* * * * *
Muutamia kuukausia myöhemmin kuin Helander, päätti päivänsä ruotsinkielisen Pohjanmaan kuuluisin herätyssaarnaaja, Fredrik Östring. Yhtä väsymättömällä ahkeruudella kuin ennenkin oli tämä uskollinen totuuden palvelija jaonkin jälkeen hoitanut paimentehtäväänsä, siunaukseksi ei vain Maalahden seurakunnalle, missä hän edelleen oli pitäjänapulaisena, vaan lähiseurakunnillekin, kun Herra odottamatta kutsui hänet luoksensa. Kesällä 1855 oli hän sairastanut kovaa tautia eikä ollut vielä täysin tointunut siitä, kun hän syyskuun 6 p:nä oman ja erään toisen pienen pojan kanssa lähti kalastusmatkalle Maalahden saaristoon. Tuulenpuuska kaatoi veneen. Östring, joka oli taitava uimari, jännitti viimeiset voimansa pelastaaksensa lapset. Hän saikin heidät korjatuiksi muutaman lahden rannalle ja pääsi itsekin maalle, mutta liiallinen ponnistus oli niihin määrin kysynyt hänen voimiaan, että hän hetken kuluttua kuoli halvaukseen.
Niinkuin ennen (III, 411) on mainittu, oli Östring yksi niitä pappeja, jotka kirjoittivat nimensä Härmän pöytäkirjan alle. Jo aikaisemmin oli hän loukkaantunut heränneitten hänen mielestään ylellisistä pidoista ja joukkovierailuista toistensa luona. Muutamassa semmoisessa tilaisuudessa (III, 68) oli hän suoraan ja kaikkien kuullen siitä paheksumisensa lausunutkin. Hän pelkäsi nimikristillisyyttä, missä muodossa tämä sitten esiintyikin, vaatien heränneitä tarkemmin valvomaan hengellistä elämäänsä. Tämän vaikuttimen ohjaamana, liittyi hän kannattamaan niitä henkilöitä, joiden alotteesta Härmän pöytäkirja syntyi. Mihin määrin hän oli pahentunut erikoisesti Malmbergiin, siitä ei löydy luotettavia tietoja. Oli miten oli — Östring joutui siten jaon tuottamiin taisteluihin ja moneen heränneeseen pappiin nähden siihen eristettyyn asemaan, minkä jaon hajoittava henki sai aikaan. Siten vieraantui hän esim. kirkkoherrastaan ja vanhasta ystävästään Jaakko Vegeliuksesta. Huomattava on kuitenkin, ettei Östringin muuttunut asema vaikuttanut hänen suhteeseensa sanankuulijoihinsa, hän kun toimi yksinomaan ruotsinkielisissä seuduissa, jonka herännyttä kansaa jaon henki ei päässyt hajoittamaan eri puolueisiin. Täällä näet ei kielenkään tähden tiedetty paljon mitään Malmberg-Niskasen ja uuden suunnan välisistä riidoista. Viimemainittu suunta, johon hän Härmässä oli liittynyt, ei sitäpaitsi ehtinyt hänessä kehittyjä tuoksi herännäisyydestä eronneeksi suunnaksi, jommoisena se A. W. Ingmanissa, von Essenissä y.m. muutamia vuosia myöhemmin esiintyi. Millainen hänen kantansa opillisesti oli, näkyy seuraavista, hänen vähää ennen kuolemaansa heränneille sanankuulijoilleen kirjoittamastaan paimenkirjeestä lainatuista otteista: "Valvomistanne käyttäkää etenkin siten, että opitte oikein tuntemaan perisynnin, varsinkin epäuskon ja epäjumalanpalvelemisen. Kun ihminen oikein tuntee perisyntinsä ja miten se eroittaa hänet Jumalasta, niin ei voi mikään muu häntä lohduttaa kuin Kristus. Kun synti lain kautta on tullut eläväksi ja ylenmäärin syntiseksi, niin ihminen tuntee itsensä. Silloin astuu hän yksinkertaisesti Jesuksen eteen, tunnustaen hänelle millainen hän on ja mitä hän on tehnyt. Siinä tulee hänen odottaa ja yhä edelleen sairaana kerjätä Jesuksen jalkain juuressa. Hänen tulee sulkea silmänsä niin, ettei hän lukiessaan, veisatessaan, rukoillessaan