Joutui Arvi Logrenin rippikouluaika. Tiedämme (II, 153-56) millainen Lapuan ja koko Suupohjan sivistyskanta ja hengellinen tila siihen aikaan — 1830-luvun lopussa — oli. Rippikouluun pyrkijöilläkään ei ollut muuta mielessä kuin päästä lasten asemasta aika-ihmisten joukkoon. Jos kukaan pyrki mieheksi, niin Arvi Logren. Hän, tuo uljas nuorukainen, jonka rohkeutta ja ruumiin-voimia kaikki ikäisensä kunnioittivat, oli edellä muiden oikeutettu pääsemään lapsuudenajan holhoustilasta mittailemaan voimiaan miesten kanssa! Siinä mielessä meni Arvi rippikouluun. Mutta Lapuan rippikoulu ei enää ollut semmoinen, kuin se ennen oli ollut. Sitä hoiti nyt Niilo Kustaa Malmberg. Tavattoman voimallisesti ja samalla ihmeteltävän hellästi ja tahdikkaasti taivutti hän oppilaidensa mielet tajuamaan, mistä oikeastaan oli kysymys. Ei tarvinnut hänen, niinkuin sen ajan pappien yleensä, käyttää enintä aikaa kurin ylläpitämiseen; hänen esiintymisessään ja koko hänen olemuksessaan oli jotakin, jonka edessä tuo raaka ja hurjaan vallattomuuteen tottunut nuorukaisparvi jo heti alussa hämmästyi, asettui ja nöyrtyi. Yksi vain päätti vielä koettaa, eikö voitaisi vieläkin rippikoulussa harjoittaa vallattomuutta, niinkuin ennen aina oli tehty, ja eikö saataisi tuota kummallista pappia, jonka vakavuus näytti tekevän kaiken ilveilyn mahdottomaksi, edes suuttumaan. Tämä oppilas oli Arvi Logren. Hän heitti virsikirjansa Malmbergia vastaan (II, 154) taikka, niinkuin toiset ovat kertoneet, pienen koiran hänen eteensä, lausuen: "tuossa on teille pääsiäislammas", Israelin pääsiäisestä kun vasta oli ollut kysymys. Niinkuin ennen (II, 154) olemme kertoneet, ei tuo ihmeteltävä opettaja kiivastunut, vaan kutsui tunnin päätyttyä Logrenin huoneeseensa (rippikoulua pidettiin silloin Kauppilassa, missä Malmberg asui), kohteli häntä hyvin hellästi ja antoi hänelle Uuden testamentin.

Tiedetään, että tämä tapahtuma teki lähtemättömästi syvän vaikutuksen Logreniin, mutta tiedetään myöskin, ettei hän silloin vielä herännyt. Päinvastoin hän rippikouluaikansa jälkeen jatkoi elämäänsä yhtä ilmeisesti suruttomana kuin ennenkin. Ei näy se suuri ja laajalle ulottuva herätyskään, jonka Malmberg ja muut heränneet papit Suupohjassa seuraavina vuosina saivat aikaan, eivätkä siitä johtuvat muuttuneet olot ja tavat mitään muutosta hänessä vaikuttaneen. Hänet nähtiin usein korttia pelaavien seurassa, juomingeissa, tappeluissa, yöjuoksuissa y.m., missä suruton nuoriso näilläkin seuduin yhä tapahtuvien uusien herätysten uhallakin itseään edelleen huvitteli. Vapautuakseen isoisänsä holhouksesta, rupesi Logren, rippikoulusta päästyään, rengiksi läheiseen Yli-Tuiran taloon, mistä hän seuraavana vuonna siirtyi etäämmällä olevaan Tomppariin. Täällä hän vielä vapaammin saattoi jatkaa surutonta elämäänsä. Aivan väärin me kuitenkin hänestä ajattelisimme, jos olettaisimme, että hän oli syvään langennut juoppouteen ja muihin paheisiin. Niin ei suinkaan ollut laita. Hän vain, niinkuin hän itsekin myöhemmin on kertonut, "ei ollut muita pahempi". Päinvastoin huomataan hänessä jo näinä aikoina hyvinkin kehittynyt oikeudentunto sekä harvinaista hyväntahtoisuutta, ja nämä ominaisuudet yhdessä hänen erinomaisen kyvykkäisyytensä kera hankkivat hänelle aina ensimmäisen sijan niissä tuttavapiireissä, joissa hänet nähtiin. Logrenissa alkavat yhä selvemmin näkyä ne erinomaiset johtajalahjat, jotka selittävät hänen myöhemmän vaikutusvaltansa Pohjanmaan herännäisyyden johtajana. Hänen miehuullinen luontonsa rupeaa varttumaan ja hänen taitonsa nopeasti käsittää ihmisiä ja niitä olosuhteita, joissa he toimivat, kehittyy kehittymistään. Tähän liittyi hänen jo siihen aikaan harvinainen kykynsä kohti osaavilla nuhteen sanoilla ja sukkelalla ivalla päästä vaikeankin aseman herraksi. Ei ollut hänen tuttavapiirissään kuin yksi ajatus siitä, että hän oli kaikkia tovereitaan lahjakkaampi ja niin yhdessä kuin toisessa suhteessa etevämpi. "Häntä täytyi kaikkien", niin on yksi heistä myöhemmin todistanut, "pelätä ja rakastaa".

