"Arkkipiispalle ja tuomiokapitulille saan lähettää Vaasan hovioikeuden edessä viime helmik. 6 p:nä pitämäni saarnan, [Käräjäsaarna.] koska tämä todenmukaisesti, jos kohta heikosti, kuvaa kirkon nykyistä tilaa ainakin tässä läänissä: Ne huomattavat pietistiset ilmaukset, jotka viime syksynä täällä nähtiin ja joiden seuraukset ovat olleet sangen surulliset, ovat vaatineet minua näitä asioita kuvaamaan. Siihen kyllä en koskaan olisi ryhtynyt, jos olisin ajatellut, niinkuin ihmiset yleensä ajattelevat: mitä se minua koskee; mutta kun minulla on syytä ajatella toisin, olen pakoitettu tekemään valitusta Vaasan komministeria O. Helanderia, Maalahden kirkkoherraa Wegeliusta ja pitäjänapulaista Svahnia sekä Maksamaan kappalaista Sandelinia vastaan, joiden tykö tiheitä pyhiinvaelluksia tehdään ja jotka ovat aikaansaaneet sen, että tuo paha on päässyt niin syvään juurtumaan. Ja koska tässä asiassa ei voida saada mitään selvitystä, ennenkuin on kuulusteltu niitä henkilöitä, jotka siinä ovat tehneet itsensä eniten tunnetuiksi lahkolaisina, on kuulusteltu, niin saan aluksi ilmoittaa talonpojan vaimon Fredrika Jaakontytär Östergårdin, joka viimekuluneen lokakuun 23 p:nä joutui saarnatautiin, ja joka siinä tilassa ilmoitti, missä monta vuotta sitten kuolleet ihmiset olivat, ja joka tällä ilmoituksellaan sai Vallgrundin molempien kylien asukkaat, jotka olivat kokoontuneet häntä kuulemaan, mitä suurimpaan kauhuun, Anna Maija Westergårdin ja Anna Stolpen sekä talolliset Kaarle Fredrik Gammelgårdin ja Juho Östergardin, kaikki Etelä-Vallgrundin kylästä. Että minä Jumalan sanasta saamillani neuvoilla ja varoituksilla olen koettanut ehkäistä tätä pahaa, sen voi sekä koko seurakunta että tohtori Frosterus todistaa. Mutta turhaa on muutosta toivoa, niin kauan kuin komministeri Helander, jonka luona joka viikko käydään, kiihoittaa eksyneitä. Maalahden papit ojentavat hänelle veljellistä kättä. Ei näe enään kenenkään heränneen käyvän Jumalan huoneessa, ei ainakaan muussa kuin Ps. 41: 7 ilmaisemassa tarkoituksessa. — Maalahdelle ja Maksamaalle lähti viime kesänä isot veneet täynnä heränneitä, ja nämä heränneet palasivat sieltä täynnä uusia eksytyksiä, joita he maihin noustuaan haikailematta levittivät. En voi olla huomauttamatta, että kom. Helander, saarnatuolistaan Mikonpäivänä julistettuaan kirousta kaikille, jotka olivat pahennuksissa heränneitten vaatetustavasta, antoi mallin noihin hullumallisiin röijyihin, joita naiset käyttävät Jumalan huoneessakin Sefan. 1:8. Ja toisena joulupäivänä viittasi hän saarnassaan selvästi siihen, että tapahtuma Vallgrundissa oli jumalan työtä, joka sotii 15 Moos. 18: 10-14 ja Luukk. 16: 26 vastaan, mutta jolla on vastinetta seuraavissa raamatunpaikoissa: 5 Moos. 18: 20 22, 1 Sam. 28: 6, 1 Aikakirj. 22: 19 ja 2 Thess. 2: 8-13. Kun sanankuulijoita sillä tavoin johdatetaan ontumaan molemmin puolin, niin näyttää olevan aika kysyä: Kun. Kirj. 18: 25. — Mutta koska pietistiset kysymykset kuuluvat niihin, joista R. K. 1 luv. 4 § puhuu, niin uskallan nöyrimmästi ehdottaa, että tuomiokapituli noudattaisi kirkkolakiehdotuksen 15 §:n määräystä, että nim. asetettaisiin komitea, johon kuuluisi puoleksi pappeja ja puoleksi oppineita maallikoita ja jonka puheenjohtajana olisi hallituksen valitsema henkilö, asiaa tutkimaan ja siitä lausuntoa antamaan. Sillä tavallisen oikeuden edessä en suinkaan tahdo esiintyä virkaveljiäni vastaan. Siihen tilaisuuteen tulisi kutsua kaksi tai kolme uskottavaa henkilöä niistä seurakunnista, missä heränneitä löytyy, todistamaan miten nämä omatekoiseen vanhurskauteen pukeutuneet imartelijat käyttäytyvät ja ovat käyttäytyneet siitä hetkestä alkaen, jolloin he yksityisesti ja julkisesti ensin seurakunnassa esiintyivät. Munsalasta, Pietarsaaresta, Mustasaaresta, Maalahdelta, Närpiöstä, Pirttikylästä, Kristiinasta, Ahvenanmaalta y.m. saataisiin tietoja, jotka ainaiseksi riistäisivät naamarin näitten Simoniittain kasvoilta. Raskasta on kyllä täten joutua virkaveljiensä syyttäjäksi, mutta (tässä viittaa Bergman useihin raamatunpaikkoihin) nämä raamatun sanat luovat asiaan ihanan valon".

