Bergh ei kirjoittanut saarnojaan kuin joskus. Saarnatuoliin noustessaan oli hänellä virsikirjassa ainoastaan pieni paperiliuska, johon hän oli merkinnyt muutamia näkökohtia. Hänen postillansa on hänen vävynsä muodostellut suureksi osaksi tuommoisten aivan lyhyiden muistiinpanojen nojalla, taidolla ja hellällä kädellä, se on totta, mutta tietysti voimatta saada niitä alkuperäiseen täyteläiseen asuunsa. — Berghin kieli oli rikasta ja, sen ajan vaatimuksiin nähden, erinomaisen puhdasta. [Muutamat J. F. Berghin alkuperäiset saarnakonseptit.]

Eräänä sunnuntaina heinäkuun alussa 1842 oli Ylivieskan kirkolle kokoontunut tavallista suuremmat ihmisparvet. Kalajoen-varren heränneet ja heidän kera sankat joukot muutakin kansaa olivat tulleet kuulemaan Jonas Lagusta; joka oli saarnaava ensi kerran virasta erottamisensa jälkeen. Nekin, jotka eivät saaneet sijaa kirkossa, odottivat jännityksellä ulkopuolella, kuullakseen avatuista ikkunoista tuon rakastetun opettajan kauvan kaivattua saarnaa. Jos viranomaiset muutamia vuosia aikaisemmin olisivat nähneet tämän näyn, olisivat he tuskin rohjenneet vahvistaa Kalajoen käräjien päätöstä Laguksen ja hänen asetoveriensa asiassa. — "Tuossa se jo tulee", kuului kansanjoukosta, kun Laguksen ajoneuvot nopeaa vauhtia, niinkuin ennenkin, lähestyivät kirkkoa ja papinkellot rupesivat soimaan. Niin suuri oli jännitys, ettei veisukaan ottanut oikein noustaksensa, ennenkuin lukkari alotti tuon tutun saarnavirren "Tänne, Jesus, tulimme pyhää sanaas kuulemaan." Lyhyen johdatuksen jälkeen kääntyi Lagus ensin sinnepäin, missä suruttomat — niiden joukossa nähtiin niitäkin, jotka oikeudessa olivat todistaneet heränneitä vastaan — istuivat, alottaen saarnansa seuraavin sanoin: "Minä olen teidän veljenne Josef, jonka te möitte Egyptin maalle, vieläkö isäni elää? Oi, hän elää, teidän isänne, minun isäni ja kaikkien isä yli kaiken, mikä taivaassa ja maan päällä isäksi kutsutaan — elää vanhurskaana, laupiaana, kärsivällisenä ja sangen hyvänä, ja nyt kun kieleni taas on siteistä vapaa, saan yhdessä teidän kanssanne häntä kiittää ja ylistää". Valtava oli hetki, vaikka kuinka kauan olisi tahdottu sitä saarnaa kuulla. Mutta juuri silloin, kun kaikki ahmien nauttivat saarnaajan tavattoman 'tulista', syvällistä ja voimallisella äänellä lausuttua puhetta, katkasi Lagus sen tapansa mukaan "amen-sanalla, joka kaikui korvissa ja sydämessä vielä kotia tultuakin".

