Jos Länsi-Hämeen seurakunnista siirrymme itäänpäin, kohtaa meitä jo Päijänteen tienoilla yhä huomattavammaksi kasvanut renqvistiläinen liike. Petäjävedellä, Korpilahdella, Jämsässä, Sysmässä, Hartolassa, Kangasniemellä löytyy rukoilijoita, jota paitsi Ruotsalaisen herännäisyys on saanut jalansijaa näillä seuduin. Mikkelin tienoilla on, niinkuin ennen olemme nähneet, rukoilijain luku vielä suurempi ja järjestyneisiin joukkoihin ryhmittynyt. Heidän alansa ulottui vielä 1840-luvun keskipaikoilla Joroisiin, Hankasalmelle, Pieksämäelle ja Rautalammelle (katso I osa, s. 325). Mutta viimemainittuihinkin seurakuntiin oli Ruotsalaisen oppi levinnyt. Että liike näissäkin seurakunnissa, jotka eivät suinkaan ole Savon herännäisyyden pääpaikkoja, oli päässyt syvään juurtumaan kansaan, osoittaa muiden todistusten kera sekin, että Joroisten kappalainen K. E. Vargentin v. 1841 eräässä häneltä vaaditussa selityksessä sanoo seurakuntansa rahvaan olevan "hurjan pietististä". [J. F. Berghin kirje Fredrique Bergstadille 5/11 1841.]
Paluumatkallaan "Venellin häistä" kävi Paavo Ruotsalainen ensi kerran tervehtimässä Säämingin heränneitä. Sikäläinen liike oli 1830-luvun loppupuolella ja seuraavan vuosikymmenen alussa paljon kasvanut. Vaikka kirkkoherra J. N. Stråhlman ja etenkin kappalainen A. Kiljander kiivaasti vastustivat liikettä ja vaikka sekä Kerimäen että Säämingin heränneitä oli sakotettu oikeudessa "luvattomien seurojen pitämisestä", olivat Olli Mikonpoika Pesosen ja Matti Liukon opetuslapset pysyneet uskollisina kihlausaikansa lupauksille. Paavo ei ennen ollut käynyt näillä seuduilla, mutta hän oli kuullut paljon hyvää sikäläisistä heränneistä. Toisia heistä oli hän tavannut Suonenjoen Berghin seuroissa, toisia Kuopion markkinoilla, minne Savon heränneet tulivat ystäviään tapaamaan ja Paavolta neuvoa saamaan. Löytyipä semmoisiakin, jotka sielunhädän pakottamina olivat ulottaneet matkansa Nilsiään asti. Paavo viihtyi täällä hyvästi. Lukkari Venellin kodissa piti hän suuret seurat.
Säämingin ja Kerimäen heränneitten johtajina toimivat 1840-luvulla edelleen Olli Mikonpoika Pesonen ja Matti Liukko (I, s. 350-353). Seurapuhuja ei kumpikaan heistä ollut, mutta sitä enemmän he vaikuttivat muilla lahjoillaan ja kristillisinä karaktääreinä. Seuroja pidettiin usein. Niissä veisattiin "Siionin Virsiä" ja "Hengellisiä Lauluja" monesti "läpi yön" sekä luettiin Arndtia, Freseniuksen rippikirjaa tahi muuta hartauskirjaa. Luetun johdosta lausui joku muutaman sanan. Vilkkaat olivat etenkin keskustelut, joihin useat ottivat osaa. Huomattavin näistä oli Matti Liukko. Hänen neuvojaan ja opetuksiaan kiitetään erinomaisiksi. Jo ensi herätysten aikana tuli körttipuku jokseenkin yleiseksi Säämingin ja Kerimäen heränneitten piireissä, kun yleisesti kehoittaen sanottiin: "älkää sovittako itseänne maailman mukaan". Kaikki heränneet eivät kuitenkaan tähän pukuun pukeutuneet. Ei heitä kukaan siitä soimannut, kun eivät vain "maailman kaltaisia" olleet. Kotikuri oli vakavaa, joskus ankaraakin. Niin yleinen oli herätys, että Savonlinnan koulupoikiakin nähtiin seuroissa. Näitä seuroja pidettiin useimmiten lukkari Venellin kodissa. — Kauas levisi tieto Säämingin ja Kerimäen heränneitten elävästä kristillisyydestä. Olli Pesonen matkusti rahtimiehenä usein Helsinkiin, herättäen sielläkin jalolla esiintymisellään ja syvällisellä, lahjakkaalla puheellaan yleistä kunnioitusta heränneitten piireissä. Ehkä vielä suuremman maineen, kuin hän, saavutti varsinkin myöhemmin Matti Liukko. [Kertoneet N. G. Arppe, G. Pesonen, Otto Hjelt, kirkkoh. P. Malinen y.m.; Paimenmuisto.]
