Grönbergin rohkea, peloton luonne ja hänen etevät saarnalahjansa eivät voineet olla vaikuttamatta Tampereella löytyviin nälkäisiin sieluihin. Kaupungissa syntyi herätyksiä ja näihin heränneisiin liittyivät toinen toisensa perästä niistäkin hänen sanankuulijoistaan, jotka ennen olivat olleet alttiita herrnhutismin ja Renqvistin vaikutukselle. Maaseudullakin huomattiin pian nuoren herännäisyyssaarnaajan vaikutus. Niin kävi esim. Kangasalla, missä muiden kera Liuksialan kartanon omistajan, K. O. Meurmanin tyttäret isänsä vastarinnan uhallakin alkoivat suosia pietismiä. Nämä, samoinkuin muutamat säätyhenkilöt Pälkäneeltä, v. 1825 täällä kuolleen kirkkoherra H. Aspegrenin tyttäret y.m., kulkivat heräjävien talonpoikien seurassa Tampereella Grönbergiä kuulemassa. Neidit Aspegren, joiden herätys näkyy olleen hyvin syvällistä laatua, ulottivat matkansa joskus Ruovedelle ja Keuruulle saakka.
V. 1841-1842 oli F. H. Bergroth kirkkoherranapulaisena Längelmäellä. Hänen saarnansa herättivät sielläkin ihmisiä synnin ja suruttomuuden unesta. Tässä, heränneitten valtateistä syrjässä olevassa seurakunnassa, syntyi virkeä liike, joka seuraavina vuosina yhä lisääntyi. Se on paljon huomattavampi kuin esim. Längelmäveden toisella puolella olevassa Oriveden seurakunnassa samaan aikaan syntynyt herännäisyys, vaikka pohjoisesta päin Tampereelle matkustavien heränneitten matka kulki viimemainitun pitäjän läpi. Seuroja piti viimemainitussa seurakunnassa Simo Lindström, joka v. 1843 pääsi lukkariksi siellä. Jo sitä ennen oli hän Kuhmalahdella, missä hän niinikään oli ollut lukkarina, johtanut sikäläisten heränneitten hartauskokouksia. Näiden luku ei kuitenkaan kasvanut suureksi, ja pienenä pysyi myöskin Orivedellä johtamansa liike, jos sitä sillä nimellä ensinkään voi nimittää. Lindströmiä kiitetään eteväksi puhujaksi ja hänen maineensa oli levinnyt kauas pohjoiseenkin. Paitsi Kuhmalahden ja Kangasalan heränneitä nähtiin hänen kodissaan "Ylimaankin" körttiläisiä, jotka matkoillaan Tampereelle poikkesivat häntä puhuttelemaan.
Verrattuna Lounais-Suomen, Pohjanmaan, Savon, Karjalan, vieläpä Itä-Hämeenkin pietistisiin liikkeisiin, näyttää Länsi-Hämeen herännäisyys hyvinkin vaatimattomalta. Varsinaista liikettä, semmoista kuin muualla maassa, ei täällä synny. Hämeen kansassa ei löydy pohjalaisen toimintahaluista rohkeutta, ei savolaisen salaperäisiin asioihin taipuvaa, tunteista rikasta mieltä eikä Karjalaisen runollista, lapsellisen avosydämistä luonnetta. Ratkaisuun on hän hidas eikä altis jyrkkiin muutoksiin. Itseensä sulkeutuneena kun hän on, ei ole hän halukas muille ilmaisemaan, mitä sydämensä pohjalla liikkuu, ja häneltä puuttuu tarmoa vetämään sitä esille edes oman itsensä nähtäväksi. Nämä luonteenominaisuudet selittävät ainakin suureksi osaksi, miksi eivät hengelliset liikkeet yleensä, ei 19:sta vuosisadan valtaava herännäisyyskään, päässeet juurtumaan kysymyksessä oleviin seutuihin, vaikka jo vanhemman herännäisyyden vaikutus niihin ulottui. Mutta sitä suurempaa huomiota ansaitsevat ne pienet joukot ja ne yksityiset henkilöt, jotka ympäristönsä hitaudesta huolimatta tunsivat, että Herra entistä voimallisemmin etsi Suomen kansaa, ja heräsivät virkeämpään hengelliseen elämään. Näistä Länsi-Hämeen heränneistä mainitsemme sentähden ennenmainittujen lisäksi vielä muutamia.
