Myöntää tulee kuitenkin, että von Essen—Kihlmanin kirja ylimalkaan sai osakseen enemmän kiitosta kuin moitetta. Yksinomaan mielipahaa herätti se ainoastaan evankelisessa suunnassa ja herännäisyyden edustajissa. Varsinkin viimemainittujen piireissä oli tyytymättömyys suuri. Eivät hyväksyneet he Runebergin virsikirjaehdotusta, jossa moni heistä vaani harhaan johtavaa oppiakin, eikä vain pintapuoliseen kristillisyyteen eksyttävää katsantotapaa. Silminnähtävästi tältä kannalta asiaa arvostellen oli esim. luutnantti Colliander ilmaissut huolensa J. F. Berghille. Viimemainitulle kirjoitti J. I. Bergh: "Runebergin virsikirja vaatisi kyllä perinpohjaista kritiikkiä, mutta kuka pystyy siihen vallitsevaa ajanhenkeä vastaan? Tuskin ukko Colliander, jonka kritiikki luultavasti on hyvinkin epäkriitillinen. Kuka kuitenkin tietää, ehkä olisi parasta näin pulmallisessa kysymyksessä ilman pontta ja perää huutaa vastaan vain, sillä eihän maailma usko eikä tahdo muuta uskoa, kuin että riita koskee ainoastaan vanhaa ja uutta tai korkeintaan muotoa, mutta ei sisällystä". Mutta jos jo virsikirjaehdotus semmoisenaan ei tyydyttänyt heränneitä, niin oli heidän mielipahansa von Essenin ja Kihlmanin esiintymisestä tässä kysymyksessä vielä suurempi. Niinpä kirjoitti J. I. Bergh veljelleen syksyllä 1864: "Olen kummastellut vanhoja ystäviämme Esseniä ja Kihlmania, jotka paksussa kirjassa 1862 ovat tarkastaneet Runebergin uutta virsikirjaa ja siinä hävyttömällä vallattomuudella laskettelevat toisiaan vastustavia oppeja ja yhtä säädyttömällä hävyttömyydellä vastustavat ja pilkkaavat sekä vanhan että uuden virsikirjan ihanimpia virsiä ja näissä lausuttuja puhtaasti lutherilaisia totuuksia sekä niissä löytyvää täysikelpoisimpaa, hengellisen elämän ilmauksia sisältävää runoutta, niinkuin esim. virttä N:o 17 ja lukemattomia muita. Vasta nykyään olen nähnyt tuon ylimielisen nerontuotteen; valtiopäivien aikana ei minulla vielä ollut siitä vihiäkään. Jos silloin olisin tietänyt siitä, niin en suinkaan olisi kummastellut Essenin rabulismia siellä. Nyt olen niihin määrin hämmästynyt heidän hurjaa menettelyään ja aherrustaan, etten voi odottaa kuin hyvin surkeita aikoja kirkkoraukallemme Suomessa. Jos meidän keskuudessamme vielä löytyisi elämää, voimaa, kykyä ja aikaa, niin pitäisi minusta jonkun siihen kykenevän kirjoittaa voimallinen kehoitus Suomen kansalle ja papistolle, että ne heistä, jotka vielä pitävät lutherilaisen uskon, opin ja tunnustuksen kalleimpana, isiltä saatuna perintönään, nostaisivat päänsä ylös ja tarkkaisivat ajan merkkejä sekä asettuisivat vakavasti vastustamaan sekä ylen suurta objektivismiä että liiallista subjektivismiä".

Virsikirjaehdotusta vastaan tehdyt, eri osista maata tulleet muistutukset lähetti senaatti arkkipiispa Bergenheimille, ja tämän kutsumuksesta kokoontui komitea uudelleen kesäkuussa 1863. Stenbäck ja Lille kaipasivat kovin Runebergiä, joka sairauden tähden ei voinut ottaa osaa kokouksen töihin. Päätettyään että ensinmainitut kumpikin kotona tarkastaisivat virsikirjaehdotusta vastaan tehtyjä muistutuksia, hajosi komitea toistaiseksi. Kuinka vähän Kihlmanin ja von Essenin ylimielinen hyökkäys ehdotetun virsikirjan vanhoillisuutta vastaan sai kannatusta komiteassa, osoittaa sekin päätös, että, huomioon ottamalla muotoa ja ajan yleisesti tunnustettuja vaatimuksia, säilytettäisiin vanhan virsikirjan kristillinen henki niin puhtaana ja hämmentymättömänä kuin suinkin sekä että siitä syystä poistettaisiin kaikki lauseet, jotka saattoivat synnyttää väärinkäsitystä ja levottomuutta.