Kesälahdella oli jo 1830-luvulla herätyksiä tapahtunut. Vuodesta 1840, jolloin P. J. F. Brofeldt tuli seurakunnan kappalaiseksi, levisi liike vielä enemmän. Hieman haaveilevaa se oli — kielillä puhujia esim. löytyi paljon — mutta se tasaantui vähitellen uuden pappinsa johtamana. Varsinkin kun J. F. Bergh siirtyi Jaakkimaan ja alkoi käydä Kesälahdella, pääsi raitis henki siellä valtaan. — Säämingin ja Kesälahden heränneisiin liittyi paljon ystäviä Rantasalmella, missä herätyksen tuli niinikään voimallisena liikkui. Näiden seurakuntien heränneet pitivät jo tähän aikaan yleisiä seuroja. [Kertoneet N. G. Arppe, Matti Tapanainen (Jaakkima), rovasti H. K. T. Brofeldt, G. Pesonen y.m.]
Näidenkin seutujen vaiheisiin liittyy siis Juhana Fredrik Berghin jalo muisto. V. 1843 ryhtyi hän hoitamaan Jaakkiman seurakunnan kirkkoherranvirkaa. Uskoa, toivoa ja rakkautta säteilivät hänen silmänsä, mutta suurin niistä oli rakkaus. Millä mielellä toisinajatteleviakin kohtaan hän aikoi ryhtyä uutta virkaansa hoitamaan, näkyy esim. eräästä hänen muutamia päiviä ennen hänen tuloaan Jaakkimaan sinne vähän aikaisemmin muuttaneelle vaimolleen kirjoittamastaan kirjeestä. [Kirje, joka kuuluu Berghin ennen mainittuun kirjekokoelmaan, on päivätty 3/5 1843] Bergh näet kehoittaa häntä matkustamaan Sortavalaan sekä pyytämään "vanhaa ystäväänsä" Renqvistiä auttamaan Jaakkiman kappalaista, joka oli sairastunut, tämän virkatehtävissä.
Jaakkiman väkiluku nousi v. 1844 noin 9,000. Kansa oli raakaa ja tavattoman taikauskoista. Sen kasvattaminen kysyi väsymätöntä työtä ja tarmoa, eteviä lahjoja, monipuolista sivistystä sekä ennen kaikkia rakkautta, joka "kaikki uskoo, kaikki toivoo ja kaikki kärsii". Berghillä oli kaikki nämä ominaisuudet ehkä suuremmassa määrässä, kuin kenelläkään herännäisyyden suurmiehellä. Todellakin hämmästyttävän monipuolista ja valistuneen kristillisen mielen kannattamaa oli hänen työnsä Jaakkimassa. Suuri oli Berghin johtaman herännäisyyden vaikutus tässä pimeässä kolkassa. Kertomus siitä kuuluu seuraavaan aikakauteen. Tässä vain mainittakoon, että Bergh heti Jaakkimaan tultuaan ryhtyi vanhaa, jo v. 1833 kelvottomaksi tuomittua kirkkoa korjauttamaan, kun ei rakennettavana oleva uusi vielä ollut valmistunut, ryhtyi järjestämään haudankaivuuta, sievistämään kirkkomaata, piti kirkonkokouksia vaivashoidon asettamista varten paremmalle kannalle (muun ohessa päätettiin v. 1844, ettei köyhien lapsia saisi kuljettaa vaivaisruodilla talosta taloon, vaan että niille oli hankittava pysyväiset asunnot kristillismielisissä perheissä), sai aikaan lauluharjoituksia