Paljon ikävyyksiä oli Mustasaaren kirkkoherralla B. Frosteruksella tämän apulaisensa esiintymisestä. Pääasiallisesti Helanderin saarnoja tarkoittaen oli hän Turun pappeinkokouksessa puhunut myöskin heränneitten tuomitsemishalusta tavalla, joka todistaa, että hän turhaan oli koettanut asettaa apulaisensa intoa sekä saada häntä käyttämään kieltä, joka ei "loukkaisi sivistyneitten ihmisten häveliäisyyden tuntoa". Jos moite ei joka suhteessa ollutkaan aivan perusteita vailla, jos Helanderin joskus olisi tullutkin huolellisemmin valita sanansa, niin on paljon enemmän syytä häneen sovittaa Jonas Laguksen heränneitten pappien saarnatavan puolustukseksi lausumat sanat: "Kuka moittii sotamiehiä, jotka valloittivat vihollisen linnan, siitä että joku kuula meni harhaan", — Frosteruksen harmiksi oli sekin nuori pappi, Kustaa Vilhelm Lybeck, joka v. 1844 määrättiin hänelle toiseksi apulaiseksi, saman mielinen ja esiintyi saarnatuolissa, ainakin ensi vuosina, ehkä vielä jyrkemmin. Niinpä hän esim. kerran lopetti saarnansa Vaasan kirkossa seuraavilla sanoilla: "te juoksette kaikki helvettiin, amen." — Tämä Lybeck kehittyi ennenpitkää eteväksi saarnamieheksi. Semmoisena elää hän vielä tänään Pohjanmaan ruotsinkielisen väestön muistossa. Hänen saarnansa olivat lyhyitä ja ytimekkäitä ja niiden voimaa lisäämässä oli kirkas ja kantava ääni. Lybeckin puhe lähti sydämestä. Hän saarnasi aina vapaasti. [Kert. Charlotte Achrén, rouva Betty Grenman, N. G. Arppe y.m.; Turun pappeinkokouksen pöytäkirjat; Församlingsvännen 1890 n:o 7; Paimenmuisto.]
Herännäisyyden kevätkylvöä Pohjanmaan ruotsinkielisellä alueella oli muiden jo varhain huomattujen saarnaajien kera V. Österbladhkin ollut tekemässä. Sieltä siirtyi hän, niinkuin tiedämme, Alavieskaan, missä hän sai varsinaisen saarnaaja-maineensa. Eräs hänen sanankuulioittensa lapsista [Ei heränneisiin lukeutuva.] viimemainitussa seurakunnassa on antanut hänen saarnastaan seuraavan todistuksen: "Siunattuaan ensin saarnansa, nojautui Österbladh saarnatuolissa kyynärpäähänsä ja alkoi sitten puhua. Hän saarnasi erinomaisen elävästi ja kovalla äänellä. Olin pieni poika silloin enkä muista mitään hänen saarnoistaan, ihmettelin vain, miksi kansa kirkossa aina itki. Sen vain selvästi muistan, että Österbladh löi oikean kätensä saarnatuoliin, lausuen: tuossa on vaara, ja sitten vasemman kätensä samoin, sanoen: siinä on vaara". Tuon poikasen muistissa säilynyt kuva on oikea ja jo semmoisena riittävä ilmaisemaan, että Alavieskan silloinen pappi ei ollut tavallinen saarnaaja. Sikäläinen kansa vaati paljon — se oli usein kuullut Malmbergin, Laguksen y.m. herännäisyyden merkkimiesten saarnaavan. Kirkossa itkettiin sentähden, että Österbladhin puhe lähti sydämestä ja tunkeutui sydämiin. Ei ketään, jolla ei ole sydämen lämpöä, voi sanoa puhujaksi tämän sanan vasituisessa merkityksessä. Uskonnollisella alalla esiintyvät puhujat eivät suinkaan ole poikkeuksena muista. Päinvastoin tiedämme, että huolellisimmastikin valmistettu ja opillisesti perusteellisinkin saarna jättää sanankuulijat kylmiksi, jos saarnaaja itse on kylmä. Österbladhin luonteessa oli jotakin hellän ystävällistä ja puoleensa vetävää. Jo tämä ominaisuus painoi häneen saarnaajanakin edullisen leiman. Mutta hänessä oli jotakin paljon enemmän. Sitä ilmaisemaan sopii hyvästi heränneitten käyttämä yhtä syvällinen kuin kaunis lausetapa: hänellä oli särjetty sydän. Jumalan armo oli sen särkenyt. Kun hän siitä armosta saarnatuolista todisti, miten se kovatkin sydämet murtaa ja synnin kahleet särkee, niin tunsivat kaikki, ystävät ja vastustajat, että hän puhui sisimmän vakaumuksensa kieltä. Suomea osasi Österbladh huononpuoleisesti, mutta hänen vilkas esitystapansa ja sattuvat vertauksensa vaikuttivat, ettei tämä puute sanankuulijoita häirinnyt. Etenkin Österbladhin rukouksia kiitetään henkeviksi. "Niillä hän kerrassaan särki seurakunnan". [Kert. Kalajoen-varren vanhat heränneet, J. Hemming, Charlotte Achrén. y.m.]
