Samaan aikaan kuin Taneli Rauhala alkoi tulla yleisemmin tunnetuksi, kohosi Ylivieskassa johtajan asemaan ennen (IV, 54) mainittu Heikki Juurikoski. Hänkin oli lahjakas mies ja niinkuin Tanelikin kehittynyt seurapuhujaksi ja hengelliseksi neuvonantajaksi Vilhelm Niskasen johtaman, liikkeen piirissä. Juurikoski eli Helaala, joksi häntä ystävien kesken tavallisesti nimitettiin, oli jo luonteen ominaisuuksiin nähden Rauhalan vastakohta. Hän oli jyrkkä, käskevä, kiivas, itsenäinen ja lujatahtoinen mies, viimemainittu sitävastoin lempeä, palveleva, hiljainen, sopusointua ja rauhaa rakastava. Juurikoskessa näkyy sitäpaitsi enemmän kuin Rauhalassa tyynesti harkitsevan ja käytännöllisen järjen voimaa, viimemainitun huomattavimpia luonteenpiirteitä oli sitävastoin rikas tunne-elämä. Nämä lahjakkaat miehet olivat siis kutsutut täydentämään toisiaan, ja sitä he elämänsä loppuun asti tekivätkin, jos kohta ne vaikeat olot, joihin heidän johtamansa liike oli joutunut, joskus häiritsivätkin heidän sopuaan. — Juurikosken suora esiintyminen maafiskaali Bergiä vastaan, tämän tiedustellessa Ylivieskassa pidettyjä "luvattomia seuroja" (IV, 55-59) todistaa, että hän oli peloton mies, joka, samoinkuin Tanelikin, aikoi pysyä uskollisena herännäisyyden traditsiooneille.

Vuosina 1863-64 toimi Ylivieskassa ylimääräisenä pappina O. E. Petterson. Hänen herättävät, lain pohjalla liikkuvat saarnansa koskivat sikäläisiin heränneisiin, varsinkin kun hän alussa mieltyi heihin ja kohteli heitä ystävällisesti. Jonkunlaista tavallista suurempaa levottomuutta syntyi heidän piirissään ja sitä jatkui, vaikka Petterson, heihin kyllästyneenä, ennenpitkää käänsi heille selkänsä. — Vuosi 1864 oli kova kuolovuosi. Suruttomatkin ihmiset olivat Pettersonin saarnoista saaneet piston sydämiinsä ja kääntyivät nyt heränneitten puoleen kysymään heiltä neuvoa sielunsa asiassa. Moni heistä liittyi viimemainittuihin. Vielä voimallisemmin herättäen vaikuttivat heti näiden aikojen jälkeen sattuneet suuret katovuodet, ja niiden tuottamat kärsimykset. Yhä uusia herätyksiä tapahtui Kalajoen-varrella. Niinpä esim. heräsi Ylivieskan Löytynojan kylän väestö melkein kokonaan. Varsinkin se seikka, että tämä miltei koko jokilaaksossa ilmenevä herätys tempasi mukaansa paljon nuoria ihmisiä, painoi liikkeeseen erinomaisen virkeän, mutta samalla hurmahenkisyyteen vivahtavan leiman. Taitamattomat, vastaheränneet nuoret miehet, joiden joukossa löytyi hyviä puhujiakin, alkoivat vaatia menoissa ja tavoissa elävämpää ja virkeämpää kristillisyyttä, kuin heidän mielestään Kalajoen kristillisyys nyttemmin oli. "Kun vanhat johtajat", niin sanottiin, "ovat väsyneet eivätkä enää voi niin virkusti asioita toimittaa niinkuin tulisi, on Jumala herättänyt uuden profeetan, joka on tarpeeksi rohkea ilmoittamaan kullekin hänen tilansa ja mitä hänen tulisi tehdä autuaaksi päästäksensä". "Uudella profeetalla" tarkoitettiin entistä ruotusotamiestä Ylivieskassa nimeltä Jonas Lysti (k. 1904). Hän oli näinä vasta tapahtuneiden uusien herätysten aikoina "maailmasta tulleena" liittynyt heränneisiin. Vaillinaista uskonnollista tietoaan osasi hän palavalla innostuksellaan, josta ei puuttunut todellista herätystäkään, salata ja sai ennenpitkää tunnustusta monelta vanhemmaltakin heränneeltä, puhumattakaan siitä, että vastaheränneet, varsinkin nuoret, yhä yleisemmin ihailivat häntä. Muista tämän yhä yltyvän hurmahenkisyyden johtomiehistä tulivat eniten huomatuiksi Fredrik Sipilä Ylivieskasta (k. 1900) sekä Vilh. Niskasen poika Antti Niskanen (k. 1902) Nivalasta. Pääjohtajana oli kuitenkin Lysti.