Noudattaen tätä periaatetta, jonka hän alussa oli julki lausunut ja jota hän yhä edelleen täydestä vakaumuksesta kannatti, menetteli Stenbäck erittäin varovaisesti vanhojen virsien korjaamisessa. Hyvin hellävaraisesti kohteli hän Runebergin virsiä, joissa hän monesti kaipasi uskonnollista syvyyttä ja joiden korjaaminen siitä syystä tuntui hänestä paljon vaikeammalta kuin vanhojen virsien parantaminen, viimemainitussa työssä kun tavallisesti oli kysymyksessä vain vanhentuneen kielimuodon saattaminen ajanmukaisempaan asuun. Hyvänä apuna oli hänelle Lille, jonka kanssa hän näinä aikoina oli ahkerassa kirjeenvaihdossa ja joka heidän yhteisen työnsä vuoksi kesällä 1864 oleskeli hänen luonaan Isonkyrön pappilassa kolme viikkoa.

Arkkipiispa Bergenheimin kehoituksesta päätti Stenbäck painattaa virsikirjaehdotuksensa. Se valmistui painosta v. 1866. Tuskin on maassamme milloinkaan löytynyt toista hengelliseen kokemukseen ja samalla runoilijakykyyn nähden tämmöiseen työhön niin kykenevää miestä kuin Stenbäck. Tuntuu oudolta, että hän, jonka runokokoelmissa löytyvät kauniimmat Suomessa kirjoitetut hengelliset runot, virsikirjaehdotukseensa ei kirjoittanut kuin 5 omaa virttä. Tämä ei suinkaan riippunut yksinomaan siitä runoilijan käsityksestä, että uuteen virsikirjaan tulisi ottaa pääasiallisesti "kirkkomme vanhoja aarteita", vaan epäilemättä suuressakin määrässä siitäkin, ettei hän enää tuntenut halua runoilemiseen. Pääsyynä tähän oli silminnähtävästi hänen vuosi vuodelta huonontunut, nyttemmin hyvinkin heikko terveytensä ja tämän ohessa jonkunlainen arkuus purkaa ajatuksensa ja sisimmät tunteensa runon muotoon. Jollei ylimalkaan sovikaan sanoa, että Stenbäckin alkuperäiset virret ovat sepitetyt vasituisesti pietistisessä hengessä, eivät ne toiselta puolen ole ristiriidassa hänen aikaisemman uskonnollisen katsantotapansa kanssa, vaan pikemmin likeisestikin siihen liittyviä. Niinpä esim. seuraavat säkeet (Ruots. virsik. 274): "De säkras stora hop ur syndens sömn väck opp, De väckte lät i tro och hopp Förkofras till din ära" ("Herätä kaikki synnin uneen nukkuneet, Suo että myös jo heränneet Tunnossa edistyvät;" Suom. virsik. 327).