Jo tästä kirjoituksesta huomaa, että sen kirjoittaja ei ollut täydellä järjellään. Vielä selvemmin tuli se näkyviin siinä kuulustelussa, johon tuomiokapituli hänet kutsui. Tulos oli, että tuomiokapituli hylkäsi kanteen ja hovioikeus vahvisti tämän päätöksen.

Tarkkaan oli tuomiokapituli muotoja noudattanut, vaatiessaan syytetyiltä sekä tohtori Frosterukselta selitystä, ennenkuin se antoi päätöksensä tässä mielipuolen nostamassa jutussa. Mitä muuten Bergmanin kirjoitukseen tulee, osoittaa se kaikessa hulluudessaan, mitä pietistoista ajateltiin ja kuinka halukkaasti heitä vastaan hyökättiin.

* * * * *

Näistä vähäpätöisistä oikeusjutuista, jotka kuitenkin nekin kuuluvat herännäisyyden historiaan, siirrymme kernaasti kertomaan niistä vainoista, joiden alaisena Lauri Stenbäck samaan aikaan oli.

Stenbäckin luonteen miellyttävimpiä piirteitä oli hänen vilpitön suoruutensa ja se pelottomuus, jota hän aina osoitti totuutta tunnustaessaan. Vakaumuksesta — kaikki muut vaikuttimet olivat hänelle vieraat — oli hän liittynyt herännäisyyteen ja tulisella innostuksella ryhtynyt sitä edistämään ja puolustamaan. Pienet sielut — niitä tavataan kyllä heränneissäkin — ujostellen välttivät maailman pilkkaa ja pelkäsivät sen vihaa, Stenbäckin esiintymisessä emme koskaan huomaa mitään semmoista. Ja kuitenkin ymmärsi hän paremmin kuin useimmat muut vastustajain ajatukset ja tunsi mitä syvimmin hienotunteisessa sielussaan heidän pilkkansa ja katkeruutensa heränneitä vastaan tähtäämät iskut. Mutta tämä ei pienimmässäkään määrässä estänyt häntä pietistana esiintymästä yhtä vähän yhdessä kuin toisessa suhteessa. Päinvastoin oli hän aina altis tunnustamaan hengellisen sukulaisuutensa noiden halveksittujen "lahkolaisten" kanssa, joista kaikkialla niin paljon moittien puhuttiin. Ja yhtä vähän antoi Stenbäck senkään seikan itseensä vaikuttaa, että tulevaisuutensa aineellisessa suhteessa hänen pietististen mielipiteittensä tähden monesti näytti hyvinkin synkältä. Tämä tulee selvästi näkyviin muun ohessa siinä yliopistollisessa väitöskirjassa, jonka hän v. 1844 julkasi saadakseen dosentin paikan jumaluusopillisessa tiedekunnassa, Tämä väitöskirja, jonka otsakkeena on: "De principiis, qvibus innituntur ecclesia et theologia christiana" [Niistä periaatteista, joihin kirkko ja kristillinen teologia perustuvat.] esittää nim. niitä muutoksia, joiden alaisina kristinuskon perusopit eri aikoina ovat olleet, teroittamalla elävän kristillisyyden merkitystä dogmatistenkin käsitteiden selvittämiselle. Väitöskirja on lyhyt ja kielikin tekee esteitä tekijän uskonopillisten mielipiteiden perinpohjaiselle selvittämiselle, mutta se ainakin siitä selvään näkyy, että hän on pietistisen teologian kannalla.

Toukokuun 22 p:nä 1844 puolusti Stenbäck julkisesti väitöskirjaansa. Virallisena opponenttina esiintyi professori A. A. Laurell, joka antoi hyväksyvän lausunnon sekä väitöskirjasta että sen puolustamisesta. Samaa mieltä oli myöskin jumaluusopillinen tiedekunta. Toukokuun 25 p:nä oli asia esillä konsistoriumissa. Kun tiedekunnan pöytäkirja oli luettu, ilmoitti rehtori N. A. Ursin saaneensa arkkipiispa Melartinilta virallisen kirjeen, jonka hän piti itsensä velvollisena julki lukemaan, ennenkuin ryhdyttäisiin kysymystä käsittelemään. Tämä merkillinen asiakirja, joka oli päivätty jo lokak. 7 p:nä 1843, kuului:

"Koska ne ylioppilaat, jotka viimekuluneina vuosina Turun hiippakunnassa ovat ilmoittautuneet pappissäätyyn pyrkiviksi, suurimmaksi osaksi ovat osoittaneet taipumusta yksipuolisesti pietistiseen käsitykseen uskonopin alalla, ja useat heistä sittemmin, papin virkaa toimittaessaan, tämmöisistä mielipiteistä johtuvilla toimenpiteillään eivät ainoastaan ole saaneet aikaan häiriöitä, riitoja ja eripuraisuutta, vaan myöskin hyvinkin todennäköisesti melkoisessa määrässä ovat aiheuttaneet hiippakunnassa viime aikoina talonpoikaisessa väestössä yhä useammin ilmeneviä mielenhäiriöitä, itsemurhia, lastenmurhia; ja koska monenkaltaiset seikat näyttävät todistavan oikeaksi sen uskottavien henkilöiden väitteen, että muutamat yliopiston maisterinarvon saaneista jäsenistä, jotka harjoittavat jumaluusopillisia opintoja ja jotka tämän ohessa joko omasta vakaumuksestaan tahi muiden vaikutuksesta ovat pitäneet itsensä velvollisina Suomessakin levittämään laajalle levinneen pietistisen propagandan pyyteitä, tässä tarkoituksessa erinomaisella ahkeruudella ja huolellisuudella koettaneet hakea ja hartausseuroihinsa ja keskusteluihinsa vetää jokaisen yliopistoon vastapäässeen ylioppilaan, joka on ilmoittanut papiksi aikovansa, sekä pelottamalla kieltää noita uusia tulokkaita kuuntelemasta ja hyväksensä käyttämästä lainmukaisia, julkisia jumaluusopillisia luennoita; niin vaatii tämä allekirjoittanutta, joka isänmaan tosi uskonnollisten, valistuneiden ja maltillisten kansalaisten kera huolestuneena näkee järkeä vihaavan, villiytyneen ja pimeän aikakauden jälleen, kaiken tieteellisen valistuksen edistymisen uhallakin, uhkaavan Suomen kirkkoa, Teidän Korkea-arvoisuudeltanne ystävällisesti pyytää, että Herra Rehtori Magnificus yhdessä jumaluusopillisen tiedekunnan herrojen professorein ja muiden vakituisten opettajain kanssa ryhtyisitte asianmukaisiin toimenpiteisiin tämän eriseuraisen epäjärjestyksen ehkäisemiseksi ja jumaluusopilliseen tiedekuntaan kuuluvien ylioppilasten johtamiseksi yliopistolaitokseen perustuvaan, jokaiselle ylioppilaalle tarpeelliseen vapaampaan käsitykseen, joka ilmaantuu siinäkin, että he, käyttämällä hyväkseen Konstitutioneissa mainittujen, laillisesti määrättyjen neuvonantajien ja johtajien puolueettomia neuvoja ja ohjeita, saavat oman huolellisen harkintansa mukaan järjestää opintonsa omaa tarvettansa ja tulevaa tarkoitusperäänsä varten".

Näin ajatteli Suomen arkkipiispa ja tämmöisiin toimenpiteisiin heränneitä vastaan hän ryhtyi vielä v. 1843. Jos hänen luonteensa tekikin hänet kelpaamattomaksi asettumaan virallista, vallalla olevaa kristillisyyttä vastustamaan ja jos hän ei ymmärtänytkään herännäisyyden arvoa puhtaasti uskonnollisessa suhteessa, esiintyy hän yllämainitussa kirjeessä, samoinkuin niin monesti muulloin, kun herännäisyyden asia on kysymyksessä, hyvinkin epäedullisessa valossa. Melartinin käytös on sitä oudompaa, kuin moni oppinutkin ja sivistynyt henkilö, jota ei voitu pietismistä epäillä, näihin aikoihin jo antoi tunnustusta liikkeelle ja ainakin muutamille sen edustajista. Että niin oli laita, näkyy selvästi esim. yliopiston konsistoriumin pöytäkirjasta Stenbäckin väitöskirjaa arvosteltaessa. Asian kulku oli seuraava.

Vaikka jumaluusopillinen tiedekunta ja virallinen vastaväittäjä olivat antaneet hyväksyvän lausunnon Stenbäckin väitöskirjasta, niinkuin sen puolustamisestakin, alotti rehtori, luettuaan arkipiispan kirjeen, asian käsittelyn huomauttamalla Stenbäckin pietismistä ja jättämällä konsistoriumin harkittavaksi, eikö sensuuntaisen miehen ottaminen opettajaksi jumaluusopissa olisi hyvinkin arveluttavaa, koska yliopiston päätarkoituksena muka oli virkamiesten valmistaminen valtiolle.