Ihmiset eivät ymmärtäneet, miksei Stenbäck viihtynyt yliopistossa, ja moni arveli hänen hakeneen professorinvirkaa ainoastaan sitä tietä päästäksensä tuottavaan kirkolliseen virkaan. Hyvinkin loukkaavassa muodossa tuli tämä ajatus julkisuudessakin näkyviin siinä kutsumakirjoituksessa, jonka Fredr. Cygnaeus julkaisi hänen jälkeläisensä virkaanasettajaistilaisuutta varten. Siinä tekijä näet muunohessa lausuu: "Erehdyttiin, kun luultiin, että professori Stenbäck tarkoitti saada pysyvän sijan siinä akateemisessa virassa, joka oli odottanut häntä ensi kerran täyttyäkseen. Se oli hänelle vain portaana, josta hän sitä varmemmin saattoi siirtyjä siihen viinitarhaan, jonka kirkko on istuttanut noiden kuuluisain Isonkyrön peltojen keskelle, joiden pituus ja leveys jo aikoja sitten on tullut sananlaskuksi tässä maassa." — Jos kohta tämänkaltaiset viittaukset, varsinkin Fredr. Cygnaeuksen, kipeästi koskivatkin Stenbäckiin, nöyrtyi hän tunnustamaan, että hän itse hakemalla virkaa yliopistossa oli antanut aihetta niihin. Niinpä hän esim. yllämainitun hyökkäyksen jälkeen kirjoitti ystävälleen B. O. Lillelle: "Pidän tätäkin hyökkäystä luonnollisena seurauksena siitä elämäni suuresta, katkerasta erehdyksestä, että muiden kehoitusten ja oman väärin käsittämäni velvollisuudentunnon ohjaamana hain virkaa yliopistossa."
Miten lyhyt Stenbäckin olo yliopistossa olikin ja kuinka muut häntä professorina arvostelivatkin, näkyy hänen mielestään ja hänen esiintymisestään tänä aikana punaisena lankana kaikissa vaiheissa se särjetyin sydämen "suru Jumalan mielen jälkeen", se muukalaisuuden tunne ja koti-ikävä, joka on herännäisyyden huomattavimpia tuntomerkkejä. Hän on eronnut heränneitten suuresta joukosta, mutta henkinen yhteys hänen ja liikkeen välillä on kaiken ulkonaisen erimielisyyden uhallakin yhä edelleen olemassa. Paremmin kuin uuden suunnan muiden merkkimiesten puheissa ja toimissa näkyy Stenbäckin elämässä jaon jälkeen heränneitten katsantotapaa. Jos kohta hänen välitön ja tunteellinen luontonsa tarjosikin tälle katsantotavalle enemmän liittymiskohtia, kuin esim. von Essenin ja Kihlmanin järkiperäiselle mietiskelylle alttiimmille mielille, ilmaisee koko hänen myöhempikin uskonnollinen kehityksensä suurempaa rakkautta ja uskollisuutta sen hengellisen elämän sisimmille ilmauksille, jota hän herännäisyyteen kuuluvana oli elänyt. Tämä tulee näkyviin hänen puheissaan ja kirjoituksissaankin. Niinpä hän esim. edelleen käyttää sanaa "herännyt" ilmaisemaan Jumalan puoleen kääntynyttä, vieläpä uskossakin elävää ihmistä, jota vastoin tätä sanaa tuskin tässä merkityksessä käytettynä löytää Kihlmanin ja von Essenin kirjeistä ja kirjoituksista. Näin ollen on Lauri Stenbäckin myöhempikin elämä herännäisyyden historiaakin likempänä kuin esim. yllämainittujen uuden suunnan miesten työ ja toiminta jaon aikojen jälkeen.