Stenbäckin virsikirjaehdotus ei saanut osakseen läheskään sitä huomiota; kuin Runebergin. Ainoa, joka koetti kiinnittää yleisön huomiota ensinmainitun virsikirjaan, oli varsinkin Pohjanmaan ruotsinkielisissä osissa lämpimästä herännäisyysmielisyydestään tunnettu kansakoulunopettaja A. Svedberg, joka toimittamassaan "Österbotten" nimisessä kansanlehdessä ja "Hufvudstadsbladetissakin" innokkaasti sitä puolusti. Mutta muut vaikenivat. Tämä koski Stenbäckiin, joka oli toivonut saavansa kustannukset maksetuiksi, vieläpä aikonut luovuttaa voiton kansakoulun perustamiseksi Isoonkyröön, hyvin kipeästi. Varsin tyytymätön oli hän siihenkin, että Sakari Topelius kutsuttiin virsikirjakomitean jäseneksi, josta toimesta hän itse terveydellisistä syistä oli ollut pakotettu luopumaan. Tyytymättömyytensä uuden komitean töihin ilmaisi Stenbäck tapansa mukaan peittelemättä ja usein hyvinkin ankarin sanoin. Niinpä kirjoitti hän v. 1868 Lillelle: "Liitteestä en nyt tahdo enempää sanoa, koska varmana oletan, että jo ennakolta olette kirjoittaneet sen ettekä kai voi pitää mahdollisena siellä nyt — pitojen y.m. välissä — hätähätää sepittää virsiä pyhän Jumalan kunniaksi ja ihmisten kuolemattomien sielujen hyödyksi, tämmöinen työ kun välttämättömästi on toimitettava yksinäisyydessä Jumalan edessä, monissa rukouksissa, sisällisissä taisteluissa ja kiusauksissa."

Ei ehtinyt Stenbäck ennen kuolemaansa nähdä, kuinka paljon arvoa uusi virsikirjakomitea antoi hänen virsikirjalleen ja kuinka suuressa määrässä se käytti hyväkseen hänen tekemiään korjauksia. Näin ollen ei sovi oudoksua, että häneen kipeästi koski se näennäinen välinpitämättömyys, jolla yleisö oli sitä kohdellut. Jos tuossa hänen mielipahassaan oli itserakkauden arkuuttakin, niin on sekin helposti selitettävissä, varsinkin kun ottaa huomioon, kuinka huolellisesti ja heikkoja ruumiinvoimiaan säästämättä hän oli tätä työtä tehnyt. Ja kauniina, heränneen kristityn ajatuksia ilmaisevana todistuksena siitä, millä mielellä hän muisteli virsikirjatyötään, ovat hänen v. 1867 Lillelle kirjoittamansa sanat: "Sanottakoon siitä (virsikisaehdotuksesta) mitä tahansa; minä kiitän Jumalaa siitä, että hän minut siihen vaati, ja että jokainen oleellinen korjaus on tehty hänen silmiensä edessä ja rukouksissa kannettu hänen eteensä; ainakin minulla on ollut hyötyä siitä, jos kohta ei kenelläkään muulla".

Mikäli asia koskee herännäisyyden historiaa, tulee meidän tähän silmäykseen virsikirjakomitean töihin vielä lisätä, että J. H. Roos, joka siihen aikaan oli kirkkoherrana Inkoossa, v. 1872 Schaumanin aikakauslehdessä "Sanningsvittnet" arvosteli 1868 vuoden virsikirjaehdotusta, muunohessa lausuen, että se muodollisessa suhteessa oli edellistä heikompi, mutta sisällykseen nähden sitä paljon parempi. Vastauksessaan myönsi Schauman, joka nimityksensä jälkeen Porvoon piispaksi (1865) oli kuulunut virsikirjakomiteaan, vieläpä ollut johtavana henkilönä siinä, että Roosin viimeistä virsikirjaehdotusta vastaan tekemät muistutukset monessa suhteessa olivat arvokkaita. Jo sitä ennen (1862) oli Roos "Andliga Sånger" (Hengellisiä lauluja) nimisessä runokokoelmassaan antanut uuden todistuksen siitä, että hän pystyi tämänkaltaisia asioita arvostelemaan. Tämä tunnustettiinkin julkisesti, kun 1876 vuoden kirkolliskokous valitsi hänet ruotsinkielisen virsikirjakomitean jäseneksi. — Roosin sepittämistä virsistä tapaamme muutamia käytännössä olevassa virsikirjassamme.

