Herännäisyys oli kutsuttu luomaan uuden saarnatavan Suomen kirkossa. Sen rohkeat edustajat eivät hämmästyneet sitä vastarintaa, joka heillä tässäkin suhteessa oli voitettavana. Ei niin, että he olisivat miettineet, miten taistelu siinä kohden oli suunniteltava, ja tarkan harkinnan mukaan valmistaneet uuden mallin, jota he aikoisivat saarnoissaan noudattaa. Sillä tavoin ei historia uutta luo. Ei tiedä kukaan, mitä muodostuksia joki itselleen luo, kun se, hyläten entisen uomansa, alkaa raivata itselleen uuden tien läpi laaksojen ja harjanteiden. Niin hengenkin maailmassa. Eivät neuvotelleet heränneet papit keskenään, mitä heidän tulisi sanankuulijoilleen sanoa ja mihin muotoon sanansa pukea. He eivät saarnatuolista lukeneet ulkoa opittua, postilloista lainattua läksyä, vaan he todistivat, mitä itse olivat kokeneet sen Jumalan vanhurskaudesta ja armosta, jonka lähettiläitä he olivat. "Mistä sydän oli täynnä, siitä puhui suu." Ja jos samankaltainen pohjasävel kaikuikin heränneitten pappien saarnoissa, jos useat heistä olivatkin pääasiallisesti herätyssaarnaajia, jotka ensin lain vasaralla tahtoivat särkeä sydämet, ennenkuin sanankuulijoilleen julistivat Jumalan armoa Kristuksessa, niin muodostivat ainakin etevimmät heistä oman saarnatapansa, johon kunkin yksilöllisyys painoi leimansa. Varsinkin ne, jotka saarnasivat vapaasti, loivat itselleen oman saarnatavan.
On säilynyt verraten paljon heränneitten pappien saarnakonsepteja. Mutta joka niiden nojalla arvostelisi heidän saarnatapaansa, johtuisi hyvinkin vääriin tuloksiin. Ensiksi ovat nämä saarnakonseptit varhaisilta ajoilta, jolloin niiden sepittäjät enimmäkseen vielä olivat nuoria ja kokemattomia, ja toiseksi on niissä paljon lainattua. Jos niitä vanhoille heränneille lukee ja heiltä kysyy: näinkö hän saarnasi? saa vastaukseksi: "Ehkä siihen aikaan, kun hän kartasta luki, mutta ei sitten, kun hän vapaasti puhui." Näin ollen olisi väärin näistä konsepteista lainatuilla otteilla koettaa kuvata heidän saarnatapaansa. Näytteeksi otamme tähän kuitenkin erään Niklas Durchmanin papereista löydetyn saarnan loppuosan. Saarna käsittelee Math. evankeliumin 7 luv. 15-21 värsyjä. Sen punaisena lankana ovat kysymykset "mistä tulet" ja "kuhunka menet". Loppusanat kuuluvat:
"Jos mielesi on välttää tuomiota ja tulla taivaan valtakuntaan, niin tee vilpitön parannus ja usko evankeliumia. Hylkää kaikki vääryys, kaikki pahuus, jos tahdot kristityn nimeä kantaa. Seuraa Jesusta ja noudata hänen oppiansa, niin hänen sauvansa tukee sinua ja iloiten saatat sitten ammentaa vettä ijankaikkisesta autuuden kaivosta. Niin totta kuin tahdot voittaa taivaan valtakunnan, niin totta pitää sinun tehdä isäsi tahto, joka on taivaissa. Jos et täällä ajassa voi täydellisesti tehdä sitä, niin ahkeroi kuitenkin sen voiman jälkeen, jonka Jumalan henki sinulle antaa, palvellaksesi Herraa Jumalatasi, varoen ettet häntä vapaaehtoisesti vihastuta. Olkoon Jumala mielessäsi koko elinaikanasi ja pidä hänen sanansa sydämessäsi. Kysy ainiaan itseltäsi; mistä tulet ja kuhunkas menet. Ajattele alussa aina loppua. Seisot taivaan valtakunnan ja helvetin tulen vaiheella. Kuhunkas menet? Voi rakas ystäväni! Käy ahtaasta portista sisälle niitten joukossa, jotka tekevät isänsä tahdon, joka on taivaissa. Se portti on lavea ja avara tie, joka vie kadotukseen, ijankaikkiseen tuleen, ja niitä on monta, jotka siitä sisälle menevät, vaikka kyllä sanovat: Herra, Herra. Mutta he eivät tee Isän tahtoa, joka on taivaissa, ja saavat sentähden Herran suurena tuomiopäivänä kuulla tämän julistuksen: menkää pois minun tyköäni, te kirotut! Mutta se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat, jotka sen löytävät. Mitkä ovat siis nämä harvat? Juuri ne, jotka tekevät taivaallisen isän tahdon. Meillä on elävän Jumalan kanssa tekemistä. Kuinka saattaa sitten kuollut ihminen hänelle kelvata? Meillä on kaikkinäkevän Jumalan kanssa tekemistä. Eiköhän näkisi ulkokullaisuuttamme ja petollisuuttamme? Voi, harhailevat ihmislapset, malttakaamme mieltämme, miettikäämme kuhunka menemme ja mikä lopuksi tulee; oppikaamme tuntemaan sydämemme sen hedelmistä. Varjelkaamme kaikella uutteruudella sielumme ulkokultaisuudesta, jotta se tulisi sen elävän ja näkevän kaivoksi. [Saarnan aiheena on: 'Enkelistä, joka istuen sen elävän ja näkevän armokaivon luona, kysyy jokaiselta hätääntyneeltä syntiseltä: 1) Mistä tulet? 