Jo v. 1853 oli Stenbäckille uskottu tehtävä, johon hän lahjojensa puolesta oli sopivampi kuin mihinkään muuhun. Tarkoitamme hänen jäsenyyttään virsikirjakomiteassa, johon paitsi häntä kuuluivat J. L. Runeberg ja B. O. Lille sekä puheenjohtajana arkkipiispa Bergenheim. Tuskin on meidän maassamme koskaan löytynyt henkilöä, joka yhtä hyvin kuin Stenbäck olisi pystynyt tämänlaiseen toimeen. Hän oli runoilija ja samalla elävä, kokenut kristitty. Ainoana esteenä oli hänen arkaileva luonteensa, joka muulloinkin esti häntä tarmolla ryhtymästä hänen taitoaan odottaviin tehtäviin. Myönnettävä on kuitenkin, että Stenbäckin epäilykset tällä kertaa ainakin osaksi eivät olleet aivan perusteettomia. Mitä hän ajatteli kysymyksessä olevasta työstä, näkyy siitä kirjeestä, jonka hän elokuussa 1853 kirjoitti Bergenheimille, saadakseen tietää, mikä virsikirjakomitean varsinainen tehtävä tulisi olemaan. "Jos, niinkuin oletan", hän tässä kirjeessä kirjoittaa, "tarkoitetaan uuden virsikirjan aikaansaamista tahi valmistavaa työtä siihen, niin minä luonnollisestikin arkaillen pelkään niin tärkeää, painavaa ja syvälle käypää yritystä. Mutta toiselta puolen tuntuu minusta sietämättömältä olla ja pysyä aivan toimettomana jäsenenä komiteassa, jonka tärkeyttä ja tarpeellisuutta en suinkaan pidä vähäarvoisina, ja tahdon kernaasti kykyni mukaan täyttää sen tehtävän, joka saamallani kutsumuksella on minulle uskottu. Pidän mahdottomana, että tämä pirstoitettu ja hengellisesti voimaton aika voisi luoda kirkolle arvokasta ja pysyvää virsikirjaa, jos se tätä tehdessään turvautuu alkuperäiseen työhön ja omaan luovaan kykyynsä; sillä siihen vaadittaisiin elävää kristillistä ja kirkollista tietoisuutta ei vain yksityisissä, vaan myöskin kirkossa, joka voisi kannattaa edellistä ja siinä elähyttäen vaikuttaa. Ainoa, mikä minusta voidaan tehdä, olisi sen rikkaan ja ihanan aarteen käyttäminen, jonka kirkkomme edellä kaikkien muiden omistaa eloisampien ja voimallisempien aikojen perintönä, joka perintö meillä on jokseenkin tuntematon. Olen sentähden aikonut koettaa tehdä valikoiman näistä vanhoista virsistä ja kirkkolauluista sekä niin hyvin kuin mahdollista kääntää niitä, säilyttämällä alkuperäisten virsien henkeä ja voimaa."
Paitsi ennen mainittuja henkilöitä olivat myöskin piispat Ottelin ja Frosterus kutsutut ottamaan osaa virsikirjakomitean töihin. Ensimmäisessä kokouksessa, joka pidettiin helmikuussa Turussa, päätettiin, että Runeberg, Lille ja Stenbäck kukin kohdastaan valmistaisivat ehdotuksen, pääasiallisesti noudattamalla viimemainitun yllämainitussa kirjeessä lausumia mielipiteitä, joiden kannalle Runebergkin jo aikaisemmin oli asettunut. Kaikesta päättäen oli tämä jo aikaisemmin tarkasti miettinyt ja suunnitellut tehtäväänsä komitean jäsenenä. Luultavaa on myöskin, että hän lausunnoillaan näissä komitean valmistavissa kokouksissa ilmaisi niin suurta asiantuntemusta sekä innostusta tähän uuteen tehtäväänsä, että kaikki alusta alkaen, toivoivat paljon etenkin hänen ehdotuksestaan. Tarmolla ja ahkeruudella ryhtyikin Runeberg kotia palattuaan työhön, jota vastoin Stenbäck ja Lille "muiden tointen estäminä" saivat hyvin vähän aikaan. Jo keväällä 1856 oli ensinmainitun ehdotus valmis. Sitä yksityisesti tutkittuaan kokoontuivat komitean jäsenet yhteiseen työhön Turkuun helmikuussa 1857.
