Jos lopuksi silmäilemme maan pohjoisinta osaa, tapaamme sielläkin melkein kaikissa seurakunnissa heränneitä. Kajaanin tienoilla kasvoi liike Jansonin ja Trastin johtamana kasvamistaan, ja kaupungissa oli heillä tietty seurapaikka apteekkari Malmgrenin kodissa (I, 306-9). Varsinkin Melalahden herätys oli voimallista ja elävää. 1840-luvun keskivaiheilla ei vielä niin paljon tiedetty näillä seuduin liikkuvasta herätyksestä, mutta pari vuotta myöhemmin alkaa se herättää suurempaa huomiota muuallakin. Paavo Ruotsalainen kyllä jo aikuisemmin jossain määrin tunsi näiden syrjäisten seutujen kaukana muista ja kaukana toisistaankin asuvien heränneitten olot ja kävi heitä tapaamassa Kajaanin markkinoilla, mutta useimmat kertomukset näistä matkoista kuuluvat nekin vähän myöhempään aikaan. 1840-luvun alkupuoli on Kainuunmaassa herännäisyyden tapahtumista hyvin köyhää. Kansaa herää, herää yhä enemmän, mutta se ei toimi, ei itsestään kokoonnu muodostamaan rintamaa maailmaa vastaan, se ikäänkuin odottaa, kunnes sotahuuto alkaa voimallisempana kaikua. [Kert. F. F. Lönnrot, J. Wäyrynen, Anna Pikkarainen y.m.]
Merkille pantava tosiseikka on, että rannikkomailla Kalajoen varrelta pohjoiseen päin ei missään synny heränneitten liikettä. Joka seurakunnassa Lapin rajoille asti tapaamme heränneitä, muutamissa seurakunnissa verraten lukuisastikin, mutta koko tuolla laajalla alalla ei löydy ainoatakaan paikkaa, missä tie esiintyisivät suuremmissa, järjestettyyn kanssakäymiseen harjaantuneissa joukoissa. Ei niissäkään seurakunnissa, joissa heränneet papit kylvivät sanan siementä ja ihmisiä heräsi, synny liikettä siinä merkityksessä kuin Kalajoen varrella, Iisalmessa, Kuopion seuduilla, Laatokan rannoilla, Suupohjassa y.m. Niin oli laita esim. Raahessa ja sen yhteydessä olevassa Salossa, vaikka siellä yli 20 vuotta vaikutti A. Helander. Ei vielä siihenkään aikaan, jolloin tämän poika Vihtori Lauri Helander, hänkin sittemmin tunnettu herännäisyyden historiassa, isänsä apulaisena siellä vaikutti (1844), mitään liikettä synny. Niin kävi Oulussakin ja sen lähiseuduilla, niin Iissä, missä J. M. Stenbäck vuodesta 1843 oli kappalaisena, niin kaikkialla. Herätyssaarnaajia ei suinkaan puuttunut, päinvastoin on moni Pohjois-Suomen papeista hankkinut itselleen tunnetun nimen herännäisyyden historiassa, mutta sitä vähemmän tietää historia kertoa heidän edustamastaan liikkeestä näillä seuduin. Siellä on liike aina ollut hiljaista ja vähän huomiota herättävää, miten eläviä kristittyjä siihen sitten siellä täällä onkin kuulunut. [Kert. L. V. Helander, F. F. Lönnrot y.m.]
Olemme edellisessä silmäilleet herännäisyyden leviämistä Suomessa 1840-luvun keskivaiheilla. Jos lyhyesti tahtoisimme vastata kysymykseen, kuinka laajalle liike silloin oli levinnyt, kuuluisi vastaus: kaikkialle koko maassa. Tuskin löytyi ainoatakaan seutua, missä eivät ihmiset olisi siitä kuulleet, ja tuskin ainoatakaan seurakuntaa, jossa ei ainakin joku herännyt olisi lukenut heränneitten kirjoja, veisannut heidän lempivirsiään ja, mikäli mahdollista oli, seurannut heidän vaiheitaan. Varsinkin säätyläisissä on tämä nähtävänä. Toiset tämmöisistä suruttomassa ympäristössä elävistä heränneistä ovat jättäneet jälkeensä kauniin muiston, mutta useimmat ovat jääneet historialle tuntemattomiksi. Viimemainitutkin ovat kuitenkin epäilemättä vaikuttaneet paljon hyvää Suomen Siionissa, Edellisistä ansaitsee jo tässä mainitsemista etenkin yksi henkilö, luutnantti K. A. Colliander.