näe itseään, vaan jumalisuuttaan harjoittaen makaa kuni mykkä, jonka luo Jesus ansaitsematta tulee, niinkuin hän tuli Latsaruksen tykö. Tässä ei saa katsoa synnin voimaa eikä sitä, kuinka usein se karkua päällemme, vaan ainoastaan rukoilla armoa uskomaan syntien anteeksisaamista Kristuksen tähden. Joka rehellisesti tuntee ja tunnustaa syntinsä, hän ei ainoastaan saa apua Karitsalta, vaan tulee myöskin varjelluksi törkeitten syntitapojensa purkaukselta. Uskovalle ihmiselle, joka tuntee synnin vallan kuoleman alaisessa ruumiissaan, on mitä tärkeintä muistaa 1:ksi että Jesus on läsnä kaikkialla, katso, minä olen teitä läsnä joka päivä, sanoo Vapahtaja, sekä 2:ksi että Jesus on ottanut synnin pois ja voittanut perkeleen vallan ja kavaluuden. Sillä Jumalan poika ilmestyi, jotta hän kukistaisi perkeleen työt. Miksi kuljet siis arkana ja itseesi suljettuna epäuskossa, ulkokullaillen ja salaten syntisi? Mihin voit paeta Jesuksen hengeltä? Hänhän on aina meitä läsnä; voithan aina paeta hänen haavoihinsa. Saathan aina tunnustaa, mikä sinua vaivaa. Muista vielä, että Jesus on Jalopeura Juudaan suvusta, voitonsankareista voimallisin. Sentähden on hän voittava syntisi, niin että saat ne anteeksi ja että ne tulevat hillityiksi lihassasi. — — Meidän tulee aina mennä perkelettä vastaan tällä sotahuudolla: minä kiitän Jumalaa Jesuksen Kristuksen kautta. On vaarallista heikkouskoisesti valittaa: voitetuksi minä tulen, en jaksa taistella syntiä vastaan. Kun Jesus on meidän puolellamme, täytyy meidän vihdoin voittaa. — — — Tämän ohessa tulee meidän muistaa, ettemme suuren ja voimallisen synnintunnon kestäessä saa pyytää varmuutta tahi todistusta armontilastamme, vaan ainoastaan huutaa armoa Jesukselta ja tyytyä siihen armoon, että Jesus ottaa vastaan syntisiä ja sekä tahtoo että voipi puhdistaa meidät kaikesta saastaisuudesta. Jos joku teistä pitää tilaansa hyvin huonona, niin hän muistakoon, ettei se tule hyväksi, ennenkuin se ensin on ollut huono. Ei saa siis toivoa voivansa välttää huonoa, vaan taistella huonon läpi. — — — Se, jolla on armon tuntoa, älköön ylenkatsoko heikkouskoisia ja huolimattomia, vaan kehoittakoon heitä kaikin tavoin. Sillä armohan se on, joka antaa elämää, ja sairaat tarvitsevat parantajaa. Mitä vaarallisinta eripuraisuutta syntyy usein semmoisten yksinkertaisten sielujen välillä, joilla on helppo päästä Kristuksen tykö, ja niiden omientuntojen välillä, jotka kantavat itsevanhurskauden hapatusta povessaan ja työläästi saavat nähdyksi Kristuksen. Kummatkin ovat hyvässä tilassa, vaikka näyttävät olevan niin erinkaltaisia. Mutta varokaa, ettette etsi kiitosta toisiltanne. Helposti eksyy ajattelemaan: mitä mahtanee se taikka se ajatella minusta. Silloin alkaa ihminen teeskennellä ja hänestä tulee ulkokullattu. Ahdistettu omatunto tarvitsee kyllä joskus uskonkehoitusta. Mutta vaarallista on tuon tuostakin todistaa olevansa oikeassa". — — —
Niinkuin näistäkin sanoista näkyy, oli Östring loppuun asti oppiinkin nähden pietistä. Vahinko vain, ettei moni niistä näkökohdista, jotka tässäkin kirjoituksessa tulevat näkyviin, jälkeen v. 1852 enää päässyt täydentämään Pohjanmaan uudestaan elpyvän suomenkielisen herännäisyyden oppia. Jaon katkerat riidat ja niiden aiheuttamat epäilyt ja vikoilemiset olivat sitä estämässä.