Muistaessamme "Vanhan puutarhurin kirjeitä" ja Stenbäckin vastausta niihin (II, 33-52), tuntuu miltei uskomattomalta, että tuo jyrkkä pietista oli niin taipuvainen hyväksymään Runebergin virsikirjaehdotusta. Kummankin mielipiteet olivat silminnähtävästi ainakin muutamissa kohden paljon muuttuneet tuon kiivaan polemiikin aikojen jälkeen. Niissä kirjeissä, joita Stenbäck komitean töissä työskennellessään kirjoitti, hän vain kerran ilmaisee tyytymättömyyttä Runebergiin. Hän näet kertoo, että hän, kun ehdittiin katumussalmeihin ja ryhdyttiin tutkimaan ehdotuksen kristityn sisällistä elämää koskevia virsiä, joutui sellaiseen epätoivoon, ettei hän koko päivän aikana pystynyt tekemään paljon mitään. "Semmoiseen ei Runebergin runous riitä", hän kirjoittaa; "semmoisen sydämen purkausten verosta, jossa jumalanpelko ja rakkaus elää, käyttää hän tavallisesti ulkonaista mietiskelyä, joka runollisessa suhteessa kyllä on hyvin kaunista, mutta ei virttä." Mutta kun komitea päätti säilyttää useimmat tähän ryhmään kuuluvat virret, oli tämäkin Stenbäckin huoli poistettu, niin että hän saattoi lausua sen vakavan toivon, "että voimme saada virsikirjan, jota ei kukaan kohtuullisesti saata sanoa huonoksi tai kelvottomaksi kenen hyvänsä käytettäväksi". Ja Runeberg kirjoittaa muutamassa kirjeessä vaimolleen: "Itse Stenbäckin, joka tietysti tarkoin tuntee hurskasten vaatimukset ja joka on hyvin altis syrjäyttäen poistamaan kaikki, joka ei miellytä heitä, iloitsee työstämme arvellen, ettei kenelläkään pitäisi olla aihetta tyytymättömyyteen, ainakaan ei siihen osaan nähden, jonka tähän asti olemme läpikäyneet." On merkille pantava, etteivät Stenbäckin vaatimat muutokset koskeneet Runebergin alkuperäisiä virsiä, vaan pääasiallisesti Ruotsin uudesta virsikirjasta lainattuja virsiä. Kaikesta näkyy, että niiden komitean jäsenten välillä, jotka suorittivat varsinaisen työn, vallitsi mitä kaunein sopu. Tätä Turussa-olon aikaa muistellen kirjoitti Runeberg kotia palattuaan Lillelle: "Suurta elämää me siellä elimme pienissä huoneissa, taiteellista, jalolle tehtävälle antautunutta elämää. Se oli täynnä ystävyyden paraita aarteita, se oli luottavan avomielistä ja keskinäiselle avuliaisuudelle altista." Ja samalla mielellä kuin Runeberg muisteli Stenbäckkin tätä heidän yhteistä työtään virsikirjakomiteassa.
Niinkuin odottaa sopii, ilmaantui ennen pitkää sen tunnustuksen ja kiitoksen kera, minkä kysymyksessä oleva v. 1857 valmistunut ruotsinkielinen virsikirja-ehdotus yleisön puolelta sai osakseen, tyytymättömyyttäkin. Varsinkin pietistisissä piireissä oli tämä tyytymättömyys suurikin. Julkisuudessakin tuli se näkyviin. V. 1861 ilmestyi painosta "Anmärkningar vid förslag till svensk psalmbok för de evangeliskt lutherska församlingarna i Finland" (Muistutuksia ruotsalaisen virsikirjaehdotuksen johdosta). Kirjasen tekijä oli J. H. Roos (III, 385), joka siihen aikaan oli pappina Kaskisissa. Hän oli jo nuorena julkaisemillaan runoilla ("Dikter", 1841 ja 1843 y.m.) osoittanut huomattavaa runollista aistia sekä sittemmin vakavassa ja vilpittömässä hengessä, niinkuin tiedämme, toiminut sielunpaimenena herännäisyyden kristilliseen kokemukseen vaativilla seuduilla. Hän oli siis kaikin puolin pätevä arvostelemaan virsikirjaehdotusta.
Roosin julkaisu käsittää 40 sivua. Hyväksyen Stenbäckin ja Runebergin ennen mainitun mielipiteen, jota Lillekin oli kannattanut ja jonka mukaan he olivat koettaneet säilyttää niin monta vanhaa virttä kuin suinkin sekä niiden kieliasua korjatessaan tarkasti valvoa, ettei näiden virsien henki muuttuisi, väittää kirjanen, ettei komitea ollut pysynyt uskollisena näille periaatteille. Roos kyllä tunnustaa, että Ruotsin uudesta virsikirjasta lainatut virret ovat runollisessa suhteessa eteviä, mutta pitää monta niistä uskonnollisessa suhteessa ala-arvoisina ja sopimattomina kirkossa käytettäviksi. "Vanhasta virsikirjastaan", hän lausuu, "oli seurakuntamme saanut puhtaamman maun" — "eikä voinut mieltyä kaikenlaisiin hengettömiin ja suolattomiin korulauseisiin". Komitean ehdotuksen alkuperäisistä virsistä ei tekijä kirjansa johdatuksessa mitään mainitse, mutta erikoistarkastuksessaan hän arvostelee toisia niistä hyvinkin ankarasti, pitäen niitä kauniina runoina, vaan ei virsinä, maallisen eikä hengellisen mielen purkauksina. Tältä kannalta hän esim. arvostelee Runebergin virsiä "Hur skön är ej jorden" ("Kuink' ihmeinen viel' aina") ja "Bevara, Gud, vårt fosterland". Mutta muuten on pantava merkille, että verraten moni alkuperäisistä virsistä pääsee muistutuksetta Roosin kritiikin läpi.