Voidaksemme käsittää, miten Lysti saattoi saada niin suurta kannatusta, vaikka hänen johtamansa liike ennenpitkää pukeutui mitä hurjimpiin muotoihin, tulee meidän kiinnittää huomio muutamaan tähän kuuluvaan seikkaan. Opista paljon väiteltäessä oli Kalajoen-varren herännäisyys vähitellen päässyt vakaantumaan siinä opinkäsityksessä, jota Vilhelm Niskanen oli edustanut. Taistelussa toistupalaisia vastaan oli tämä opinkäsitys vakaantunut jonkunlaiseksi puhdasoppisuuden kaavaksi, jonka puitteissa liike varttui ja kasvoi. Mutta opinkaava ja tavanmukaiset hartaudenharjoitukset eivät riittäneet heränneiltä salaamaan, että elämää alkoi puuttua. Näiden seutujen herännäisyysliikkeen suuret muistot, Kalajoen käräjät, elävien pappien nuoruuden innossa pitämät saarnat ja puheet, Paavo Ruotsalaisen käynnit paikkakunnalla y.m., josta vanhat ihmiset vielä tiesivät niin paljon kertoa — kaikki tuo liittyi tukemaan silloisen taloudellisen aseman synnyttämää levottomuutta sen uneliaisuuden johdosta, johon oli jouduttu. Mistä hinnasta tahansa ja millä keinoin hyvänsä oli uni karkoitettava heränneitten silmistä ja virkeämpi kristillisyys saatava syntymään heidän keskuudessaan. Silloisten vanhojen johtomiesten vakavan maltillinen esiintyminen ei noiden innokasten uudistusmielisten väitteiden mukaan riittänyt herättämään ihmisiä synnin unesta eikä pitämään heränneitä valveilla. Tarvittiin jotain uudistavaa, jotakin enemmän repäisevää. Oli kuultu puhuttavan Paavo Ruotsalaisen ihmeellisestä taidosta saada ihmisiä vapautumaan omasta itsestään ja kääntymään armonkerjäläisinä armoa saamaan. Kun eivät sanat olleet auttaneet, oli hän mitä kummallisimmilla liikkeillä ja kujeilla vihdoinkin pakottanut välinpitämättömimmätkin säikähtämään tilaansa ja murheen valtaan sortuneet iloiseen toivoon. Näitäkin temppuja ruvettiin nyt matkimaan, eikä aikaakaan, niin olivat ne jo miltei jokapäiväisenä ruokana heränneitten kokouksissa.

Kuvataksemme tämän hurmahenkisyyden luonnetta, mainitsemme muutamia esimerkkejä. Jos epäiltiin jotakin ystävää, "komennettiin hänestä tekopyhyyttä pois" kaikellaisilla tempuilla. Saarnattiin epäilyn alaisen edessä "mykkää saarnaa" s.o. kuvateltiin pään, suun, käden liikkeellä minkäänlaisen äänen kuulumatta. Toisinaan "kudottiin" s.o. viuhdottiin käsillä etu- ja takapuolella tutkittavan ruumista taikka "synnytettiin" s.o. puettiin syyllinen raskaan vaimon muotoiseksi j.n.e. Se, joka ei näihin temppuihin suostunut, kannettiin liisteillä ulos. Joskus tapahtui, että tuommoiselle kuolleelle veisattiinkin kuin ruumiille ainakin. Eräs näihin hullutuksiin eksynyt nuori mies Simo Pylväs Ylivieskasta, joka myöhemmin kirjoitteli kertomuksia näistä ja muista kotiseutunsa herännäisyyden vaiheista, lausuu kysymyksessä olevasta hurmahenkisyydestä m.m.: "Kun eivät kaikki myöntyneet uutta profeettaa kuulemaan, tuli kaksi seuraharjoitusta, niin että monesti oli kahdet seurat yhdellä kyläkunnalla. Toisia seuroja kaunisti kaikenkaltaiset ilveentapaiset menot, joilla tilaisuuteen saapuneet toisiaan koettelivat. Se osoitti muka ulkokullattua mieltä, joka ei kestänyt hävyttömiä puheita, vaan tahtoi 'jumalisesti' parannuksen asiasta puhua. Päästäkseen harjaantuneeksi kestävyydessä ja mestariksi toisiakin kiusaamaan alistui jos mitä kärsimään. Näissäkin seuroissa kuitenkin vähän veisattiinkin ja luettiin sekä luettua selitettiin, mutta etevimpänä konstina kumminkin pidettiin toistensa kiusaaminen sekä ulkokullattujen ja outoa menoa katsomaan tulleitten suruttomien pilkkaaminen, joihin nähden toisinaan matkittiin äimän tekijää, kutojaa y.m. ja milloin mitäkin hulluutta keksittiin, jotta vain hyvin pahenisivat ja heräjäisivät. Muistan, miten heränneitten rakastama vanhus, joka ei lie arvannut käyttäytyä oikein mielenmukaisesti taikka ehkä oli puhunut jotakin profeettaa vastaan, sai kunnian syödä uuninpankolla, muun pitoväen pöydässä aterioidessa."