Sadottain on jälkimaailmalle säilynyt Laguksen kirjeitä ja paljon muita hänen kirjoituksiaan, mutta niissä ei ole riviäkään saarnakonseptia. Hänen saarnojaan on sentähden mahdoton täydellisemmin kuvata. Jokseenkin luotettavana ohjeena tässä suhteessa saattaa kuitenkin pitää hänen kirjoituksiaan. Nämä ovat kaikki lyhyitä, kauniista vertauksista rikkaita, mutta samalla selviä ja ytimekkäitä. Stilistinä ei kukaan muu herännäisyyden miehistä, kuin Lauri Stenbäck, voi hänelle vetää vertoja. Ei vahingossakaan, ei edes kiireessä kirjoitetuissa kirjeissä, kankeaa lausetta, ei ajatusvirhettä, ei ainoatakaan kömpelöä sanaa. Joka muuta sanoo, hän on löytänyt virheet niistä miltei lukemattomista hänen kirjeittensä jäljennöksistä, joita ihailijansa itselleen hankkivat. — Laguksen sielun rikkaassa, hienon sivistyksen ja runollisen hengen jalostamassa varastossa syntyvät helposti, ilman mitään ponnistusta ja tuskaa hänen ajatuksensa, muodonkin puolesta niin valmiina, etteivät ne korjausta kaipaa. Ja kun tiedetään, että hänen oli yhtä helppo suullisesti, sekä yksityisessä keskustelussa että julkisuudessa, ilmaista mitä mielessään liikkui, voi erehtymättä väittää, että hänen saarnansa oli samanlaista. On kyllä totta, että Lagus Ylivieskaan tullessaan osasi huonosti suomea, mutta tämän esteen voitti hän hyvällä kieliaistillaan vuosi vuodelta yhä enemmän, niin ettei se suurtakaan haittaa tehnyt hänen esiintymiselleen saarnatuolissa, vaikka hän aina saarnasi vapaasti. Oli miten oli, luotettavien todistusten mukaan on hänen paikkansa saarnamiehenä asetoverinsa Kalajoen käräjien ajoilta Niilo Kustaa Malmbergin rinnalla. Nämä molemmat ovat 19:sta vuosisadan herännäisyyden etevimmät puhujat, sillä huomautuksella kuitenkin, että viimemainitun nimi on mainittava ensimäisenä.

Mitä Laguksen saarnan sisältöön tulee, voitanee täydellä syyllä sanoa, että sen keskipisteenä olivat Johannes Kastajan sanat: "Katso Jumalan karitsa, joka poisottaa maailman synnin." Tämän kehoituksen ympärillä liikkui hänen tavattoman eloisa esityksensä, siitä se lähti rakkauden tulella polttamaan tuhaksi sanankuulijain oman vanhurskauden vaatteet, taistelemaan maailmaa ja väärää kristillisyyttä vastaan ja tuohon sanaan se pyysi vetää kaikkia ihmisiä, missä tilassa he sitten olivatkin, apua saamaan synnin voittamiseksi ja epäuskon karkottamiseksi sydämestä. Ei hän tuota kehoitusta niin lausunut, että suruton olisi siitä apua saanut tai luulousko tuetta — Lagus oli herätyssaarnaaja hänkin ja semmoisenakin ensimäisiä —, vaan hänen tarkoituksensa oli, että semmoistenkin synnit tulevat suuriksi heidän omissa silmissään vasta silloin, kun he tuota kehoitusta noudattavat. Ja kaikkia, jotka tahtoivat uskossa nähdä Jumalan karitsan, mutta eivät järkensä vastaväitteiden ja muitten kiusausten tähden niin pitkälle päässeet, kehoitti hän ikävöiden odottamaan, kunnes kointähti koittaisi heidän sydämessään. Olemme jo joutuneet Laguksen oppiin, jonka selvittäminen kuuluu vuodesta 1845 alkavaan aikakauteen, jolloin herännäisyyden oppi, Hedbergin riidoissa kehittyneenä, esiintyy valmiina. Lopetamme sentähden tämän lyhyen kuvauksen Ylivieskan kuuluisan sielunpaimenen saarnatavasta, huomauttaen ainoastaan vieläkin, että Laguksen saarnat olivat hyvin lyhyet, lyhyemmät kuin ehkä kenenkään muun heränneen papin saarnat. Kun eräs herännyt mies kysyi, miksi hän sanoi "amen" juuri silloin, kun sanankuulijat hartaimmin olisivat tahtoneet kuulla enemmän, vastasi hän: "eihän heillä sitten olisi kodeissaan mitään kysyttävää". Lagus tahtoi saarnata niin, että ihmiset hänen luotaan lähtisivät Herraa puhuttelemaan. [Laguksen saarnatavasta ovat minulle tietoja antaneet lehtori H. T. Reuter, J. Hemming, lukuisat Ylivieskan ja muun Kalajoen-varren vanhimmat heränneet, Sefanias Tavasti y.m.]

