Mitään huomattavampaa ei Bergh kuitenkaan myöhempinäkään aikoina kirjoittanut. Hänen monet, kirkon ja yhteiskunnan eri aloille haaraantuvat tehtävänsä, joita kaikkia hän koetti hoitaa perusteellisen luonteensa vaatimusten mukaan, eivät suoneet hänelle aikaa eivätkä tilaisuutta siihen. Yksi Berghin puhtaasti teolooginen julkaisu kuitenkin löystyy. Tarkoitamme hänen Kuopiossa v. 1864 synodaalikokouksen tarkastettavaksi kirjoittamaansa väitöskirjaa "Försök till granskning af det kyrkliga inspiratsionsbegreppet" (Kokeilu kirkollisen inspiratsiooni-käsitteen tutkimiseksi). Esitys on tieteellinen, mutta kankeanlainen, ja kirja käsittää ainoastaan 44 sivua. Kuinka vähän aikaa Berghillä oli sen valmistamiseen, näkyy siitäkin, että se vilisee painovirheitä. Itsenäisen tutkimuksen tuotteena ei tekijä myöskään sitä julkaissut, vaan mainitsee, että se on kirjoitettu "pappi Mehringin mukaan". Kaikesta päättäen ryhtyi Bergh syystä tai toisesta niin myöhään tähän työhön, että olisi väärin sen mukaan arvostella niitä tieteellisen kirjailijan edellytyksiä, joita hänessä löytyi. Muutamia kuukausia ennenkuin kysymyksessä oleva julkaisu ilmestyi painosta, kirjoitti hän veljelleen: "Hädässäni olen aikonut enemmän tai vähemmän itsenäisesti, vieläpä sanasta sanaan lainaamalla kyhäellä kirjoituksen inspiratsiooniopista Rudelbach ja Guericken aikakauslehdestä, miten kummalliselta lainatavaralla esiintyminen sitten näyttäneekin — sillä hädällä ei ole mitään lakia". [Sukukirja; Jul. Imm. Bergh, Försök till granskning af det kristliga inspiratsionsbegreppet; J. I. Berghin kirjeet J. F. Berghille 18/5 57 ja 1864 (ilman päivämäärää).]
* * * * *
Heränneitten pappien ylimalkaan harvalukuisista kirjallisista tuotteista mainittakoon edellisten lisäksi vielä seuraavat.
V. 1875 julkaisi herännäismielinen J. V. Johnsson, joka siihen aikaan oli jumaluusopin lehtorina Kuopiossa, siellä s.v. pidettävää synodaalikokousta varten väitöskirjan otsakkeella "Hemmets betydelse för det kristliga samhället" (Kodin merkitys kristilliselle yhteiskunnalle). Kirja, joka käsittää 51 sivua, sisältää vakavia, lasten kristillistä kasvatusta koskevia neuvoja ja hyviä pedagoogisia ohjeita. Tunnustusta ansaitsee varsinkin huomautus siitä vaarasta, joka loisväen ja yleensä tilattoman väestön lasten kodittomuuden takia uhkaa yhteiskuntaa. "Nyttemmin", lausuu tekijä, "ovat papit vapautetut yhteiskunnallisista toimista, heidän ei enää tarvitse pitää huolta seurakuntiensa taloudesta. Mitä toiminta-alaa voipi pitää heille sopivampana kuin kotia? Juuri kotien pitäisi olla papin huolen esineenä. En sitä tarkoita, että pappien tulisi tunkeutua kotielämään siellä neuvoillaan ja muulla vaikutuksellaan anastaaksensa itselleen isäntävallan. Koti on rauhoitettu ala; sinne ei saa pappikaan tunkeutua ilman perheenisän suostumusta. Ja jos tämä tahtoo käyttää häntä neuvonantajanaan, niin tulee papin aina muistaa, ettei hänellä ole oikeutta siellä esiintyä käskijänä, vaan että isäntä sekä jumalallisen että inhimillisen oikeuden mukaan on herrana kodissaan sekä vastuunalainen siitä, millainen tämä koti on. Olen sentähden sitä mieltä, ettei papin pidä puuttua kodin sisällisiin ja ulkonaisiin olosuhteisiin, mutta hänen tulee opettaen neuvoa niille, jotka aikovat perustaa oman kodin, mitä velvollisuuksia heillä tulevaisuudessa kodissa tulee olemaan. — — — Arvelen sentähden, että papit ovat velvolliset saarnoissa ja kinkereillä teroittamaan kodin merkitystä."