V. 1836 piti piispa Melartin piispantarkastuksen muun muassa Kangasalla ja siihen kuuluvassa Kuhmalahden kappeliseurakunnassa. Tarkastuspöytäkirjaan merkittiin, että eräs "kulkeva räätäli" v. 1835 olisi levittänyt lahkolaisuutta Kuhmalahdella. Tämä mies oli Emanuel Ekholm. Hän oli kotosin Kangasalta, missä oli tunnettu "Vatialan Manun" nimellä. Miten omituinen ja yksinkertainen hän olikin, kuului hän niiden harvalukuisten joukkoon, jotka niillä seuduin tahtoivat tehdä työtä Herran viinimäessä. Ahkeraan piti hän rukouksia ja hartauskokouksia Kangasalla ja Kuhmalahdella, ulottaen monesti matkansa Sahalahdelle, Pälkäneelle ja Luopioisiin. Ihmiset, varsinkin lapset, hänestä yleensä pitivät. Hän sai pitää pieniä seurojaan taloissa ja mökeissä. Ainoastaan valonarat viranomaiset häntä ahdistivat. V. 1835 sakotettiin häntä luvattomasta seuranpidosta, jonka tuomion johdosta hän lienee ollut vankilassakin, kun ei jaksanut sakkoja maksaa.
Kangasalan heränneistä on Jokioisten talon omistaja Tuomas Heikinpoika Katila ehkä merkittävin. Hän oli ahkera rukoilija, ja Jumalan sanan viljeleminen oli hänelle kallis asia. Miten halukas hän oli lukemaan hengellistä kirjallisuutta, näkyy siitä, että hän hankki itselleen paljon kirjoja. Useimmat niistä olivat heränneitten eniten käyttämiä hartauskirjoja. Ollen itse valvova kristitty, neuvoi Katila ihmisiä "repimään pois kaikki synnin juuret, jotta syntielämä ei saisi jatkua." Kaikki huomasivat, ettei hän muilta vaatinut muuta kuin itseltään, he näkivät hänen siunaten menevän työhönsä ja rukoillen sen lopettavan, ja sentähden olikin hänen vaikutuksensa suuri, ei ainoastaan omassa talossaan, missä moni palvelija heräsi sielunsa asiaa ajattelemaan, vaan koko pitäjässä. Toiset kyllä sanoivat häntä kovaksi lain mieheksi.
Katila oli syntynyt v. 1794 sekä herännyt jo ennenkuin uudemman herännäisyyden tuulahdukset alkoivat tuntua hänen kotipitäjässään. Tämä oli hänen kehitykselleen tärkeää ja painaa hänen kristillisyyteensä omituisen leiman. Katila ei näet liittynyt mihinkään suuntaan, ollen Renqvististäkin, josta hän eniten piti, riippumaton. Häntä kyllä sanottiin renqvistiläiseksi, mutta sitä hän ei ollut, ei ainakaan tämän nimen tavallisessa merkityksessä. Ja tuo hänen vallitsevista herännäisyyssuunnista vapaa uskonnollinen katsantotapansa painoi omituisen leimansa myöskin koko seudun heränneitten hengellisyyteen, kehittäen heidät suvaitsevammiksi toisin ajattelevia kohtaan, mutta vieroittaen heitä samalla siitä herännäisyydelle omituisesta vakaumuksen jyrkkyydestä, joka ei tahdo tietää mistään tinkimisestä, kun ihmisen kallein asia on kysymyksessä.
Katilan likeinen ystävä oli Liuksialan torppari Simo Hautala, hänkin polvirukousten harjoittaja ja ahkera sananviljelyä Renqvistin hengessä. Jo nuorena oli hän herännyt. Grönbergin saarnoista hän sitävastoin ei pitänyt.