Olemme ennen sanoneet ja toistamme sen vieläkin: Niilo Kustaa Malmberg on Suomen suurin kansanpuhuja. Sen on moni hänen katkerimmista vihamiehistäänkin myöntänyt, ja sen tunnustuksen ovat hänelle antaneet nekin hänen aikuisemmista ystävistään, jotka hänestä luopuivat ja häikäilemättömimmin häntä muusta soimasivat. Tarkoitamme tietysti niitä, joiden arvostelu jotakin merkitsee — mutta näidenkin luku on suuri. Tämmöisten todistusten rinnalla supistuvat nykyajan arvelut, sekä myöntävät että epäävät, pieniksi. Semmoista mainetta ei kukaan voi saavuttaa hetkeksi vain liikuttamalla ja tärisyttämällä ihmisten tunteita, vaan ainoastaan se, joka puhuu niin, että kaiku kuuluu heidän sydämissään vielä kauan sen jälkeen kuin hän itse on vaiennut. Tällä tavoin kuului Malmbergin saarnan kaiku hänen aikalaistensa sydämissä, ja sen jälkikaiku kuuluu vielä tänään heidän lastensa ja lastenlastensa sydämissä, kansan syvissä riveissä ja oppineitten piireissä, heränneitten seuroissa ja suruttomien keskusteluissa, suullisissa ja kirjallisissa todistuksissa Pohjanmaan tasangoilla ja kaupungeissa Raahesta Kristiinaan, Savon salomailla, vieläpä Satakunnan ja Hämeenkin seuduilla, sanalla sanoen miltei kaikkialla Suomessa.

Mutta historia ei saa tyytyä tähän. Sen velvollisuus on vastata kysymykseen, millainen oli Malmbergin saarna? Koetamme seuraavassa lyhyesti tähän kysymykseen vastata.

Malmbergilla oli kaikki edellykset, jotka tekevät puhujan puhujaksi. Hänellä oli suuri, sointuva ääni, jonka varasto hänen voimansa päivinä ei koskaan kesken loppunut. Hänen uljas ulkomuotonsa, miehuullinen ryhtinsä ja vapaa, ujostelematon, julkiseen esiintymiseen tottunut käytöksensä tukivat voimallisesti hänen puhettaan. Yhtä runsaassa mitassa oli Herra hänelle antanut juuri ne henkiset lahjat, joita puhuja edellä muita tarvitsee. Hänellä oli selvä ja harvinaisen nopea ajatusjuoksu, rikas mielikuvitus ja hyvä muisti. Helläsydämisyys ja rohkeus olivat hänen luonteensa huomattavimmat piirteet. Hän oli ikäänkuin luotu hallitsemaan ja kuuliaisuutta vaatimaan. Mutta pääasia on, että hänen sydämensä oli särkynyt Pyhän hengen koulussa. Vaaroissa ja kärsimyksissä oli hän oppinut turvautumaan Herraan ja ihmisiä pelkäämättä käyttämään hengen miekkaa ketä vastaan tahansa. Miten kehoittikaan Ylipaimenen sana: "minä olen tullut sytyttämään tulen maan päällä, ja mitä minä kernaammin näkisin kuin että se jo palaisi" semmoista miestä ihmisjoukoille huutamaan: "tehkää parannus, sillä taivaan valtakunta on lähestynyt!"

