Ei voi varmuudella päättää, mitkä kohdat kysymyksessä olevassa kirjassa ovat von Essenin, mitkä Kihlmanin kirjoittamia. Mikäli on kysymys esitystavasta, lienevät useimmat kirjassa viljalti löytyvistä sukkeluuksista ja ivallisista sutkauksista ensinmainitun kynän tuotteita, jos kohta viimemainittukaan ei ole niiden esiintymiseen syytön. Oli miten oli, tämmöisessä kirjassa tekevät ne vastenmielisen vaikutuksen, samoinkuin se ylimielinen henki, jonka siinä niin monessa paikoin tapaa. Eikä sekään ole kirjoittajille kunniaksi, että loukkaavimmat näistä lausunnoista tähtäävät Roosiin, jonka vakaan kristillisen kannan he hyvin tunsivat ja jonka runollinen aistikin aivan hyvin veti vertoja heidän omalleen. Niinkuin tiedämme, oli viimemainittu pitänyt Runebergin ennen mainittuja, maallista isänmaanrakkautta uhkuvia virsiä virsiksi sopimattomina. Roos tiesi, että moni tosi kristitty loukkaantuisi siitä runollisesta, maan ihanuutta ja maallisen isänmaanrakkauden tunteita kuvaavasta muodosta, johon runoilija oli ne pukenut, ja hänestä itsestäänkin tuntui tämä muoto virressä oudon sopimattomalta. Jos Kihlmanin ja von Essenin katsantotapa nyttemmin olikin toinen, kuin se heidän herännäisyysliikkeeseen kuuluessaan oli ollut, odottaisi kuitenkin heiltä enemmän ymmärtämystä ja nöyryyttä Roosin kantaan nähden, kuin ne pedagoogiset esitelmät, joilla he kirjassaan koettavat näyttää, miten eksyvä viimemainitun kanta oli. He lausuvat:
"Roos ei tahdo kuulla puhuttavan maan ihanuudesta. Hän pelkää, että siten viritetään maallista mieltä, maata rakastavia kun muutenkin on liian paljon. Onkohan tämä pelko oikeutettu? Onko todella vaarallista rakastaa luonnonkaunista? Tuleeko kristityn tukahuttaa taipumusta siihen? Emme usko sitä. Maa on ihana: se on kieltämätöntä, yöllä ja päivällä se levittää kauneutensa silmiemme eteen. Ei ole näkymätön tuleva meille rakkaaksi siten, että ummistamme silmämme siltä, mikä näkyy. Päinvastoin on raamatussa: 'kuinka voitte rakastaa Jumalaa, jota ette näe, jollette rakasta lähimmäistänne, jonka näette?' Niin myös: kuinka voi tuntea taipumusta taivaallista ihanaa kohtaan, jollei maallinen ihana mitään vaikuta? Näkyyhän Davidin psalmeissa tavattavista kauniista luonnonkuvauksista, ettei edes Vanhassa testamentissa peljätty maan kauneutta. Ja kuinka vähän Kristus tarkoitti, että silmät ummistettaisiin luonnolta ja sen ihanuudelta, näkyy siitä, että hän itse sanoo: Katsokaa kedon kukkasia, ei Salomo kaikessa kunniassansa ollut niin vaatetettu kuin yksi heistä."
Ainakin on puhe luonnonihanan "rakastamisesta" ristiriidassa ei vain pietismin, vaan raamatunkin kanssa. Ontuva on niinikään huomautus Vapahtajan sanoista: "Miten voitte rakastaa Jumalaa, jota ette näe, jollette rakasta lähimmäistänne, jota näette", jos näillä sanoilla, niinkuin tässä, tahdotaan todistaa, että ihminen rakastamalla näkyväistä maailmaa paremmin saa silmänsä auki näkemään taivaallistakin kauneutta. Kehoittaahan Vapahtaja mainituissa sanoissaan sitäpaitsi meitä lähimmäisessämme rakastamaan etupäässä sitä, joka hänessä sanan tavallisessa merkityksessä ei näy. Roos on edelleen niiden heränneissä piireissä ahkerasti viljeltyjen hartauskirjojen kannalla, jotka varoittamalla varoittavat "luontokappaleita" rakastamasta. Lukija arvostelkoon, kumpiko katsantotapa, hänen vai Kihlman—von Esseninkö, on likempänä raamatun henkeä.