Useimmat heränneet papit noudattivat vallitsevaa saarnatapaa siinä suhteessa, että jakoivat saarnansa eri osiin, jotka he, luettuaan päivän evankeliumin, tarkasti ilmoittivat. Tätä ei kansan silloiseen kehitykseen nähden sovi moittia, varsinkin kun heränneitten saarnat muissa suhteissa olivat niin vapaat kaikesta kaavamaisuudesta. Moni heistä valitsi saarnavirtensäkin ja alkusanansa niin vanhoista malleista riippumatta, että kirkkoväki niistäkin tiesi heränneen papin saarnaavan. Niinpä esim. Achrén aina määräsi saarnavirtensä kulloinkin vallitsevan tilansa mukaan, [Kert. Charlotte Achrén y.m.] Niklas Durchman käytti jumalanpalveluksessa niihin asti tuntemattomia hengellisiä lauluja saarnansa johdatuksena, ja ennen kaikkea oli jo saarnojen esipuhe, jonka ohjeeksi heränneet papit tavallisesti valitsivat vanhan testamentin profeettain, usein myöskin Johanneksen Ilmestyskirjan taikka epistolain sanoja, sekä sisällykseltään että muodoltaan jotakin siksi uutta, että suruttomankin sanankuulijan oli vaikea päästä kaavakristillisyyden lepoon. Itse esityskin, se eloisuus ja paino, millä nämä papit lukivat epistola- ja evankeliumitekstit sekä jumalanpalveluksessa käytettävät rukoukset, erosi siksi huomattavasti ajan yksitoikkoisen uneliaasta lukemis- ja esitystavasta, ettei pietistoilta kysymyksessä olevassa suhteessa voi enempää vaatia. Ja etteivät sitäpaitsi kaikki heränneet papit noudattaneet yllämainittua saarnamuotoa, se tiedetään niinikään. Todistuksena olkoot seuraavat sanat, joilla K. K. von Essen alotti Espoon kirkossa v. 1841 4:nä sunnuntaina kolminaisuudesta pitämänsä saarnan: "Kalliit sanankuulijani! Käsiteltävänä olevan evankeliumin sisältö on niin äärettömän rikasta, että minä, valitessani ainetta, josta minun sen ohjeen mukaan tänään tulisi saarnata, jouduin kerrassaan epätietoiseksi. Päätin sentähden vihdoin tänään turvautua saarnatapaan, joka kyllä ei ole tavallista meillä, mutta josta toivon jokaisella tarkalla sanankuulijalla olevan yhtä paljon hyötyä, kuin tavallisestakin. En aio sentähden tänään, niinkuin yleisenä tapana on, jonkun tekstissä olevan värsyn johdosta puhua määrätystä aineesta, vaan tarkoitukseni on suurimmassa yksinkertaisuudessa, värsy värsyltä, koettaa selittää itse tekstiä. Tällä saavutetaan se etu, että jokaisen tarkkaavan sanankuulijan pitäisi voida saada selvä käsitys siitä pyhän raamatun kohdasta, joka on päivän tekstinä." Tämän hyvinkin kuivalta kuuluvan selityksen jälkeen seuraa saarnassa palava, verraten pitkä rukous.