Kustaa Adolf Colliander syntyi isänsä omistamassa Kolhon Furugårdin kartanossa 23 p:nä heinäkuuta 1795. Harjoitettuaan jonkun ajan opintoja Porvoon lukiossa, antautui hän sotilasuralle, tuli aliluutnantiksi toiseen Suomen jääkärirykmenttiin 1812, sai luutnantin arvon 1820, mutta erosi sotapalveluksesta v. 1825. Myytyään kotikartanonsa Furugårdin, rupesi hän Wrede-suvun omistaman Anjalan kartanon pehtoriksi (1829), toimi kaksi vuotta Varkauden tehtaan hoitajana, mutta jätti tämänkin toimen, kun nämä tilat myytiin (1837), ja asettui asumaan silloin ostamaansa Valkealan tilalle samannimisessä pitäjässä. Näihin aikoihin, eli vähän myöhemmin, tapahtui ratkaiseva käänne Collianderin elämässä. Hän oli lähettänyt Aleksander Magnus nimisen poikansa Helsinkiin opintoja harjoittamaan. Sikäläisessä yksityislyseossa, josta oppilaitoksesta tämä v. 1839 tuli ylioppilaaksi, oli, niinkuin tiedämme, opettajana J. I. Bergh. Hänen ja muiden pääkaupungissa oleskelevien heränneitten nuorten miesten puheet ja heidän Jumalalle pyhitetty elämänsä vaikuttivat herkkätuntoiseen nuorukaiseen. Hänkin heräsi armoa etsimään. Mutta vanha Colliander ei siitä pitänyt. Vielä 1842 esiintyi hän herännäisyyden vastustajana muutamissa heränneitten ylioppilaiden N. G. Arppen luona pitämissä seuroissa, mutta poikansa kehoituksesta meni hän puhuttelemaan J. I. Berghiä. Tämän puheista hän heräsi. Niistä ajoista alkaen liittyi luutnantti Colliander koko vilkkaan ja tunteellisen sydämensä vaatimana heränneisiin, eli heidän elämäänsä, otti osaa heidän iloihinsa ja suruihinsa uskollisuudella, joka ei koskaan pettänyt, kiittäen kirkkaalla veisuäänellään ihmeitten Jumalaa. Varsinkin tulivat Bergh-veljekset ja Paavo Ruotsalainen hänelle rakkaiksi. [Kert. Otto Hjelt, N. G. Arppe y.m.]
XXII
Ajan saarnatapa ja heränneet papit.
Samana vuonna (1842), kuin Turun pappeinkokous pidettiin, kokoontui Porvoonkin hiippakunnan papisto samankaltaiseen kokoukseen. Vielä uskollisemmin, kuin arkkipiispan esiintyminen yllämainitussa tilaisuudessa, ilmaisee piispa Ottelinin Porvoossa pitämä avajaispuhe silloisen virallisen kristillisyyden luonnetta. Lainaamme siitä otteen kuvaamaan kirkon johtavissa piireissä vallitsevaa katsantotapaa ja sitä muotoa, johon tämä katsantotapa pukeutui, kun oli kysymyksessä hengellisten asiain esittäminen julkisuudessa:
"Olen käynyt teidän luonanne, veljeni, olen nähnyt ja iloisella tarkkaavaisuudella katsellut lutherilaisten seurakuntien tilaa kaikissa hiippakunnan osissa. Nämä käyntini tulevat aina säilymään mielessäni miellyttävänä muistona. Se tieto Jesuksen Kristuksen armon valtakunnasta, minkä kaikkialla, missä olen ollut tilaisuudessa sitä tutkimaan, ja se selvä usko, jolla olen nähnyt siitä kiinni pidettävän, ovat ylentäneet sieluani kiittämään Jumalaa, joka on antanut sanansa lämmittää ihmisten sydämet, sekä kiitollisuuteen niitä kohtaan, jotka niin väsymättömällä ahkeruudella ovat opettaneet tätä sanaa ja niin suurella huolellisuudella hoitaneet Herran viinimäkeä. Mikäli olen nähnyt, ei löydy Porvoon hiippakunnassa ainoatakaan seurakuntaa, missä ei uskon liekki puhtaana ja kirkkaana, ilman mitään rumentavaa väriä tahi pimentävää savua, välkkyisi ihmisten sydämissä, vielä vähemmin semmoista seurakuntaa, missä epäuskon kylmyys olisi ollut sitä ehkäisemässä. Kansan katsekin, kun sitä uskon asioissa puhuttelee, ne välkkyvät silmät, joita näkee evankeliumin totuuksia julistettaessa, tuo syvä vakavuus, joka ilmaantuu ihmisten otsalle lain