Tarkemmin kuin muut näiden seutujen heränneet seurasi Erkki Erkinpoika Humaloja herännäisyysliikkeen vaiheita. Hän oli kotosin Pälkäneeltä ja sai ensimmäisen herätyksensä Sahalahden vanhojen heränneitten seuroissa jo v. 1825. Kuultuansa Renqvistin ja varsinaisen herännäisyyden johtomiesten välillä syntyneestä eripuraisuudesta, matkusti hän v. 1840 J. F. Berghin luo Nurmijärvelle, saadakseen häneltä selvitystä epäilyksissään. Ei tiedetä, mitä Bergh hänelle puhui, vaan se tiedetään, että Humaloja myöhemmin yhä selvemmin osoittautui Renqvistin hengenheimolaiseksi. Tietysti oli etupäässä hänen kotiseutunsa heränneitten taipumus tuohon suuntaan häntä siihen johdottanut. Etenkin lienevät häneen vaikuttaneet Tampereella asuvien ystäviensä hartausseurat, joissa hän usein kävi. Vaikka Pohjanmaan herännäisyys Grönbergin saarnan kautta kaupungissa leviämistään levisi, säilyi siellä näet, vieläpä varttuikin, renqvistiläinenkin suunta. Paljon vaikuttivat myöskin Itä-Hämeen rukoilijat, joita silloin tällöin saapui Tampereelle, näillä seuduin asuvien ystäviensä ja näiden johtomiesten herättämiseksi entistä suurempaan eloisuuteen.
Jyrkästi pietististä leimaa ei tämä Länsi-Hämeen liike, niinkuin olemme nähneet, alkuaikoinakaan kantanut, ei renqvistiläisyyden ja vielä vähemmin varsinaisen herännäisyyden. Mutta saman hengen lapsi, kuin nämä, sekin oli, jos kohta ulkonäkö ja yksinäisyydessä kehittyneet tavat ja menot olivat erilaiset. Selvemmin näkyy sen sukulaisuus renqvistiläisyyden kanssa useimmissa seurakunnissa. Varsinkin Kuhmalahdella oli rukoilijain luku huomattava. Siellä kokoonnuttiin edeltäpäin määrättyinä päivinä hartautta harjoittamaan ristiäisiin, häihin, hautajaisiin y.m. perhejuhliin. Pohjanmaan herännäisyyden leimaa näkyi eniten Längelmäellä. Siellä, Orivedellä sekä muutamissa muissa seurakunnissa tuli körttipukukin käytäntöön.
Minkään kovemman vainon alaisiksi eivät Hämeen heränneet joutuneet. Mutta tarkkaan heitä viranomaiset pitivät silmällä. Kangasalla v. 1836 toimittamassaan yllämainitussa tarkastuksessa muistutti arkkipiispa Melartin "sattuneesta syystä papistoa pitämään huolta siitä, ettei rahvaan yksityisissä hartausseuroissa mitään muita kirjoja saa käyttää, kuin tarkoitukseen sopivia". Kolme vuotta myöhemmin teroitti piispa Ottelin Luopioisissa pitämässään tarkastuksessa papistolle "miten välttämätöntä olisi, että joka seurakunnan kirkkoherra tarkasti valvoo semmoisia muista seurakunnista tulleita henkilöitä, jotka ylentävät itsensä uskonnonopettajiksi". Samaa tarkkaa silmälläpitoa todistaa eräs arkkipiispa Melartinin Grönbergille noin v. 1841 kirjoittama kirje, jossa hän varoittaen puhui Tampereella leviävästä herännäisyydestä hänelle saapuneista valituksista. Ehkä teki Grönbergin jyrkkä vastaus hyvän vaikutuksen arkkipiispaan, koska tämä ei muihin ehkäisemiskeinoihin ryhtynyt. [Ylläolevat tiedot Länsi-Hämeen herännäisyydestä olen koonnut J. V. Vallinheimon ansiokkaasta julkaisusta "Kuvauksia muutamain Keski-Hämeen seurakuntain uskonnollis-siveellisistä oloista IV", Kirkkohist. Seuran Pöytäkirjat IX; sitäpaitsi Adolfine Meurmanin kirje J. Grönbergille 1844; A. Meurmanin, Rosa Riddelinin, J. Grönbergin y.m. kertomukset.]