Nämä v. Essenin sanat johtavat huomiomme vieläkin tärkeämpään asiaan — kysymykseen: mihin suhteeseen asettuivat heränneet saarnoissaan raamattuun? Kieltämätön tosiseikka on, että he keskusteluissaan, väittelyissään, vieläpä kirjoituksissaankin ainakin yhtä usein, jollei useamminkin, vetosivat hyviin postilloihin ja muihin uskonnollisiin kirjoihin, kuin raamattuun. Näyttääpä siltä kuin moni heistä yksityisessä hartaudessaankin olisi menetellyt samoin. Saarnoissakin jää tekstin kokonaisuus monelta syrjään ja huomio kiinnitetään yksipuolisesti jonkun yksityisen, joko epistola- tai evankeliumitekstissä löytyvän värsyn aiheuttamaan aineeseen. Miten erinomaisella tavalla useat heränneet papit tuota valitsemaansa ainetta sitten käsittelivätkin ja sovittivat sanankuulijoihin, on tässä kysymys puutteellisuudesta, jota historia ei saa jättää mainitsematta. Sopisi odottaa, että heränneet papit tässä tärkeässä suhteessa olisivat muuttaneet vallitsevan saarnatavan. Niin ei kuitenkaan ollut laita. Raamattu ei käytännössä päässyt ainoana ehdottomasti oikeana ohjeena saarnatapaa määräämään. Seurauksena siitä oli muun ohessa, että muutamat lempilauseet, joita ei löydy raamatussa, tuon tuostakin esiintyivät pietistain saarnoissa ja hartauspuheissa, siten saaden miltei absolutisen arvon. Semmoinen lempilause oli esim. Jonas Laguksen usein käyttämä sana "alimmalle portaalle asettumisesta".
Pietistain saarnoja on sanottu laillisiksi, ja ehkä on tämä syytös, ainakin mikäli se koskee muutamia saarnaajia, oikeutettukin. Mutta etteivät he sanankuulijoiltaan sulkeneet armonistuimen ovea, vaan monesti hyvinkin avonaisesti heille julistivat evankeliumia, se on myöskin varmaa. Todistuksena olkoot seuraavat N. H. Holmströmin v. 1831 pitämän konfirmatsioonipuheen alkusanat:
"Vuorten pitää välttämän ja kukkulain lankeeman, mutta minun armoni ei ole sinusta poikkeava eikä minun rauhani liitto lankeava pois. Näin vakuutta Jumala Israelin kansalle sitä isällistä huolenpitoa, jonka hän sille oli luvannut. — Ijankaikkisista ajoista on Jumala tehnyt armonliiton ihmisen kanssa. Ainoan poikansa Jesuksen Kristuksen kautta pelasti hän ihmiskunnan synnin turmeluksesta ja onnettomuudesta. Tämä Jesus opetti meille elämän ja autuuden tien. Muuta perustusta autuudelle ei yksikään voi laskea, kuin sen, joka pantu on, Jesus Kristus. Nämä lapset ovat oppineet tuntemaan sen opin, jonka Jesus julisti. He tuntevat sen Jumalan, jonka liittoon heidät pyhässä kasteessa otettiin, he tuntevat sen Vapahtajan, joka rakkaudesta heitä kohtaan uhrasi henkensä ristin puussa ja kuolemassa julisti heille elämän ja autuuden. Nyt he tahtovat julkisesti näyttää, että he ovat sen Jumalan opetuslapsia, jonka palvelukseen heidät uhrattiin lapsuutensa päivinä. Nyt he tahtovat uudistaa sen liiton kolmiyhteisen Jumalan kanssa, minkä he tekivät elämänsä aamuhetkenä. Sydämen nöyryydessä he tahtovat tunnustaa, kuinka usein he lapsuutensa ja nuoruutensa ijällä ovat haavoittaneet sen isän sydäntä, joka pakahtuu rakkaudesta heitä kohtaan, kuinka he ovat rientäneet pois hänen sylistänsä. Syvällä katumuksella nostavat he nyt silmänsä ja sydämensä taivaaseen päin ja huokaavat: Jumala armahda minua syntistä! Minun