Malmbergin saarnatapa oli seuraava: Hän alkoi saarnansa lyhyellä esipuheella, mutta jo tämä oli niin voimallista ja niin tavattoman särkevää, että hän ensi lauseilla löi maahan vastustajain ja ivailijain kaikki aseet, kokosi hajalla olevat ajatukset jännitettyyn tarkkaavaisuuteen ja sai elävät kristityt sykkivin sydämin janoomaan uutta valistusta ja armoa. Luettuaan tekstin, kertoi hän, ei aina, mutta usein, sen omin sanoin. Tämän teki hän hyvin kansantajuisesti ja kerrassaan mestarillisesti. Jos oli kysymyksessä esim. joku Jesuksen matka, lausui hän sivumennen, mutta niin taitavasti, että sanankuulijat "ikäänkuin tunsivat itse olevansa mukana" muutaman sanan tähän tapaan: "niinkuin jos me nyt kulkisimme hänen kanssaan täältä Kauhavalle ja sieltä Härmään", täten saaden päivän evankeliumin ulkopiirteet eläviksi sanankuulijoilleen. Tekstin eksegeettinen selitys oli saarnan heikoin puoli, jos semmoisesta ylimalkaan voi puhua. Se oli lyhyt eikä tavallisesti koskenut kuin harvoja kohtia. Huomattavin osa Malmbergin saarnassa oli loppuosa, jossa hän sanankuulijoihinsa sovitti päivän evankeliumissa löytyviä totuuksia. Tämän teki hän tavalla, jolla ei ole vertaista kirkkomme paimenmuistoissa. Ei kukaan jäänyt osattomaksi. Jokaisen kotiin saarna osasi, jokaiseen tilaan se valoa loi. Omaan itseensä täytyi katsoa, ei jäänyt aikaa eikä haluakaan muita ajattelemaan. Kaikki saivat osansa. Sekin, joka vielä tahtoi salassa pysyä, ajatteli monesti: "miksi se aina minut näkee ja minua nuhtelee ja varoittaa."

Usein oli Malmbergin saarnatessa syntyä liikutuksia ja äänekästä itkua kirkossa. Mutta hän ei laskenut sanankuulijoitaan tunteitten valtaan, hän oli mies niitä hillitsemään, kuinka tulisen kiivaasti tai sydämmellisen hellästi hän olikaan puhunut. Niinpä hän tuommoisessa tilaisuudessa kerran asetti mielet keskeyttämällä puheensa ja syvällä äänellä hitaasti lausumalla: "hiljaa, Herran pyhän sanan edessä, Herran tähden hiljaa". Todistuksena, miten valtava hänen esiintymisensä saarnatuolissa oli, kerrotaan tosi tapahtumana, että eräs venäläinen upseeri, joka oli Lapuan kirkossa kerran kun Malmberg saarnasi, purskahti itkemään, vaikkei hän sanaakaan ymmärtänyt. [Kertoneet Suupohjan ja Kalajoen-varren heränneet, J. V. Nybergh, Lina Nybergh, Charlotte Achrén, N. G. Arppe, L. V. Helander y.m. y.m.]

Monta tilaisuutta muistaa Pohjanmaan ja Savonkin kansa, jolloin Malmberg saarnallaan kerrassaan särki kuulijakuntansa. Semmoinen oli esim. jumalapalvelus Lapuan kirkossa tapaninpäivänä 1842, jolloin hän viimeisen kerran saarnasi ennen papintoimista eroittamistaan. Vapahtajan sanat "Jerusalem, Jerusalem, sinä joka tapat profeetat, jotka sinun tykösi lähetetään, kuinka usein olen minä tahtonut sinua koota, niinkuin kana kokoo poikansa siipiensä alle, mutta te ette tahtoneet" olivat saarnan aineena. Malmberg puhui valtavasti, mutta ei hän itseensä noita sanoja sovittanut, ja ehkä juuri sentähden vaikutus olikin niin pysyväisen syvä. Vasta päätettyään saarnansa ja rukouksetkin luettuaan, lausui hän hiljaa ja liikutuksesta värähtävällä äänellä: "Saan seurakunnalle ilmoittaa, että tuomiokapituli, syistä joista muiden paremmin sopii puhua kuin minun, on kieltänyt minua papin tehtäviä toimittamasta puolen vuoden aikana." [Kertonut Jaakko Vallenberg y.m.]