Melkein yhtä aiheeton on muistutus Roosin käsityksestä Runebergin yllämainitusta isänmaanvirrestä, hän kun nim. ei tätä virttä vastaan lausumillaan muistutuksilla ollut tarkoittanut muuta, kuin ettei sen hehkuvaa runollisuutta uhkuva muoto hänestä soveltunut virteen. Tarpeeton on varsinkin se isänmaanrakkauden käsitettä selvittävä esitys, johon kysymyksessä olevat arvostelijat innossaan eksyvät. He näet Roosin muistutuksen johdosta lausuvat:
"On totta, että tämä virsi muistuttaa Maamme-laulua, mutta että se sentähden on hyljättävä, ei ole itsestään selvää. Kun virsi käsittelee samaa aihetta, ei ole ihme, että yhtäläisyyttä on olemassa. Jos yleensä aihe isänmaa on virsikirjassa käsiteltävä, niin missä se tapahtuu sopivammin kuin tässä? Ja mitä muita motiiveja voitaisiin käyttää kuin Runebergin käyttämät? Sitä totuuttahan ei kukaan tahtone kieltää, että kaikista maista isänmaa on rakkain sille, jonka ei ole onnistunut tukehuttaa luonnollista tunnettaan syntymäseutuansa kohtaan. Saattaa pitää muita maita monessa suhteessa parempina, saattaa rakastaa niitä, vieläpä niistä etsiä uuden isänmaankin; mutta rehellinen, turmeltumaton mies, jolla on joku rahaa korkeampi harrastus, on tunteva itsensä pieteetin tunteella kiinnitetyksi vanhaan isänmaahansa. Isänmaanrakkaus voi monessa olla tietoisuutta vailla, mutta tarvitaan vain, että hän joksikin ajaksi joutuu pois maastaan, ja hänen palatessaan on hänen sydämensä sykkivä aivan toisella lailla, kun hän jälleen näkee sen kalliorannat. Se on sykkivä lämpimästi ei vain niiden rakkaiden puolesta, jotka täällä asuvat, vaan myöskin rannan, mantereen, maan ja kaiken sen puolesta, joka siinä on."
Täydellä syyllä voipi huomauttaa, ettei von Essenillä ja Kihlmanilla ollut syytä muistuttaa Roosia "rahaa korkeammasta harrastuksesta". Ja yhtä suurella syyllä voi kysyä, miten he rohkenivat niin vakavassa asiassa käyttää niin huolimattoman pilkallista ja loukkaavaa kieltä, kuin heidän kirjassaan enemmän kuin yhdessä paikassa tapaa. Selitykseksi ei riitä Kihlmanin von Essenille lausumat sanat: "eräitä asioita voidaan ainoastaan ivalla tehokkaasti vastustaa; yksinkertaista olisi mielestäni vakavasti käsitellä parantumattomia ennakkoluuloja". Tarpeetonta on kirjasta näytteeksi poimia tuonkaltaisia sanoja ja lauseita. Riittää kun huomautamme, että Kihlmanin ja von Essenin lähin ystävä ja hengenheimolainen A. V. Ingmankin arvosteli heidän kirjansa kieltä hyvinkin moittivasti, arvellen että he esiintymisellään olivat saattaneet Beckin ja hänen oppinsa monen silmissä huonoon valoon. Hän näet kirjoitti Kihlmanille:
"Älä suinkaan luule, että olen väärin ymmärtänyt kritikoimiani lauseita kirjassasi, sillä koska minulla pääasiassa on sama peruskäsitys kristinuskosta kuin sinullakin, niin ymmärsin sinut sangen hyvin. Mutta mikä lukiessani kirjaanne teki minuun tuskallisen vaikutuksen — oli se osaksi ylpeä, osaksi kevytmielinen ääni, joka kauttaaltaan siinä vallitsee — ja koska olen ystävänne, täytyy minun suoraan julkilausua teille, etten hyväksy semmoista epäpyhää kirjoitustapaa. Te vaaditte korkeaa pyhitystä ja se on oikein, mutta miksi näyttäydytte itse lihallisina ja veitikoina? Semmoisilla aseilla ei koskaan onnistu voittamaan toisinajattelevia; päinvastoin teette siten kirjoittaessanne oman siveellisen ja hengellisen harrastuksenne epäiltäväksi. Ja mikä enimmin tuskastuttaa minua, on se, että myöskin ukko Beck, jonka oppilaana sinua pidetään, puheena olevan kirjanne kautta tulee väärinkäsitetyksi.