syntini käyvät pääni ylitse ja niinkuin raskas kuorma ovat ne minulle ylen raskaiksi tulleet! Heidän sielunsa tietää sen totuuden, että Jesus tuli maailmaan 'vapahtamaan sitä kuin kadonnut oli' ja he ovat vakuutetut siitä, että kaikille niille, jotka hänen vastaanottavat, antaa hän voiman Jumalan lapsiksi tulla, jotka uskovat hänen nimeensä. Nyt tahtovat he kääntyä Jumalan tykö ja sanovat tuhlaajapojan kanssa: Minä nousen ja menen Isäni tykö. Ja he sanovat hänelle: Isä minä olen syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä ole mahdollinen kutsuttaa lapseksesi, mutta minä tiedän, että sinä Jesuksen tähden olet laupias Isä. Ja Jumala vastaa heille: Vuorten pitää välttämän ja kukkulain lankeaman, mutta minun armoni ei ole sinusta poikkeava eikä minun armoni liitto lankeava pois. — Te vanhemmat ja omaiset ja kaikki te sanankuulijani! Rukoilkaa heidän edestänsä ja siunatkaa heitä! Maahan langetkaa Jumalan ja meidän Herramme Jesuksen Kristuksen eteen! Pyytäkää häneltä apua, siunausta ja menestystä näiden heikkojen toimitukseen." [Holmströmin verraten lukuisat saarnakonseptit omistaa kirkkoh. Niilo Holmström.] — Vaikka Holmström oli hyvin lyhyt mies, herätti hän käytöksellään kunnioitusta missä seurassa tahansa. Hänestä lähti respektiä vaativa vaikutus, josta ei röyhkeäkään jäänyt osattomaksi. Tähänkin nähden edusti hän huomattavalla tavalla heränneitä pappeja. [Kert. rouva Amanda Holmström.] Ja tuo heidän persoonallinen vaikutuksensa kuulijakuntaansa on tärkeä tekijä heitä saarnamiehinä arvosteltaessa.
Ylimalkaan olivat heränneitten saarnat lyhyitä. Yksi vain eroaa siinäkin suhteessa jyrkästi muista: Henrik Renqvist. Hänen saarnansa kestivät pari tuntia, joskus enemmänkin. Eikä hän suinkaan ollut mikään etevä puhuja, Esitystapansa oli väsyttävää ja pitkäveteistä, lauseet monesti kömpelöitä, vertaukset mauttomia, eikä kielikään hyvää. Hänen kirkossaan kyllä nukuttiin, se on myönnettävä. Mutta Renqvistin alituisesti rukoileva henki veti taivaasta paljon siunausta hänen sanankuulijoittensa yli, niin että yhä lukuisammat joukot heräsivät, kätkivät hänen hyvät neuvonsa ja rukouksissa valvoen kantoivat hedelmää ijankaikkiseen elämään. [Kert. A. V. Lyra, y.m.]
Kansa oli vakuutettu siitä, että heränneet papit todellakin pyysivät ja saivat Jumalalta, mitä he seurakunnalle kirkossa antoivat. Niinpä sanoivat esim. Schwartzbergin sanankuulijat hänen sentähden alottaneen saarnansa äänellä, jota tuskin voi kuulla, että hänen henkensä huokasi Jumalalta apua. "Sillä ei ole mitään sanomista, ennenkuin hänelle Herra antaa, mutta kyllä sitä sitten tulee", sanottiin hänestä. [Kert. F. F. Lönnrot.] Ei niin suruttomista papeista puhuttu, ja se aika oli jo tullut, jolloin näille monissa paikoin osoitettiin julkista ylenkatsettakin. Siellä täällä osoittautui tuo ylenkatse hyvin hurjalla tavallakin. Semmoista sai esim. Kauhavan kappalainen J. H. Keckman eräänä sunnuntaina kokea kesken saarnaansa. Hän oli valmistautunut kerrankin oikein löylyttämään heränneitä ja oli jo ehtinyt moittia heidän leipomistapaansakin, kun päihtynyt mies tuli kirkkoon ja, keskikäytävälle asetuttuaan, alkoi kovasti soittaa porokellolla, jonka takkinsa alta oli vetänyt esille.