käskyjä selvitettäessä, kaikki todistaa, että he janoovat toista vanhurskautta kuin se, minkä itse voivat aikaansaada. Mutta minä olen myöskin nähnyt, että tämä nälkä ja jano ei ole levotonta ja rajua, vaan hiljaista ja maltillista. Siellä täällä vain olen huomannut omiin voimiinsa turvautuvan nuoruuden hengen kaltaisen uskonelämän jälkiä. Tämä pohjaltaan tosi ja lämmin uskonelämä, joka, taidolla johdatettuna ja tarkkaavaisuudella hoidettuna, johtaa suureen uskon voimaan, mutta unohduksiin jääneenä synnyttää eripuraisuutta kirkossa, vieläpä ehkä järkyttää sen perustuksia, ei ole minua huolestuttanut, kun olen nähnyt, kuinka hellällä isän kädellä olette johdattaneet niitä, joissa sitä on ilmaantunut. Jos milloinkaan uskonnon lämpö käsitteiden lujaan tarkkuuteen liittyneenä on tarpeen, niin silloin kun joudutaan tekemisiin ihmisten kanssa, jotka herätessään synnin unesta ovat joutuneet vapisuttavaan pelkoon ja unenhorroksissa juoksevat sinne tänne hakeaksensa valistusta, jota huomaavat tarvitsevansa. Te olette — sen olen kokenut — tyyneesti tarttuneet heidän käteensä, osoittaneet heille sitä valoa, minkä kirkkomme on sytyttänyt, sekä neuvoneet heitä tässä valossa tarkkaamaan itseänsä ja mitä heissä on löytynyt. Te olette lempeydellä koettaneet selvittää niitä käsitteitä, jotka ovat olleet loukkauskiviä heille, te olette opettaneet heitä pitämään evankeliumin auringosta valuvaa lämpöä lain salamoista loistavaa välkettä kalliimpana; te olette neuvoneet heitä toisistaan eroittamaan ruumilliseen sairauteen ja kykenemättömyyteen maallisten askareitten hoitamisessa johtavaa surua siitä synninsurusta, joka tyyneenä lepää sielun syvyydessä ja siellä antaa uskon voimakkaan puun lujasti juurtua ja sieltä hankkii ravintoa kasvattamaan tuoreita oksia ja lehtiä, joita vain Herran tuulet taivuttavat, sekä runsaasti kantavat nöyryyden kukkia ja hyväntekeväisyyden hedelmiä. — Tämä teidän luonanne saamani kokemus on minua tukenut silloinkin, kun ruumiini voimat ovat horjuneet. Pyydän teitä, veljeni! kohdelkaa edelleen lempeydellä ja opetuksella, tyyneydellä ja kärsivällisyydellä niitä, joissa Jumalan henki voimallisemmin herättää vakavaa miettimistä. Siten te kartutatte Jesuksen valtakuntaa maan päällä ja suojelette kirkkoamme sen vihollisten hyökkäyksiltä. Se taistelu, jota sen vanha vastustaja Roomassa käy tätä kirkkoa vastaan ja joka muutamissa valtakunnissa tulee yhä yleisemmäksi, se taistelu, jota metodismi, pyrkien kirkon lääkäriksi, väittäen että se on jähdyttänyt itsensä, on alottanut, se kamppailu, johon ovat antautuneet ne, jotka, voimallisen halunsa innostuttamina ja koettaen tunteellaan käsittää Jumalan hengen, luulevat edellä muiden omistaneensa tämän hengen, heidän hengellinen elämänsä kun muka todistaa heidän olevan korkeamman johdatuksen alaisina, ja sentähden tarjoutuvat ottamaan kirkkomme hoidettavakseen ja tukemaan sitä tunteen syvyydestä pulppuavilla mielikuvilla, tämä taistelu ei ole teille tuntematon. Tarkastakaamme kaukaa näitä taisteluja ja oppikaamme niistä palavalla rakkaudella kunnioittamaan sitä äitiä, joka on meitä helmassaan kasvattanut ja enemmän kuin kolmesataa vuotta ravinnut — sitä äitiä, joka uskon syvyydestä saa versomaan selviä käsitteitä, jotka ihanammin kuin valkeat ja keltaset lumpeenkukat sisäjärven lahdella kaunistavat hengen merta, osoittaen että tuossa on hedelmällinen pohja, jota eivät ilman myrskyt voi hävittää eivätkä sameaksi tehdä." [Ecclesiastikt Litteraturblad, 1843 n:o 1.]
