi tämä tilaisuus heränneitten muistossa. Usein puhuttiin "Venellin häistä" ja muisteltiin siellä pidettyjä puheita ja muita opettajain suusta kuultuja neuvoja. Vaikka heränneet papit mielipahalla kuulivat Roseniuksen arvostelun Suomen herännäisyydestä, olivat he pahoillaan siitä, että häntä oli kohdeltu "ylimielisesti ja epäystävällisesti". Varsinkin Stenbäck, jonka jalomielisyys ja totuudenrakkaus tässäkin tulee näkyviin, otti asian usein puheeksi, sanoen sitä kovin paheksuvansa. [F. H. Bergrothin almanakkamuistiinpanoja; Aspelin, Lars Stenbäck s. 349-356; "C. O. Rosenius, hans liv och verksamhet," joka sisältää otteita mainitsemastamme kirjeestä; kertoneet (1896) N. G. Arppe, Otto Hjelt, Karolina Elisabet Stenbäck, Ebba Stenbäck, Charlotte Achrén sekä professori Norrby y.m. Upsalassa.]