kirkkoveisuun parantamista varten j.n.e. Kaikki nämä toimenpiteet tarkoittivat kansan sivistyttämistä. Että Berghin silmämääränä niiden toteuttamisessa välillisesti tai välittömästi oli sielujen pelastus, sen ymmärsi jokainen, joka kuuli hänen särkevät saarnansa kirkossa ja hänen pappilassa pitämänsä elävät hartausseurat ja rukoukset. Seurauksena oli että jo ensi vuonna moni kääntyi pimeydestä valkeuteen. — Hyvänä apuna oli Berghillä herännäismielinen K. Veisell, joka vuosina 1843-1845 oli ylimääräisenä pappina seurakunnassa. [Jaakkiman kirkonarkisto; kert. (1896) Matti Tapanainen y.m. Jaakkiman vanhat heränneet; Paimenmuisto.] Jaakkimasta levisi liike naapuriseurakuntaan Parikkalaan, missä jo aikuisemmin herännäisyyden enteitä oli alkanut näkyä. Viimemainitun seurakunnan kirkkoherra A. U. Rönnholm uhkasi ryhtyä ankariin toimenpiteisiin J. F. Berghiä vastaan, koska tämä oli sallinut "puolien Parikkalan asukkaista" saapua muutamiin seurakuntansa luoteisessa kolkassa kesällä v. 1844 pitämiinsä seuroihin. [J. F. Bergin kirje J. I. Berghille 11/9 44.] Uhkaus näkyy kuitenkin jääneen sikseen. Sen pöytäkirjan alle, joka heinäkuun 9 p:nä 1843 tehtiin Berghin virkaanasettajaisissa, on muiden todistajain kera Henrik Renqvist kirjoittanut nimensä. [Jaakkiman kirkonarkisto.] Tiedämme, millä mielellä Bergh oli hänet vieraakseen kutsunut. Mutta Renqvist ei tahtonut sovinnosta kuulla puhuttavankaan. Hän valmisti paraikaa "uutta kauhistuskirjaa", jolle hän oli antanut nimen "Väärän opin kauhistus". Sen tarkoituksena oli kerrassaan lyödä maahan "väärä oppi", samalla kun se oli vastauksena niihin lukuisiin moittiviin kirjeisiin, joita Renqvistille oli kirjoitettu. Kirja on tähdätty Paavo Ruotsalaista ja tämän ystäviä vastaan. Se tuomitsee kerrassaan vääräksi koko heidän uskontonsa. Miten johdonmukaisesti Renqvist taisteli heitä vastaan, näkyy siitäkin, että syynä siihen, että hän "kiireesti" rupesi kirjoittamaan tätä kauan mietittyä kirjaa, oli "Berghin tulo rajaseurakuntaan". Käsikirjoitus valmistui syksyllä 1843. Porvoon tuomiokapituli hyväksyi sen, pyhittyään pois ainoastaan kahdesta paikasta muutamia lauseita, tanssista, joka "ei ole moitittava, koska Davitkin tanssi" sekä "väärien profeettain" kovuudesta palkankannossa y.m. vaatimuksissaan, "semmoiset huomautukset kun voivat herättää pahennusta." [Renqvistin kirjeet G. Monellille 25/8 1843 ja 5/12 43.] Kirja ilmestyi painosta v. 1844. Näistä asioista ystävälleen Monellille kirjoittamissaan kirjeissä sanoo Renqvist tietävänsä "Väärän opin kauhistuksen" tähden saavansa vastaansa "saatanan koko joukon".