Vuodesta 1863 kuului muiden kera suomenkieliseen virsikirjakomiteaan myöskin K. K. von Essen.[Lähteitä: Lars Stenbäck, Om Paedagogien och dess närvarande ställning; Th. Rein, Johan Vilhelm Snellman, senare delen, 96-97; J. V. Snellmans samlade arbeten IV, 651-683; Litteraturbladet 1855 N:o 9 ja N:o 12; Eliel Aspelin, Lars Stenbäck; Eliel Aspelin-Haapkylä, Alfred Kihlman I; V. T. Rosenqvist, Runebergs insats för åstadkommande af en ny svensk psalmbok i Finland; Biografinen nimikirja; Hornborg, Matrikel; Förslag till svensk psalmbok för de evankeliskt-lutherska församlingarna i Finland, granskadt av C. G. von Essen och Alfred Kihlman; A. V. Ingmanin kirje Alfr. Kihlmannille ja F. O. Durchmanille 19/4 61; Josef Österbladhin, V. L. Helanderin y.m. kertomukset Pohjanmaan heränneitten pappien ajatuksista uudesta virsikirjaehdotuksesta sekä von Essenin ja Kihlmanin arvostelusta; J. I. Berghin kirjeet J. F. Berghille 5/2 60 ja (luultavasti) 1864 (ilman päivämäärää).]

* * * * *

Harva herännäisyyden edustajista on niin tarkkanäköisesti ja laajaperäisesi seurannut hengellisen elämän virtauksia omassa maassamme ja ulkomailla kuin J. I. Bergh. Kaikesta päättäen hän luki paljon ulkomaankin kirjallisuutta. Hänen kantansa ilmaisee monesti suurtakin edistysmielisyyttä, jos kohta hän toiselta puolen kunnioittavalla rakkaudella tahtoi Säilyttää tosi lutherilaisuuden perintöä. Yksipuoliseen vanhoillisuuteen hän ei kuitenkaan viimemainittua näkökohtaa silmällä pitäen eksynyt. Herännäisyyden koulussa kasvaneena ei Bergh esim. hyväksynyt Saksan uuslutherilaisten käsitystä kirkosta, joka käsitys siihen aikaan oli saanut kannatusta Suomessakin. Muiden kera sitä edusti A. G. Borg, joka sitä puolusti muunmuassa Kuopiossa v. 1856 pidetyssä synodaalikokouksessa, jota tilaisuutta varten hän tässä hengessä oli kirjoittanut väitöskirjan otsakkeella "Inledande betraktelser till augsburgiska bekännelsen" (Alustavia silmäyksiä Augsburgin tunnustukseen). Mitä Bergh ajatteli tähän kuuluvista asioista, esim. Ruotsissakin siihen aikaan väittelyn alaisesta uskonvapauskysymyksestä, näkyy seuraavista hänen veljelleen kirjoittamistaan sanoista: "Nurjamielisyys uskonvapautta vastaan on johdonmukainen seuraus uuslutherilaisten yksipuolisesti objektiivisesta käsityksestä kirkosta, josta seuraa mitä onnettomin sen ja valtion sekoitus ja sentähden myöskin kirkon opin ja järjestysmuodon väkivaltainen ylläpitäminen. Historian todistus Hildebrandin teokratian ja lutherilaisen kirkon caesareopapismin kieroudesta ei näy voivan taivuttaa tätä mielipidettä luopumaan Jumalan valtakunnan rakentamisesta ja ylläpitämisestä maailmallisella mahdilla ja lihan käsivarsilla. Tärkeintä kaikesta on kuitenkin, että tämä mielipide ei voi käsittää, mitä vahinkoa se tuottaa, että pidetään suuria ratsionalistijoukkoja kirkossa siinä levittämässä totuuden halveksimisen, kieltämisen, epäuskon ja maailmanmielisyyden myrkkyä, jolla he sitäpaitsi oikeammin ajatteleviinkin nähden estelevät ja kahlehtivat hengen, elämän ja voiman kirkossa. Sitävastoin ei sanottu mielipide käsitä, että uskonvapaus on ehdottomasti välttämätön senkintähden, että kirkosta voitaisiin perkata pois kaikki, mikä on julkisesti luopunnutta, vahingollista ja turmiollista, ja että moni semmoisen perkkauksen jälkeen aivan toisella mielellä ja halulla jälleen etsisi totuutta, tosi kirkon yhteyttä".