Miten suruton Logren olikin, tarjoo hänen luonteensa jo näinä aikoina yhä selvemmin liittymiskohtia Jumalan etsivälle annolle. Pintapuolisuus ja vilpillisyys, nuo tämän armon ehkä vaarallisimmat vastustajat, eivät hänen kirjavan ja totuuden tieltä kauas eksyneen elämänsä uhallakaan saaneet suurempaa valtaa hänen sydämessään. Hän pystyy pysähtymään oikeuden ja totuuden velvoittavan vaatimuksen eteen ja tottelemaan tätä vaatimusta silloinkin, kun on kysymys suuristakin uhrauksista sen tyydyttämiseksi. Ainoastaan yksi esimerkki. Palveltuaan kolme vuotta Tompparissa oli Logren ruvennut rengiksi heränneen Matti Tiitun taloon. Täällä joutui hän rakkaussuhteisiin Liisa Vilppula nimisen palvelustytön kanssa. Avioliitosta ei siihen aikaan ollut kysymystäkään, mutta leikki, jota jatkui vielä viimemainitun muutettua toiseen paikkaan, kehittyi niin pitkälle, ettei seurauksia enää voitu salata. Saatuaan tietää Liisan tilasta, sortui Logren häpeän ja surun valtaan. Näiden tunteiden pohjalla hän ei hirvennyt rakentaa avioliittoa, mutta omaltatunnoltaan ei hän saanut rauhaa. Tukehuttaakseen tuskiaan päätti hän mennä sotaväkeen ja olisi epäilemättä toteuttanutkin tämän aikomuksensa, elleivät hänen herännyt isäntänsä sekä muut olisi saaneet häntä siitä estetyksi. Sen sijaan tapaamme Logrenin seuraavana vuonna Ilmajoella, missä hän isäntärenkinä hoitaa Jaakko Suutalan siellä omistamaa syrjätilaa. Mutta se ajatus, että hänellä oli lapsi ja että hän oli jättänyt tämän lapsen äidin häpeään ja turvattomaksi, ei hänestä luopunut. Hän palasi kotiseudulleen ja meni avioliittoon Liisa Vilppulan kanssa, vaikkei tämä nyt enemmän kuin ennenkään häntä miellyttänyt.

Naimisiin mentyään sai Logren perheelleen asunnon Antti Huhtalan talon maalla Lapuanjoen eteläpuolella. Toimeentulo oli niukkaa, sillä ei ollut hänellä eikä hänen vaimollaan mitään säästöjä, joiden avulla olisi voitu päästä alkuun. Maata heillä ei ollut ensinkään, paljas asunto vain, ja Logrenin täytyi päivämiehenä hankkia perheelleen ja itselleen välttämättömimmät elintarpeet. Usein sai hän viimeiseen asti ponnistaa voimansa torjuaksensa nälkää ja puutetta mökkinsä kynnykseltä. Jo näinä aikoina oli hänestä huolenpito perheensä toimeentulosta kunnianasia, josta hän ei vaikeimmissakaan oloissa millään ehdolla tahtonut luopua. Mutta ei hän toiselta puolen myöskään ollut altis luopumaan suruttomien toveriensa seurasta. Niiden kera hän uskollisesti vietti pyhänajat pelisaunoissa ja niihin kuuluvissa huvituksissa. Jo Tiitun talossa palvellessaan oli hän joutunut tekemisiin heränneitten kanssa. Isäntä piti hartaushetkiä perheensä kanssa ja palvelijatkin olivat joskus niissä mukana, mutta Logren ei ottanut kuuleviin korviinsakaan heränneen isäntänsä kehoituksia, että hänkin saapuisi kuulemaan. Hän päinvastoin pilkkasi heränneitä, arvellen että vanhat "rukoilijatkin" (II, 149), joita vähin löytyi Tiitunkin maalla, olivat heränneitä paljon hurskaampia. Mutta tuo oli vain unessaan häirityn omantunnon ontuvaa puolustusta, jota ei Logren itsekään uskonut, hän kun jo siihen aikaan katseli heränneitten menoa salaisella myötätuntoisuudella.