"Kaikki tämä yhteensä teki, että minun on katseltava teostanne ikäänkuin vastustajienne silmillä. Minä puolestani sekä ymmärsin kaksimieliset lauseet — tunsin muutamin paikoin sinun dogmaattiset mietelmäsi — että tunsin myöskin varsin hyvin teidän persoonalliset tyyppinne, niin etten minä mitenkään harmistunut; mutta nyt, kun tarkastan teostanne, täytyy minun asettua esim. Ol. Helanderin, Jul. Berghin ja myöskin Schaumanin, Fredrikssonin y.m. kannalle. Ja kun itse otat huomataksesi näitä vaikuttimiani, niin et suinkaan saata väärin selittää arvostelutapaani. Sanon vielä kerran, että vastenmielisyyteni teidän teoksenne ulkonaista muotoa kohtaan johtui sydämellisestä suosiostani sitä kristinuskon käsitystä kohtaan, jota Beck puolustaa. Ei yksikään ihminen ole niin väärin ymmärretty meillä kuin juuri tämä mainittu jumalanmies; mutta että hän (niinkuin pelkään) tulee vielä enemmän väärinkäsitetyksi kirjanne kautta, se, rakas veli, se teki minut murheelliseksi."
Miellyttävän vaikutuksen tekee enemmän kuin yhdessä suhteessa tämä Ingmanin kirje. Vielä eheämpi olisi kuitenkin sen vaikutus, jos kirjoittajan huolen vaikuttimena olisi asia semmoisenaan eikä vain pelko siitä, että J. T. Beckin vastustajat Suomessa saisivat uutta aihetta häntä vikoilemaan. Voi kyllä ymmärtää, että Ingman tarkoittaa sitä vahinkoa, jonka von Essenin ja Kihlmanin kirjan loukkaava muoto oli omiaan tuottamaan Jumalan valtakunnalle, mutta Beckin sekoittaminen asiaan ilmaisee toiselta puolen myöskin, että he, hyljättyään herännäisyyden johtomiesten auktoriteetin, josta he nyttemmin niin moittivasti puhuivat, olivat joutuneet toisen ihmisauktoriteetin ihailijoiksi. — Muillekin ilmaisi Ingman mielipahansa Kihlman-von Essenin arvostelun johdosta. Niinpä hän esim. kirjoitti F. O. Durchmanille: "Minun mielestäni ovat Kihlman ja Essen varsin häväisseet itsensä tarkastuksessaan Runebergin virsikirjasta."
On huomattava, ettei von Essen—Kihlmanin kirja loukannut yksinomaan heränneitä. Paitsi evankelisessa suunnassa sitä vastaan lausuttua mielipahaa, kuului tiedemiestenkin puolelta tyytymättömyyttä sen esitystavan johdosta, jotapaitsi Roosin kanta sai puolustusta tältäkin taholta. Tunnustaen että von Essen ja Kihlman "olivat käsittäneet tehtävänsä vakavalta kannalta", lausui esim. F. L. Schauman: "En pidä kirjan tyylistä, se on paikoittain melkein poikamainen. Heidän ei olisi pitänyt laskea leikkiä komitean kanssa. Myöskin ovat herrat liian ylimielisiä Roosia kohtaan, joka mielestäni usein on oikeassa heihin verraten, esim. arvostellessaan Runebergin isänmaan virttä."