Valaiseva ja monen seudun oloihin soveltuva on seuraava herännäisyyden menneitä vaiheita koskeva kohta kirjassa:
"Kotihartaus ei saa eksyä paljoon lukemiseen ja veisaamiseen eikä pitkiin teennäisiin rukouksiin. Edellinen synnyttää kyllästymistä ja väsymystä, viimemainittu totuttaa lasta teeskentelyyn. Se on järjestettävä niin, ettei se siihen osaaottajista tunnu pitkältä eikä teennäiseltä. Varsinkin tulee välttää, ettei se käy kaavamaiseksi, sillä semmoisena se on kaiken vakavamman jumalanpelon surma. Silloin se tuntuu vastenmieliseltä sille, jonka jumalanpelko on todellinen. Tämä vika se oli, joka viime herätysten aikoina sai aikaan sen, että kotihartaus useimmissa kodeissa, joissa vakava jumalanpelko syntyi, kokonaan hyljättiin. Jumalan sanan yhteinen viljeleminen siirrettiin kodista hartausseuraan, koska arveltiin, että sitä täällä vähemmin väärinkäytettiin. Kodeissa ottivat siihen osaa henkilöt, jotka eivät olleet niin vakavasti uskonnollisia; seuroissa elähytti sama harrastus kaikkia. Sentähden pidettiin konventikkelia parempana. Mutta seurauksena oli, että hartaus katosi kodeista ja sen mukana se kasvattava merkitys, joka sillä lapsiin nähden oli ollut. Jumalan sana ei saanut pyhittää kotielämää, ja siten syntyi eripuraisuutta ja riitoja. Lapset vieraantuivat Jumalan sanasta. Kodin pyhyys katosi ja se rauha, jonka sanan vilpitön ja vakava viljeleminen tuo mukanaan."
Mainitsemista ansaitsee niinikään herännäisyyden kasvattaman ja liikkeen menneitä vaiheita yhä edelleen rakkaudella muistavan Jaakko Cederbergin lyhykäinen selitys "Syntein anteeksi saamisesta", jonka ensimmäinen painos ilmestyi 1875 ja toinen 1876. Tekijä, joka siihen aikaan oli kirkkoherrana Jurvassa, oli huolella seurannut äärimmäisen laestadiolais-suunnan leviämistä Suupohjassa, ja hänen kirjansa tarkoituksena oli varoittaa kansaa eksymästä siihen. Vedoten raamattuun sekä monessa paikoin myöskin Lutheriin, esittää hän vakavin sanoin selvästi ja tyyneesti ajatuksensa. Huomattava on niinikään se puolueettomuus, millä hän arvostelee laestadiolaisuutta, jonka oppi juuri siihen aikaan oli kiivasten väittelyjen esineenä. Niinpä antaa hän jo esipuheessa tunnustusta K. A. Heikelin laestadiolaisuuden vaiheita käsittelevälle kirjalle "Kertomuksia hengellisistä liikunnoista Lapissa ja Pohjanmaalla", siitä muunohessa lausuen: "Varmaa on, että, jos K. A. Heikelin hengellisistä liikunnoista tekemä kirja on tosi, eli, oikeammin sanottu, jos sen opin uskolliset ovat sellaisia, joiksi heitä siinä kirjassa osoitetaan, niin on oppi täällä etelässä peräti erilaatuinen kuin pohjan-perillä. Niistä heränneistä, joitten oloja Heikel kuvailee, ei sovi olla paljon mitään moittimista, jos heitä rakkauden hengellä tutkitaan. Päinvastoin taidamme kaikki iloita liikunnosta, joka on niin hyviä hedelmiä vaikuttanut, kuin Heikel sanoo sen vaikuttaneen. Sillä harvoin ilmestyy hengellinen herätys niin puhtaana, ettei siihen takerru jotain inhimillistä kuonaa. Mutta toisin on täällä Vaasan tienoilla laita. Se oppi, joka näillä seuduilla on ilmestynyt, on väärä ja Lutherilais-seurakunnan oppia vastaan sotiva. Ei missään kristillinen rakkaus saata eikä saa sitä puolustaa. Se on väärä monessa kohden, erittäin syntein anteeksi saamisesta. Mutta vaikka oppi on harhaileva, vieläpä väärä, niin löytyy heidän joukossaan ihmisiä, joilla näyttää olevan vilpitön huolenpito sielunsa autuudesta. Se on myös muistettava, kun me istumme tuomiolle heidän ylitsensä." [Sukukirja; J. V. Johnsson, Hemmets betydelse för det kristliga samhället; Jak. Cederberg, Syntein anteeksi saamisesta.]