Kun tämä puhe pari vuotta myöhemmin luettiin eräässä seurassa, missä oli saapuvilla moniaita Pohjanmaan heränneitä pappeja, huudahti F. O. Durchman: "oletteko koskaan kuulleet kauniimbata, suloisembata ja ihanambata evankeliumia!" [Kert. N. G. Arppe.] Jos kohta täytyykin myöntää, että piispa Ottelin oli vähemmin perehtynyt uskonopillisiin kysymyksiin, kuin muut korkeammassa virka-asemassa olevat kirkon miehet, ja siitäkin syystä oli pakotettu turvautumaan tyhjiin korusanoihin, kuvaa hänen puheensa kuitenkin mitä uskollisimmin johtavissa kirkollisissakin piireissä suosittua käsitys- ja esitystapaa. Synnin ja armon suuri kysymys oli syrjäytetty saarnan keskipisteestä ja sen sijalle asetettiin pintapuolinen esitys Jumalan hengen armotöistä kristityssä, joita armotöitä melkein Aristoteleen siveysopin mukaan käsitettiin vastakkaisten liiallisuuksien keskivälillä oleviksi sieluntiloiksi. Ihmisen tuli olla uskonnollisen, mutta ei liiaksi, hänen piti yleisin sanoin tunnustaa turmeluksensa, mutta hän "ei saanut surra itseään sairaaksi", hän sai toivoa parempaa elämää, mutta kohtuudella, niin ettei tämäkään elämä menettäisi viehätystään, hänen tuli rakastaa Jumalaa "yli kaiken", mutta niin, ettei kukaan, ei vieras eikä kotiväki, siitä loukkaantuisi j.n.e. Yhdessä suhteessa vain hänen piti olla horjumattoman jyrkkä: hänen tuli ehdottomasti uskoa, että hän näin eläessään ja törkeitä syntejä väittäessään sai olla autuudestaan varma. "Nykyajan ihmiset eivät voi aavistaakaan silloin vallitsevaa sokeutta Sielun todellista tilaa ei kirkoissakaan koskaan otettu puheeksi" on eräs niihin aikoihin herännyt vanhana todistanut. [Otto Hjelt.]
Saarnojen ja muiden hengellisiä asioita käsittelevien puheiden muoto oli tämän mukaista. Taitavasti osattiin ylimalkaisilla lauseilla salata synnin syvyyttä ja korusanoilla herättää jonkunlaista tunteellisuutta. Niin tottuneet olivat ihmiset tuommoiseen saarnatapaan, etteivät ajattelevatkaan henkilöt huomanneet, miten tyhjää ja imelää se useimmiten oli. Niinpä esim. Turussa siihen aikaan ilmestyvä tieteellinen aikakauslehti "Ecclesiastikt Litteraturblad", julkaistessaan piispa Ottelinin yllämainitun puheen, lausuu: "Kernaasti alotamme uuden vuosikerran niillä miettimistä ansaitsevilla sanoilla, joilla veljes-hiippakunnan kunnioitettu esimies ensikerran tervehti kokoontunutta papistoaan. Suosiollisella luvalla me ne julkaisemme, ja varmaankin on moni meidän kanssamme niistä kiitollinen, etenkin koska puhe, joka on painettu vain jaettavaksi, ei ole yleisön saatavissa." [Ecclesiastikt Litteraturblad, 1843 n:o 1.] Niinkuin Turun pappeinkokouksen pöytäkirjat todistavat, pidettiin varsinkin C. P. Hagbergin Tukholmassa v. 1822 ilmestynyttä saarnakokoelmaa niin yhdessä kuin toisessa suhteessa paraana. Varsinkin kiitettiin sen kaunista kieltä. Ottelinin puhe noudattaa uskollisesti sen esitystapaa.