Kuollessaan oli Östring ainoastaan 45 vuoden vanha. Paljon hän kuitenkin oli ehtinyt vaikuttaa herännäisyyden taistelun eturivissä, ja paljon oli hän tässä taistelussa kärsinyt sen Herran seuraamisessa, jolle hän oli uhrannut rikkaat lahjansa ja paraat voimansa. [Paimenmuisto; Församlingsvännen 1889, n:o 7, n:o 1 ja n:o 9.]
* * * * *
Pyhäjärven syrjäisessä seurakunnassa kilvoitteli Jonas Lagus viimeistä kilvoitustaan. Jaon aikana lausuttuaan ankarasti tuomitsevat sanansa uuden suunnan miehistä sekä toiselta puolen jyrkästi asetuttuaan myöskin Malmbergin ja Niskasen johtamaa liikettä vastaan, oli tämä Pohjanmaan herännäisyyden ennen niin tarmokas johtomies, joka niin monta vuotta taistelutantereen eniten uhatulla paikalla oli heiluttanut sanan miekkaa ylhäisiä ja alhaisia totuuden vastustajia vastaan, masentuneena vetäytynyt syrjään ja yhä enemmän sulkeutunut itseensä. Miten toivottomana hän piti asemaa, näkyy esim. seuraavista hänen Otto von Essenille v. 1852 kirjoittamistaan sanoista:
"Jumalan suuri armo etsi erinomaisella valolla, lämmöllä ja voimalla koko Suomea, painoi alas suruttoman, syntisen joukon ja opetti meitä jokaista tekemään parannusta tomussa ja tuhassa, ja tuo voimallinen, vastustamaton armo sai meidät kaikki liikkeelle. Puhuimme uusilla kielillä, kuulimme uusilla korvilla, näimme uusilla silmillä. Kukapa ei tästä olisi odottanut mitä autuaallisimpia seurauksia. Mutta ijankaikkinen viisaus on sanassaan ilmoittanut: monta on kutsuttu, mutta harvat ovat valitut; se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat ne, jotka sillä tiellä vaeltavat. Kaikilla oli meillä tilaisuus tulla autuaiksi; mutta kun suurin synninsuru kului pois, ja kansan olisi tullut lähteä ahtaan portin kautta elämän tielle, kun oman itsensä ja maailman kieltämisen olisi tullut jatkua, nousivat nukkuvassa ja penseäksi käyneessä suvussa liha ja veri, ensin salaisesti, sitten julkisesti sekä tietä että oppia vastaan. Suostuttiin vähitellen siihen, jonka omatunto alussa oli hyljännyt, ja nyt julistetaan raivoisasti, että on erehdytty sekä opissa että elämässä. — — Tämä on Suomen herännäisyyden kehitys, ja pimeys tulee nyt niin suureksi, ettei sen vertaista ennen ole maassamme ollut".
Omasta suhteestaan herännäisyysliikkeeseen hän tämän yhteydessä lausuu: "Varhain Jumalan armon johtamana orjantappuraiselle tielle, vetäydyin syrjään. Niitä varoituksia, joilla jo vuosia sitten olen muistuttanut vanhimpia ystäviäni, ovat nämä kohdelleet hyvin tylysti. Sentähden olen hiljaisuudessa vetäytynyt syrjään. Lihan, maailman ja perkeleen henki hallitsee nyt niissä sydämissä, joissa Jumalan henki teki työtä, — — sillä Jumala ei anna itseään pilkata".
Missä suhteessa Lagus tahtoi olla kaikkiin, jotka eivät taipuneet juuri hänen kantaansa, näkyy seuraavasta tämän kirjeen vastaanottajalle antamastaan neuvosta: "Sinun täytyy ehdottomasti kokonaan erota tuosta haaveilevaan kurjuuteen joutuneitten, ennen heränneitten joukosta. Älä ota sanallakaan osaa heidän riitoihinsa ja väittelyihinsä, älä niistä puhu äläkä niitä ajattelekaan. Pysy hiljaa, ja jos tapaat jonkun, joka vaeltaa tiellä, niin iloitse hänen kanssansa; mutta älä usko jokaista, joka tulee luoksesi, kristittynä esiintyen; sillä kun olet heittänyt helmiä sioille, niin ne kääntyvät sinua vastaan ja repivät sinua. Kokemukseni vakuuttaa minulle, että on pakko näin menetellä".