Alusta alkaen asettui Juurikoski tähän liikkeeseen nähden jyrkästi vastustavalle kannalle, ja paljon kannatusta kiivaassa taistelussaan hurmahenkisyyttä vastaan sai hän sekä Ylivieskassa että Nivalassa. Mutta ei mikään näyttänyt auttavan. Hänen ankarien puheittensa uhallakin yltyi "profeetan" johtama liike yltymistään. Toiselle kannalle asettui Taneli Rauhala. Hänkin oli pahoillaan siitä, että nuo vastaheränneet ja heidän mukanaan toiset vanhoistakin heränneistä olivat antautuneet tuollaisen oudon ja varsinkin ilmenemismuotoihinsa nähden moitittavan huumauksen valtaan, mutta hän näki tässä kuitenkin Jumalankin työtä eikä siitä syystä rohjennut ruveta sitä vain tuomiten painamaan alas. Sitäpaitsi pelkäsi hän täydellä syyllä uutta tuvanjakoa Kalajoen-varren herännäisyydessä, jos ryhdyttäisiin ankaruudella kukistamaan liikettä, jossa kaiken hullutuksen uhalla ainakin alussa oli paljon Jumalan työtäkin. Hän asettui sentähden odottavalle kannalle. Mutta tämä vain pahensi asiaa, sillä ennenpitkää levisi se huhu, että hänkin suosi liikettä eikä niinkään ankarasti moittinut sen hurmahenkisyyden hurjimpiakaan purkauksia.

Täyteen voimaansa pääsi kysymyksessä oleva eksytys syystalvella 1866 ja saavutti huippunsa kevättalvella 1867. Tämä aika Kalajoen-varren vaiheissa on laajalti tunnettu nimellä Kiire talvi. Nyt ei Rauhalakaan enää epäillyt, että oli ryhdyttävä mitä tarmokkaimpiin toimenpiteisiin hurmahenkisyyden asettamiseksi. Hän päätti kääntyä paraan asetoverinsa ja ystävänsä, jo siihen aikaan kuuluisan lapualaisen Arvi Logrenin puoleen sekä pyytää häntä saapumaan Kalajoen-varrelle asemaa arvostelemaan ja järjestystä palauttamaan. Tämä noudatti heti kutsumusta. Ennenkuin jatkamme kertomusta Kiireen talven vaiheista Keski-Pohjanmaalla, tulee meidän silmäillä viimemainitun merkkimiehen aikaisempia elämänvaiheita ja hänen asemaansa Suupohjan herännäisyyden johtajana.