Heränneitten saarnan täydentävät oivallisella tavalla Bergh-veljekset. Kumpikaan heistä ei ollut puhuja tämän sanan täydessä merkityksessä, mutta heidän saarnoissaan on huomattavia piirteitä, jotka eivät niin selvään tule näkyviin muiden saarnoissa. J. I. Bergh oli erinomaisen perusteellinen mies, jumaluusoppinut tämän sanan kauniissa merkityksessä. Semmoista oli hänen puheensakin. Ja hän saarnasi samalla voimallisesti. Jos kohta eivät yksinkertaiset sanankuuliat aina samalla tarkkaavaisuudella jaksaneet seurata hänen pitkää, syvällistä puhettaan loppuun asti, jäi hänen sanoistaan hyvin moneen vaikutus, joka ei elämän taipaleella milloinkaan unohtunut. Ja kaikki tunsivat, että pyhä vakavuus elähytti hänen sanojaan. Kun hän esim. kerran piti rippipuheen Jaakkiman kirkossa, jäivät useat suruttomat rippivieraat pois ehtoollispöydästä, kun eivät uskaltaneet sinne mennä. "Perkelekö teitä itkettää", huusi Bergh kerran Kuopion kirkossa, saarnatuolista huomatessaan sairaloista ja turhanpäiväistä liikutusta sanankuulijoissaan. Mutta tämä kiivaus oli kiivautta Jumalan pyhyyden puolesta, ei kovuutta eikä tunteellisuuden puutetta. Päinvastoin kuului paljon hellyyttäkin hänen saarnastaan. Täydentääksemme tätä kuvausta J. I. Berghistä saarnamiehenä, lisäämme siihen vielä, että hän monipuolisemmin kuin useimmat heränneistä papeista, käsitteli koko tekstiä. Juuri sentähden, ettei Bergh puhujana ollut huomattavan etevä, tuli hänen monessa suhteessa suuri kykynsä paljo paremmin näkyviin hänen kirjoituksissaan, kuin hänen vapaasti pidetyissä puheissaan. [Kert. Matti Tapanainen (Jaakkima), K. A. Malmberg, L. V. Helander y.m.; vertaa myös muutamia Berghin säilyneitä saarnakonseptia.]
Kuuluisin Savon herännäisyyden miehistä on saarnaajanakin J. I. Bergh. Tämä Johannes-luonne tarvittiin herännäisyyden riveissä. Ilman hänettä olisi rintamassa ollut aukko, joka sitä suuresti olisi heikontanut. Ei kukaan herännäisyyden johtomiehistä niin totellut rakkauden suurta käskyä kuin hän. Tämä on tunnustettava Berghistä saarnamiehenäkin. Ei hän noita suuria herätyksiä, mitkä liittyvät hänen muistoonsa, saanut aikaan tavattomilla saarnalahjoilla — ainakin muutamat, vieläpä useatkin heränneet papit olivat häntä tässä suhteessa etevämmät — mutta rakkauden apostolina on hän asetettava ensimäiselle sijalle. Ei kukaan niin rukoilevan hellästi kuin hän kehoittanut ihmisiä ijankaikkisen armahtajan puoleen kääntymään, eikä kenenkään koko persoonallisuus niin eheästi tulkinnut tuota suurta sanaa "Jumala on rakkaus". Kun Bergh puhui parannuksesta ja saarnatuolistaan loi kyyneltyneet silmänsä sanankuulijoihinsa, liikutuksesta väräjävällä äänellä lausuen "jos voisin, niin jokaisen kaulassa rukoilisin: antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa", [Kert. G. Pesonen, N. G. Arppe, Matti Tapanainen, rouva A. Jonsson y.m.] niin särkyivät kovatkin sydämet. Mutta Bergh ei milloinkaan tunteellisuuteen saarnoissaan hukkunut. Hellä, hyvin hellä oli hänen rakkautensa, mutta se oli samalla syvä ja raitis. Sitä hallitsi Jumalan henki. Perusteellisuus ja monipuolisuus painoi leimansa hänen saarnaansa, vaatien sanankuulijoita ammentamaan sanan kirkkaasta lähteestä yhä uutta voimaa ja virkistystä. Bergh ei tyytynyt ensimäisen herätyksen usein pettäviin liikutuksiin, syvän, Herran koulussa saavutetun kokemuksensa opastamana selvitti hän heille uskonelämän vaarat ja salaisuudet sekä miten ja millä ehdoilla se kehittyy. Eikä hänen saarnansa koskaan venynyt pitkäksi; sitä kuullessaan ei kukaan väsynyt. "Pitkät saarnat tylsyttävät", oli hänen tapansa sanoa, "amen on sanottava juuri silloin, kun kansa odottaa kuulla enemmän." [Kanttorin rouva Reijonen (Jaakkima), G. Pesonen y.m.]