Toimittamassaan aikakauslehdessä "Tidskrift för finska kyrkan" (Suomen kirkon aikakauslehti) oli F. L. Schauman jo 1857 vuoden lopussa ja seuraavan alkupuolella arvostellut virsikirja-ehdotusta. Hänkin oli hyväksynyt komitean käsityksen vanhojen virsien ja niiden hengen säilyttämisestä, ollen sitä mieltä, että olisi ollut syytä ottaa ehdotukseen vielä enemmän vanhoja virsiä. Hän oli niinikään huomauttanut, että alkuperäisissä virsissä, joiden arvoa hän ei kieltänyt, oli toinen sävel kuin vanhoissa, joka seikka hänestä oli vaikuttanut, ettei komitea ollut voinut säilyttää yhtenäisyyttä ehdotuksessaan. Sitäpaitsi oli hän jyrkästi vastustanut sitä komitean ehdotusta, että vanhaa virsikirjaa käytettäisiin uuden rinnalla ja että virsien luku kummassakin olisi sama sekä muita tämän näkökohdan silmällä pitämisestä johtuvia toimenpiteitä. Roos näkyy mieltymyksellä lukeneen Schaumanin arvostelun, kannattaen pääasiassa siinä tehtyjä muistutuksia. Hän vain asettui paljon jyrkemmälle kannalle, esiintyen monessa suhteessa selvästi pietismin edustajana.
Paitsi professori A. Mobergin evankelisen suunnan hengessä kirjoittamaa virsikirja-ehdotusta hylkäävästi arvostelevaa lentokirjasta ilmestyi v. 1862 K. K. von Essenin ja Alfred Kihlmanin IX + 240 siv. käsittävä kirja "Förslag till svensk psalmbok för de evangeliskt-lutherska församlingarna i Finland" (Ruotsalaisen virsikirjan ehdotus evankelis-lutherilaisille seurakunnille Suomessa). Arastelematta hyljäten miltei kaikki ne periaatteet, joiden mukaan virsikirjakomitea oli suorittanut työnsä, esiintyvät tekijät jyrkästi sitä vanhoillisuutta vastaan, joka heidän mielestään enemmän kuin yhdessä suhteessa haittasi ehdotusta. "Emme mitenkään", he muunohessa lausuvat, "ymmärrä sitä, että täydellisyys on etsittävä juuri siitä, mikä on vanhaa, vanhentuneista lausetavoista ja sanamuodoista". Komitean alkuperäisistä virsistä antavat von Essen ja Kihlman ylipäänsä hyvinkin suotuisan lausunnon, arvellen että useimmat niistä ehdottomasti olivat paljoa parempia kuin niiden tieltä syrjäytetyt vanhat.
Paljon tunnustusta ansaitsee tämä seikkaperäinen, suurella huolella ja tarkkuudella suoritettu suuritöinen tarkastus. Oikeaan osuu moni siinä löytyvä yleinen lausunto, samoinkuin useat yksityisseikkoihin menevät lausunnot ylimalkaan ilmaisevat asiantuntemusta ja terävää arvostelukykyä. Täydellä syyllä he esim. kiittävät niitä Runebergin virsiä, jotka kuuluvat luonnollisen uskonnon ja siveysopin alaan, sekä lausuvat: "hänen laulunsa on kotoisin lämpöisen sydämen kylläisyydestä, ja innoitettu laulu vaikuttaa ehdottomasti innostuttaen kaikkiin näille totuuksille alttiisiin sieluihin." Ja oikea on toiselta puolen epäilemättä sekin heidän Stenbäckin ennen mainitsemaamme lausuntoon liittyvä arvostelunsa, että sitävastoin ne viimemainituista virsistä, joiden sisältö tavoittelee vasituisesti kristillistä, ovat heikompia.