Professorit A. G. Borg ja J. M. av Tengström ehdottivat, että Stenbäck nimitettäisiin dosentiksi, koska tiedekunta oli hyväksynyt hänen väitöskirjansa eikä tietty hänestä mitään, joka voisi estää tätä nimittämistä. Kun professori J. Groot, jonka heidän jälkeensä tuli antaa lausuntonsa, pyysi miettimisaikaa, lykättiin asian käsittely kesäkuun 12 p:ään. Grootin viimemainittuna päivänä esiintuomat mielipiteet ansaitsevat monessa suhteessa huomiota. Täydellä syyllä huomautti hän, että kirkko oli hyväksynyt Stenbäckin uskonnollisen kannan vihkimällä hänet papiksi ja myöntämällä hänelle oikeuden toimia kansan opettajana. Hän sanoi sitäpaitsi tulleensa siihen käsitykseen, ettei pietistain oppi olisi ristiriidassa raamatun eikä tunnustuskirjojen kanssa, huomauttaen niinikään jumaluusopillisen tiedekunnan lausunnosta. Vaikkei Groot sanonut hyväksyvänsä pietistain suuntaa yleensä, etenkään ei liikkeeseen liittyneen suuren joukon katsantotapaa, ja vaikka hän huomautti siitä, ettei Stenbäck ollut vapaa heidän yksipuolisuuksistaan, puolsi hän empimättä tämän nimittämistä dosentiksi. Silminnähtävästi oli häneen vaikuttanut hakijan persoonallisuus, sillä hän puhui siitä tunnustuksella, vieläpä lämmölläkin, ja arvosteli hänen uskonnollista kantaansakin tavalla, joka osoittaa, että hän voipi uskoa hyvääkin tuosta moititusta liikkeestä. Paikallaan on niinikään hänen huomautuksensa siitä, että pietismiä ei voitaisi sortamalla kukistaa, vaan että semmoinen menettelytapa päinvastoin lisäisi sen tunnustajien lukua ja pakoittaisi heitä vielä suurempaan yksipuolisuuteen.
Vielä lämpimämmin kannatti Stenbäckiä professori B. O. Lille. Huomauttaen pietismin suuresta merkityksestä protestanttisessa kirkossa, puolusti hän juuri pietistisen opettajan kiinnittämistä yliopistoon, koska tämä suunta olisi historiallisesti oikeutettu ja ansaitsisi päästä vaikuttamaan kirkon yhteiselämässä. Puhuen kunnioituksella Stenbäckin "kypsyneistä ja itsenäisistä tiedoista teologiassa" hänen "rehellisestä luonteestaan ja erinomaisista luonnonlahjoistaan", sanoi Lille pitävänsä mitä suurimpana vääryytenä sitä päätöstä, jonka mukaan hän ei saisi toimia opettajana yliopistossa.
Ihan vastakkaiseen suuntaan kävi prof. A. Blomqvistin lausunto. Hän esiintyi pietistain mitä kiivaimpana vastustajana eikä tunnustanut mitään ansioita Stenbäckin väitöskirjassa. Hyväksyen professori Laurellin väitöskirjaa vastaan tekemät muistutukset, lausui hän: "Tälle käsitykselleni saan sitä enemmän tuetta, kuin Stenbäck siv. 41 on tahtonut asettaa pietistisen käsityksen kristinuskon opinkappaleista ainoaksi autuaaksi tekeväksi ja mitä ankarimmin on moittinut useimpia lutherilaisen kirkon teologeja Melanchtonista Schleiermacheriin ja Tewsteniin sekä lausunut heistä sen rakkauden puutetta ilmaisevan arvostelun, että kirkko heidän kauttansa on tullut petetyksi. Poikkeuksena ovat ainoastaan ne, jotka enemmän tai vähemmän ovat kallistuneet pietistiseen käsitykseen. Jos tuommoinen joukkotuomitseminen on säädytöntä, niin sitä enemmän, kun nuori mies sen lausuu kirjoituksessa, jonka tarkoituksena on opettajaviran saaminen yliopistossa viran jonka tarkoituksena on pappien kasvattaminen, joiden tulee saarnata rauhan ja rakkauden evankeliumia. Tahtoisin antaa tunnustukseni sille avomielisyydelle ja rohkeudelle, jolla maisteri Stenbäck väitöskirjassaan on lausunut vakaumuksensa, jollen siinä huomaisi samaa rohkeutta, jolla se meidän seurakuntamme separatistinen lahko, johon hän avomielisesti tunnustaa kuuluvansa, vasta on tuominnut kaiken järjen perkeleelliseksi". Yhtä häikäilemättömästi hyökkäsi professori I. Ilmoni herännäisyyttä vastaan. Hän sanoi sitä lahkoksi, joka kyllä hyväksyi kirkon raamattuun perustuvat periaatteet, mutta joka samalla aivan sokeasti kielsi järjeltä kaiken oikeuden uskonnollisissa asioissa. Pietistoja arvostelee hän samaan tapaan, kuin Runeberg "Puutarhurin kirjeissä". Heränneitten pappien saarnatavasta, heränneen kansan laiskuudesta y.m. puhui hän kirkolliskokouksissa ja muissa tilaisuuksissa kuultuun tapaan, viitaten tämmöisessä uskonnollisessa suunnassa esiintyviin äärimmäisyyksiin, joita ilmaisemaan hän tuskin löysi sanoja. Stenbäckin uskonnollisuutta, etevää yleistä sivistystä ja kirjailijakykyä hän kyllä kiittää, mutta pietisti kun tämä oli, ei voinut hän puoltaa hänen nimittämistään dosentiksi yliopistoon.