* * * * *

Arvi Juhana Logren syntyi Lapualla joulupäivänä 1823. Vanhemmiltaan, köyhältä työmieheltä ja tämän vaimolta, joka kuuluu olleen lahjakas nainen, ei poika kauankaan turvaa saanut. Äitinsä näet kuoli hänen aivan pienenä ollessaan, ja kun isänsä vähän tämän jälkeen meni uuteen avioliittoon, joutui poika isoisänsä hoidettavaksi. Tämä, joka nuorempana oli palvellut Ruotsin sotaväessä, oli vanhojen päiviensä turvaksi saanut lukkarinviran Lapualla. Rakkautta ei pikku Arvi uudessa kodissaan osakseen saanut. Etenkin siitä alkaen, jolloin hän kykeni auttamaan isovanhempiaan heidän tehtävissään, joutui hän kovan kurin alaiseksi. Lukkari Logren oli äreänluontoinen, sotakomentoon tottunut vanhus, joka ei hellällä kädellä rangaissut kasvattiansa, kun tämä tavattoman vilkkaan luontonsa ja kekseliään mielikuvituksensa opastamana vähänkään eksyi pois siitä, mikä oli hänelle luvallista. Ankaraa kasvatusta lieventämässä ei ollut Arvin oma isänäitikään, sillä tämä oli kuollut eikä ollut lukkari Logrenin toinen vaimo altis hellyydellä kohtelemaan uutta perheenjäsentä. Heikko luonne olisi tämmöisen kasvatuksen alaisena joko masentunut tahi kehittynyt koko elämänajakseen teeskentelijäksi. Arvi poika, joka oli ruumiiltaan vankka ja mielenlaatunsa puolesta peloton ja rohkea, siitä vain karaistui, jos kohta se rakkauden puute, jota hänen täytyi kokea, toistaiseksi jättikin hänen luonteeseensa jotakin kovaa ja murtumatonta. Alakuloisuuteen hän ei antautunut, vaan tyydytti sen sijaan leikillisyyteen taipuvaa mieltänsä kaikenlaisilla kujeilla, joiden terävää kärkeä joskus kotiväkikin kylläkin tuntuvalla tavalla sai kokea. Kerran esim., jolloin lukkarin emäntä, joka oli hyvin taipuvainen kulkemaan kylällä, valmistautui lähtemään pois kotoa, riensi Arvi, joka siihen aikaan oli 12 vuoden ikäinen, kartanon sivu juoksevan ison ojan yli johtavan porraspuun luo ja koversi sen alapuolelta niin heikoksi, että se katkesi isoäidin astuessa sen päälle ja tämä sortui tulvillaan olevaan ojaan.

Sietämättömän raskaaksi kävi ennenpitkää kuitenkin Arville oleskelu isoisän kodissa. Poikarukka teki rohkean päätöksen. Hän lähti taipaleelle elättääkseen itseään kerjuulla. Mutta ehkä vielä katkerammat olivat hänen kokemuksensa mierolaisena. Joskus täytyi hänen päiväkaudet olla ruuatta. Hänen vaikeuksiaan lisäämään tuli sekin, että hänen täytyi kulkea salassa ja joskus moneksi päiväksi piiloutuneena pysyä liikkumatta, isoisä kun ajoi häntä takaa. Niinpä oleskeli hän tästä syystä erään talon heinälatoon sijoitetussa isossa ammeessa, jonka kannessa oli sen verran aukkoa, että hän mahtui konttaamaan siitä sisään. Sinne kuljetti talon palvelija hänelle salaa ruokaa. Kerjuumatkoillaan joutui Arvi kerran Vaasaan asti, inistä hänet kruununkyydillä kuljetettiin isoisänsä tykö Lapualle.

Tähän tapaan kului Logrenin lapsuuden ikä. Ei ollut kolkon kodin eikä villiytyneiden kerjuutoverien muisto omiaan nuoren matkamiehen mieleen jättämään mitään jalostuttavaa ja nostavaa. Mutta näistäkin muistoista kuultavat sen Jumalan viisaat tarkoitukset, joka oli valinnut tuon kovaonnisen pojan välikappaleekseen. Arvin vilkkaaseen sekä rohkeaan itseensäluottamiseen alttiiseen mieleen istutti hän koetusten kovassa koulussa sen suruvoittoisuuden siemeniä, joista kerran oli itävä "murhe Jumalan mielen mukaan, jota ei kukaan kadu". Ja kärsiessään puutetta sekä ihmisten kovuutta oppi kerjäläispoika ymmärtämään, kuinka toivottoman kolkkoa elämä on ilman rakkautta sekä etteivät kovat sanat ja armoton kohtelu riitä taivuttamaan ihmistä oikealle tielle. Kuitenkin tunnusti Logren myöhemmin, että hänen isoisänsä ankaruus oli estänyt häntä sortumasta semmoisiin paheisiin, jotka häneltä olisivat katkaisseet kaiken tulevaisuuden.