2) Kuhunkas menet?'] Noudattakaamme Paavalin esimerkkiä ja kysykäämme: Herra, mitä tahdot, että minun pitää tekemän? Rukoilkaamme Jumalalta, että hän kaikissa ilmoittaisi meille tahtonsa ja sallisi meidän hyvinä puina kantaa hedelmää, jotta ei meitä hakattaisi pois ja heitettäisi tuleen. Älkäämme ajatelko: kauan saa kuoleman toukka jyrsiä, ennenkuin elämämme lanka katkeaa, ja että me epäilemättä kauan saamme maata tautivuoteella, ennenkuin lähtökello kalahtaa viime kerran, ja että siinä hyvästi ennätämme parannusta tehdä. Voi, älkäämme eksykö! Tämän väärän luulon sokaisemana on moni mennyt aika kyytiä helvettiin. Kuolemalla on lujat kynnet, ei sen tarvitse kuin kerran kopristaa, niin on jo ihminen ijankaikkisuudessa kaikkivaltiaan ja vanhurskaan Jumalan tuomioistuimen edessä. Ja niinkuin ihminen kuolee, niin käypi hänen joko hyvästi taikka pahasti. Sentähden, Jesuksen verellä kalliisti lunastetut sielut! älkäämme unohtako ijankaikkisuutta. Mistä tulemme? Jumalan tyköä. Ja kuhunkas menemme? Voi, palatkaamme Jumalan tykö, hänen tykönsä, joka on sanonut: Minä olen A ja O, alku ja loppu. Minä annan janoovalle elämän veden lähteestä lahjaksi ja joka siitä vedestä juo, jota minä hänelle annan, ei hän janoo ijankaikkisesti; vaan se vesi, jonka minä hänelle annan, tulee hänessä sen veden lähteeksi, joka kuohuu ijankaikkiseen elämään. Palatkaamme Jesuksen tykö. Hänessä on rauhan ja ilon ja valkeuden lähde. Jota pikemmin palajamme, sitä parempi. Hän odottaa meitä, vastaanottaakseen meidät avatulla rakkaudensylillänsä. Siis joutukaamme ja älkäämme viivytelkö! Tulkaa ja ammentakaa ilolla terveyden lähteestä! Tähän antakoon Jumala meille kaikille armonsa Jesuksen Kristuksen tähden! Amen."
Jos kysymyksessä oleva saarnakonsepti, niinkuin on syytä miltei varmuudella otaksua, onkin Durchmanin omaa sepitystä, niin on sitäkin varmempaa, että hänen saarnansa yleensä olivat vielä voimallisempia ja henkevämpiä. Hän oli saarnaaja "Jumalan armosta". Ja vapaasti hän melkein aina puhui. Kohti kävivät hänen sanansa — niiden kärkeä oli vaikea välttää. Jokainen sai osansa, niin ettei ollut aikaa muihin tuomiten katsoa, kun hän syntiä nuhteli ja veti sanankuulijansa synnit, julkiset ja salatut, törkeät ja siivommat, valkeuteen. Eikä jäänyt Jumalan armo Kristuksessa pois hänen herätyshuudostaan. Miltei rukoillen kehotti hän ihmisiä sen turviin pakenemaan. Hänen kaunis äänensä ja tavatonta eloisuutta uhkuva puheensa, vilkkaat liikkeensä, joissa ei kuitenkaan ollut merkkiäkään näyttelijän tempuista, — kaikki oli omiaan tekemään kuulijoihin mitä valtavimman vaikutuksen. Armonjärjestyksen eri asteita järjestelmällisesti esittämään hän ei milloinkaan ryhtynyt. Mitä ehkä eksegeettisessä suhteessa hänen saarnoistaan puuttui, sen korvasi niiden elävä, sanankuulioihin sovitettu todistus synnistä ja armosta. Alkusanoina käytti Durchman usein muutamia värsyjä Siionin virsistä. Niiden nöyrä, särkevä henki oli sukua hänen oman uskonnollisen katsantotavan kanssa ja oivallisesti liittyi hänen puheensa niissä vallitseviin alkusanoihin. — Olemme ennen huomauttaneet Durchmanin koti-ikävästä ja siitä tulisesta kiireestä, millä hän kiivaili Jumalan valtakunnan voiton puolesta. Se sävel kuului ehkä selvimmin hänen herätyshuudossaan. [Paitsi ennen mainittujen vanhojen keuruulaisten rouva Lydia Hällforsin kautta hankitut tiedot, A. O. Törnuddin ja Jos. Grönbergin kertomukset.]