Muita vastustavia lausuntoja ei pöytäkirjassa löydy. Professori A. G. Sjöström kyllä väitti Stenbäckin puhuneen uskosta tavalla, joka tekisi kaiken tieteellisen tutkimisen mahdottomaksi, mutta hänkin puolusti hakemuksen hyväksymistä. Vielä selvemmin kiitti hänen virkaveljensä V. G. Lagus Stenbäckin ansioita. Mutta varsinkin yksi puoltava lausunto ansaitsee huomiota. Tarkoitamme tunnetun lainoppineen, professori J. J. Nordströmin sanoja. Hän lausui:
"Yliopiston ohjesäännöt vaativat niiltä, jotka pyrkivät sen opettajavirkoihin, täysin hyvät tiedot sekä siveellisyyttä. Teologiankandidaatti Stenbäck on monessa opinnäytteessä esiintynyt etevällä tavalla; hän on sitäpaitsi useilla painosta julkaisemillaan kirjoituksilla todistanut sivistyksensä ja harjoittaneensa opintoja vakavuudella; hän on lisännyt näitten todistusten lukua dosentinvirkaa varten teologiassa nyt julkaisemalla ja jumaluusopillisen tiedekunnan hyväksymällä väitöskirjalla; hänen siveellinen arvonsa ei koskaan ole antanut sijaa epäilyksille ja muistutuksille; hän on siis täyttänyt sääntöjen vaatimukset: mihin syihin perustaisi näin ollen tuomari epäävän lausuntonsa hänen pyynnöstään päästä nauttimaan etua, jonka hän laillisessa järjestyksessä on ansainnut?
"On väitetty, että hän on pietista; ja tämän asianhaaran ja sen mahdollisesti epäedullista vaikutusta hänen tulevaan opettajatoimeensa on konsistoriumin puheenjohtaja pitänyt velvollisuutenaan jättää konsistoriumin tarkemman harkinnan alaiseksi tätä hakukysymystä ratkaistaessa.
"On totta, että pietismi on huonossa maineessa; mutta se hylkäämistuomio, joka niin yleisesti on sen osaksi tullut, tarkoittanee niiden puolelta, jotka ymmärtävät mitä he tuomiten hylkäävät, oikeastaan vain tuota kovaa suvaitsemattomuutta, tuota intohimoksi kiihtynyttä, sokeaa jumalisuuden harrastusta, joka on aikaansaanut niin paljon valitettavia häiriöitä ja eksytyksiä, kun ymmärtämättömyys on soveltanut sitä jokapäiväisen elämän oloihin. Se ei sitävastoin ajattelevan miehen käsityksessä voi koskea itse pietismiä oppina, niinkauan kun se ei heterodoksiaksi kiihdy ja siten astu laissa määrättyjen oikeuksiensa rajan yli, mutta heterodoksiasta eivät pietismiä ole syyttäneet sen sokeimmatkaan vastustajat; ja näin ollen täytyy se olla oikeutettu julkilausumaan niitä johtopäätöksiä, joihin se luulee tulleensa pyhistä kirjoituksista totuutta etsiessään. Jos se johtopäätöksissään on erehtynyt, niin tämä ei vähennä sen oikeutta; erehdyksen on pian toisen tutkimus syrjäyttävä, selvempi, ehkä juuri näiden erehdysten kautta saavutettu käsitys; ja se käsitteiden kehittäminen, jossa kirkkomme vapaus ilmenee, ei tämän kautta tule kärsimään, totuus — niin lausuu Tertullianus — punastuu ja kärsii ainoastaan silloin, kun sitä salataan.
"Sitäpaitsi ei pietismi ole yksinäinen, muista ajan pyrinnöistä erillään oleva ilmiö. Aivan pintapuolisesti se on lukenut historian opettavaa kirjaa, joka ei ole huomannut, että se on vanha vieras hengen maailmassa, että se, vaihdellen voimansa purkauksissa, siellä on yhtä paljon kotiutunut, kuin neologia ja indifferentismi, joita vastaan se taistelee, että se sentähden nousevana hengen voimana on yhtä riippumaton ulkonaisista pakkokeinoista, kuin jokainen muukin hengen toiminnan ilmaisu, että sekin puhtaana säilyen on vaikuttanut hyvää sekä että ainoastaan korkeampi tieto voi vastustaa sen äärimmäisyyksiä.
"Jos sentähden maisteri Stenbäck vakaumuksesta omistaa pietismin oppina, olematta heterodoksi, en voi lukea tätä rikokseksi hänelle, sillä sielun yli, lausuu Luther, ei Jumala voi eikä tahdo antaa kenenkään muun hallita, kuin itsensä.
"Mitä niihin epäjärjestyksiin tulee, jotka ovat syntyneet tuosta niinikään pietismin nimellä nimitetystä synkästä uskonnollisesta innosta, niin ei löydy vähintäkään syytä siihen väitteeseen, että maisteri Stenbäck tavalla tahi toisella, sanoilla tahi teoilla, olisi tehnyt itsensä syypääksi semmoisiin; ja jos se seikka, että ne ovat voineet syntyä väärin käsitetyn pietismin vaikutuksesta, olisi riittävänä syynä itse pietismin opin hylkäämiseen, olisi samalla tavoin jokainen väite hyljättävä; sillä mitä sanaa ei yksinkertaisuus voi käsittää väärin ja sokea into väärinkäyttää?