* * * * *
Miten erillään yleisisänmaallisista sivistyspyrinnöistä heränneet papit liikkeen alkuaikoina ylimalkaan tahtoivatkin pysyä, täytyi heidän myöhemmin yhä yleisemmin kiinnittää huomionsa niihin. Jota enemmän herännäisyys levisi ja jota useampien sivistysilmiöiden kanssa se joutui kosketuksiin, sitä enemmän vaati heiltä aika tässäkin suhteessa. Voipi sanoa, että ainoastaan yksi ala jäi heille vieraaksi: estetiikan ala. Se seikka, että niin suuri runoilija, kuin Lauri Stenbäck oli, kuului liikkeeseen, ei riitä kumoamaan tätä väitettä, sillä hyvin vähän huomiota sai hänen runoutensa osakseen heränneiltä, vaikka sen pohjasäveleenä oli särjetyn sydämen valitus ja kiitos Jumalan edessä. Muutamia muitakin vasituisesti runollisia luonteita löytyi heränneissä papeissa, L. J. Achrén, Jonas Lagus, J. H. Roos, O. V. Forsman ja ehkä lisäksi joitakin vähemmän tunnetuita, mutta ylimalkaan ei tämäkään kauniin ala näy vetäneen heitä puoleensa. A. V. Ingmania kyllä varsinkin hänen nuorempina aikoinaan viehättivät Kalevala-runot ja muut suomalaisen kansanhengen tämänkaltaiset tuotteet, mutta emme erehtyne, jos väitämme hänen niihin mieltyneen enemmän vasta heränneen suomalaisen kansallishengen kuin kauneudenaistinsa elähyttämänä. On kieltämätön totuus, että sivistyneet heränneet kirjeenvaihdossaan eivät vahingossakaan mainitse sanaakaan Runebergin runoudesta, eivät silloinkaan, kun koko maassa yleisesti tunnustettiin niiden verraton kultuurihistoriallinenkin arvo. "Vanhan puutarhurin kirjeiden" ajoilta asti merkitsi runoilijakuninkaan nimi heränneissä piireissä enemmän kristinuskon vastustajaa kuin muuta. Ja niissä harvoissa kodeissa, joissa hänen runojaan luettiin, eivät ne päässeet innostusta herättämään ja sydämiä lämmittämään, niinkuin muualla. Sanalla sanoen, runouden ala oli näissä piireissä vieras ala, johon ei oltu päästy perehtymään ja joka ei sentähden miellyttänyt.
Soitannollisia taipumuksia löytyi XIX vuosisadan herännäisyydessä paljon sekä kauneudestaan laajaltikin tunnettuja lauluääniä. Miten ahkerasti näitä lahjoja käytettiinkin heränneitten uskonnollisen seuraelämän palveluksessa, niin olisi voitu saada paljon enemmän aikaan, jos liike olisi hyväksensä käyttänyt maassa heränneen muun soitannollisen elämän saavutuksia ja huolellisemmin valvonut soitannon ja laulun taiteellista kehitystä omassa keskuudessaan.