Samaan tapaan, kuin Niklas Durchman, saarnasi hänen vanhempi veljensä Frans Oskar. Hänelläkin oli erinomaiset saarnalahjat ja vielä täyteläisempi ja kauniimpi ääni. Sitäpaitsi harrasti hän jo aikaisin kielen puhtautta, ollen tässä suhteessa heränneistä papeista ensimmäisiä. Hänen voimallinen puheensa tempasi mukaansa välinpitämättömimmätkin sanankuulijat ja hallitsi ihmeellisesti ahdinkoon asti täytetyt kirkot. Ryhtinsä ja koko esiintymisensä ilmaisi miehuutta ja pelotonta suoruutta, myöhempinäkin aikoina muistuttaen sanankuulioille, että saarnatuolissa seisoi yksi Kalajoen käräjien sankareista. Luonteeltaan oli Durchman hyvin vilkas, ja semmoista oli myöskin hänen puheensa, mutta hän hillitsi saarnatuolissa liikkeensä ja piti äänensä kurissa, niin ettei tämä innostuksen tulisimpinakaan hetkinä pettänyt. Ja jos kuulijakuntansa liiaksi antautui tunteitten valtaan, niin että äänekästä itkua alkoi kuulua kirkossa, katkasi hän puheensa, vakavalla katseella ja äänettömyydellä painaen liikutukset alas. — Durchmanin aikuisimmilta pappisajoilta on säilynyt verraten monta saarnakonseptia, joista voi päättää että hän siihen aikaan ylimalkaan kirjoitti saarnansa. Niin teki hän silminnähtävästi, ainakin usein, myöskin vanhana. Miehuutensa paraina päivinä saarnasi hän aina vapaasti. Näitä hänen saarnojaan on varsinkin Suupojan kansa myöhään unohtava. Niiden maine on säilynyt sukupolvesta toiseen. [Kert A. O. Törnudd, N. G. Arppe; Hedvig Paavola, Greeta Hurtasalo y.m. Isonkyrön vanhat heränneet. Durchmanin saarnoja on minulle antanut rouva Vendla Östring.]
Etelä-Pohjanmaan ruotsinkielisen väestön keskuudessa vaikuttaneista heränneistä papeista ovat saarnamiehinä eniten tunnetut Östring ja J. M. Stenbäck. Jo se seikka, että heidät saarnoistaan vedettiin oikeuteen, todistaa kuinka suurta huomiota ne herättivät. Stenbäckin puhe oli alkuaikoina ehkä useinkin liika rajua, mutta lohdutustakin siitä aina saivat kaikki synneistään murheelliset ja armoa janoovat sanankuulijat. Östring oli evankelisempi, ja hänen esitystapansakin lempeämpää, mutta herätyssaarnan leimaa hänenkin puheensa pääasiassa kantoi. Kummankin esitys oli vilkasta, sattuvaa ja jännnitettyyn tarkkaavaisuuteen vaativaa Ehkä käsitteli Östring monipuolisemmin Jumalan sanaa ja ehkä jäi hänen puheestaan pysyvämpi vaikutus ihmisten sydämiin, mutta niin lujasti kuin Stenbäck ei hän jaksanut kolkuttaa kovien sydänten ovia. Sensijaan käsitti hän ehkä paremmin, kuin tuo hänen taistelun myrskyissä karaistu asetoverinsa, ylipaimenen sanat "ruoki minun lampaani". [Kert. Charlotte Achrén y.m.; Församlingsvännen 1889 n:o 7, 9, 1890 n:o 3.]