Ikävän vaikutuksen tekee tämä Renqvistin katkeruus. Mutta miten ankarasti sitä arvostelemmekin, emme saa kieltää, että hänen tarkoituksenansa tässäkin on Jumalan valtakunnan kunnia. Sen varjelemiseen ja levittämiseen tahtoi hän rukoillen kaikki voimansa uhrata. Ja hedelmää kantoi näinäkin aikoina hänen työnsä. Vuosina 1843-44 tapahtui Sortavalassa yhä uusia herätyksiä; Impilahdelle, Ruskealaan ja Uukuniemelle levisi hänen oppinsa. Viimemainituissa seurakunnissa ei Renqvist itse käynyt, mutta niistä tultiin Sortavalaan hänen saarnojaan kuulemaan. Näillä matkoilla useat heräsivät, kertoen kotia tultuaan mitä olivat kuulleet ja kokeneet. [Renqvistin kirjeet G. Monellille 25/8 1843 ja 5/12 43]
Ilomantsissa levitti Renqvistin oppia hänen ystävänsä G. Monell, joka siellä oli apulaispappina v. 1842-46. Oppi-isältään sai tämä usein kirjallisia neuvoja ja kehoituksia sekä hänen kirjojaan seurakunnassaan levitettäviksi. [Paimenmuisto; Renqvistin kirje Monellille 5/4 44] Ilomantsissa, samoinkuin Liperissä, oli, niinkuin ennenkin on kerrottu, paljon näitä heränneitä; myöskin Paavo Ruotsalaisen ystäviä siellä näihin aikoihin tapaamme. Kummankin suunnan edustajia löytyi niinikään Kaavilla ja Polvijärvellä, Renqvistiläisiä kuitenkin vähemmin. Rautavaaran läheisyys (Kaavilta kävivät Ruotsalaisen ystävät usein siellä seuroissa) vaikutti, että Renqvistin oppi ei ottanut siellä oikein menestyäkseen. Sitävastoin sai se jalansijaa Kiihtelysvaaralla, minne se oli levinnyt Liperistä ja vielä enemmän Sortavalasta. Siellä vaikutti etenkin mökinmies Heikki Raitikainen paljon liikkeen hyväksi. Hän oli "niin ahkera rukoilija, ettei hän nauttinut vettäkään rukoilematta". Tohmajärvelläkin oli Renqvistillä ystäviä, samoin Joensuun kaupungissa. [Kert. tohtorinleski Hanna Cruskopf sekä useat vanhat heränneet näillä tienoin; A. Luukkoinen (Joensuu) y.m.]
Nurmeksessa, Pielisjärvellä ja Juualla eli vieläkin elävänä Ruotsalaisen suunta. Näissä harvaan asutuissa ja syrjäisissä seurakunnissa, minne Paavo vanhemmaksi tultuaan ei enää jaksanut matkustaa, ei liike kuitenkaan ollut läheskään niin voimallista kuin esim. Kuopion ja Iisalmen seuduilla, missä se vielä 1840-luvulla kasvamistaan kasvoi. Ehkä huomattavin sikäläisistä seurakunnista on viimemainittuna aikana Suonenjoki. Eheänä säilyi N. H. Berghin ja Savon heränneitten väli yhä edelleen. Kielilläpuhujia, joista paitsi useita naisia esiintyi seuroissa myöskin Elias Tiihonen, nuhteli Paavo usein, mutta sopu ei silti rikkoontunut. Joskus hänkin ihmetellen kuunteli heidän kummallista puhettaan. Toiset tuohon tilaan joutuneet ennustivat, toiset puhuivat kehoituksen sanoja, toiset rukoilivat itsensä ja muiden puolesta hellästi ja erinomaisen henkevästi. Semmoisista rukoilijoista oli Katarina Pakarinen (k. 1868) kuuluisin. Suonenjoen kirkonkirjaan on hänen nimensä kohdalle erittäin merkitty "kielillä puhuja". Niin jyrkkä oli raja heränneitten ja suruttomien välillä, ettei viimemainittuja milloinkaan seuroissa nähty. Körttipuku oli yleinen. Jos joku muussa asussa kokoukseen saapui, moitittiin häntä. Paavo kävi usein Suonenjoella. Hän asui silloin miltei aina pappilassa. Liikkeen eheyttä häiritsemässä oli se seikka, että toiset Suonenjoen heränneistä liiaksi viljelivät väkijuomia. Kieltämätön tosiseikka lienee, ettei Paavon esimerkki tässä suhteessa ollut terveellinen, eikä hän tästä synnistä, mikäli tiedetään, ketään ankarammin nuhdellut. [Kert. pitäjänkirjuri V. Suhonen y. m. vanhat heränneet; Suonenjoen kirkonkirja.]
Melkein yhtä valtaava oli liike Leppävirroilla. Myöskin Karttulassa oli se suuri, mutta Rautalammen herännäisyys kantoi 1840-luvulla yhä edelleen melkein yksinomaan Renqvistin suunnan leimaa.