Niinkuin olemme maininneet, oli myöskin F. G. Hedberg, jos kohta lyhyen ajan kuluessa, vakavalla äänellään täydentämässä sitä herätyshuutoa, joka 1840-luvun alkupuolella kaikui Suupohjan kirkoissa. Hänen saarnansa pääsisältönä oli jo siihen aikaan Jumalan rakkaus Kristuksessa. Ensimmäisiä saarnamiehiä Hedberg ei ollut Niinkuin hänen kirjoituksensa, oli hänen puheensakin, jos kohta elävää, vieläpä tavallaan vilkastakin, hieman pitkäveteistä. Suurta rakkautta sielujen hoidossa se aina ilmaisi sekä väsymätöntä harrastusta Jumalan valtakunnan levittämisessä. Ainakaan tässä suhteessa ei Hedberg saarnaajana puolustusta kaipaa. [Wennerström, F. G. Hedberg, y.m.]
Ihmeellinen oli tämä aika. Niin selvästi kuin silloin ei Jumala milloinkaan ole kansallemme näyttänyt, ettei hänen varastohuoneestaan puutu aseita, ihmissydänten valmistamiseksi sanan kylvöä varten ja tämän kylvön hoitamiseksi niin, että se kantaa hedelmää. Toinen saarnaaja toisensa perästä esiintyy Herran työmaille, ja useimmat heistä käyttävät sanan kaksiteräistä miekkaa voimalla, jonka vertaista ei ennen eikä myöhemmin ole Suomessa nähty, kuin poikkeuksena vain. Varsinkin Pohjanmaalla oli niin monta etevää saarnaajaa, että niiden kaikkien kuvaaminen kävisi miltei mahdottomaksi. Muutamia semmoisia tahdomme kuitenkin mainita, ennenkuin ryhdymme tekemään selkoa niiden miesten saarnatavasta, jotka ovat saavuttaneet suurimman maineen.
Luultavaa on, että L. J. Achrén, jos hän olisi elänyt kauemmin, olisi saanut hyvinkin huomatun sijan Suomen herännäisyyden historiassa. Myöskin saarnamiehenä olisi hän epäilemättä hankkinut itselleen suurenkin maineen. Siihen oli hänellä paljon edellytyksiä, kirkas ääni, rikas mielikuvitus, selvä ajatusjuoksu, hyvät tiedot ja ennen kaikkea elävä jumalanpelko sekä vastustamaton halu julistaa Herran nimeä ja hänen ihmeitään. Hänen rohkea esiintymisensä esim. Vähässäkyrössä (II s. 138-140) todistaa myöskin, ettei ihmispelko olisi saanut häntä maailman kanssa tinkimään totuuden vaatimuksista. Mutta melkein heti sen jälkeen, kun hän oli muuttanut rakkaaseen Munsalaansa ja runollisen sielunsa ihastuksella ehtinyt sanankuulijoissaan nähdä Jumalan hengen suurta työtä, kutsui Herra hänet pois. Achrén ehti vain vuoden ajan herättäen todistaa korpimatkan vaaroista, kehoittaa sanankuulijoitaan niitä välttämään ja uskossa luomaan silmänsä siihen kirkkauteen, minne Jesus on mennyt valmistamaan sijaa omillensa. Sekin sävel kuului heränneitten pappien saarnassa, jos kohta useimmat heistä, ja niiden joukossa Achrénkin, pyhän pelvon tähden eivät uskaltaneet siihen kovin käsin koskea. [Wennerström, F. G. Hedberg; kert. Charlotte Achrén.]
Vaasan ja Mustasaaren kirkoissa kaikui 1840-luvulla mitä rohkein herätyshuuto. O. L. Helander ei säästänyt surutonta maailmaa eikä nimikristittyjä, joita heränneitten joukkoon oli liittynyt. Hänkin edusti tuota uutta saarnatapaa, joka ei ensinkään noudattanut vanhoja kaavoja ja malleja. Henki, mikä hänessä asui, särki ne kaikki, herättäen ihmiset ymmärtämään, ettei kristinusko ole tuommoinen ylimalkainen asia, joka koskee kaikkia yleensä eikä ketään persoonallisesti, että sen puhuttelusana on "sinä". Kaikki toimet, pyrinnöt, huvitukset, maailman mielestä luvalliset, niinkuin luvattomatkin, veti hän valkeuteen tutkittaviksi. Mittakaavana oli herännäisyyden jyrkkä joko — tahi. Mutta hyvinkin evankelinen oli tämän ohessa Helanderin saarna usein.