Logrenin kykyä ja tarmoa todistaa sekin, että hän, elettyään vuoden ajan yllämainitun Huhtalan maalla, pystyi hankkimaan itselleen oman torpan samannimisen kylän Koveronniemellä. Kovissa olosuhteissa, mutta suurella rakkaudella kasvatti pelastuksen Jumala häntä täälläkin. Yhä tuntuvammiksi kävivät totuuden hengen vetämiset, yhä ahtaammaksi rajoittui se piiri, jossa hänen ajatuksensa nyttemmin enää viihtyivät. Hänen täytyi huutaa ne takaisin niin monelta maailman taipaleelta, jolla ne ennen olivat vapaasti temmeltäneet. Muutamana päivänä huomasi hän vaimonsa tuvan seinustalla pukemassa päälleen körttiröijyä mennäksensä heränneitten seuroihin. Logren ei enää pilkannut, loi häneen vain tutkivan katseen ja lausui: "Mitä sitä salaa yrittää valkeuden kanssa elää". Ei tehnyt hän muutakaan muistutusta Liisan hankkeita vastaan, varoitti vain "leikkimästä ja vaatteita edestakaisin vaihtelemasta". Mutta itse ei Logren vielä lähde liikkeelle. Yhä tuntuvammin vetää Jumalan henki, mutta hän ponnistaa vielä vastaan. Murheen ja monenkaltaisten huolten tuulet ovat painaneet sydämen oven raolleen sen korkean vieraan vastaanottoa varten, joka siihen pyrkii, mutta tuo jäykkä mies kokoo viimeisetkin voimansa painaaksensa sen kiinni jälleen. Herra kutsuu, ja Logren kuulee tämän kutsumuksen, mutta hän ei voi päätöstä tehdä, hän laskee vielä kustannuksia. Kun semmoinen luonne vastustaa Jumalaa, niin se vastustaa niin pitkälle kuin suinkin voi, jos se nöyrtyy hänen edessään, niin se nöyrtyy tomuun asti.

Pari vuotta asuttuaan Koveron niemellä muutti Logren, myytyänsä torppansa, johon hän ei milloinkaan ollut oikein mieltynyt, entiseen palveluspaikkaansa Matti Tiitun taloon. Aineellinen toimeentulonsa jäi yhä edelleen raskaan työn varaan. Logren elätti itseään ja perhettään tekemällä talon töitä, kunnostaen itseään niinkuin ennenkin kaikissa toimissaan. Näin kului taas muutamia vuosia. Herra yksin näki, kuinka raskaan sisällisen painon alla Logren varsinkin näinä vuosina oli.

Myöhään eräänä lauvantai-iltana syyskesällä 1851 tuli Logren kotia, 16 hopearuplaa taskussaan. Hän oli ne voittanut korttipelissä. Mutta iloisella mielellä hän ei voittoaan kotia tuonut. Rahat päinvastoin niihin määrin polttivat hänen tuntoaan, ettei hän hirvennyt viedä niitä tupaan, vaan kätki ne kivijalkaan. Samalla mielellä muisti hän niitä aamulla herätessään, ja kun muu talonväki meni kirkkoon ja hän yksinään jäi kotia, alkoi omatunto yhä äänekkäämmin nuhdella häntä tästä ja muista synneistä. Jo joutui hänellekin Herran päivä. Logren hypähtää ylös penkiltä lähteäksensä hänkin kirkkoon. Malmberg saarnaa, sama Malmberg, joka monta vuotta sitten oli häntä niin hellästi rippikoulussa kohdellut — sama ja kuitenkin toinen. Silloin oli hän nuori ja reipas, silloin tunsi hän voivansa taistella vaikka koko maailmaa vastaan; nyt ilmaisee hänen esiintymisensä ja koko hänen olemuksensa, että hän on paljon kokenut ja paljon kärsinyt. Voimallisena kuni Suupohjan herätysten alkuaikoina kaikuu hänen äänensä, mutta siinä on jotakin vielä enemmän särkevää kuin ennen, jotakin, joka vastustamattomalla voimalla tunkee kaikkiin murheellisiin sydämiin. Ja semmoinen sydän tykki Arvi Logrenin povessa. Ei kukaan koko avarassa maailmassa olisi voinut hänelle, juuri hänelle, niin puhua kuin Malmberg, ei kukaan päästä niin syvälle sydämen salaisimmista piilopaikoista särkemään monivuotisia jäitä. Illalla lainasi Logren isäntänsä körttipuvun ja lähti Marielundiin saamaan enemmän. Samaan tapaan, mutta avaten yhä uusia näköaloja Jumalan valtakuntaan, puhui Malmberg sielläkin. Herra yksin tietää, kuinka kova taistelu Logrenin sydämessä oli, ihmiset näkivät vain, että hän näissä seuroissa paljon itki. Lähtemättömän muiston jätti tämä päivä hänen mieleensä. Siitä vanhoilla päivillään puhuessaan muisti hän senkin, että hän kulkiessaan yksin oikotietä seuroista kotia monta kertaa laski männyn juurelle polvilleen.

Joutui sitten vuosi 1852, jaon kova vuosi. Sinne tänne horjuivat Suupohjan heränneitten joukot, toiset Malmbergista eronneiden pappien opastamina moittien hänestä puhuen, toiset liittyen häneen entistä suuremmalla rakkaudella. Jos Logren olisi ollut vähänkään pintapuolisempi luonne kuin hän oli, ei olisi hänen nuori uskonsa tätä koetusta kestänyt, vaan hän olisi ehkä ainaiseksi pahentunut heränneisiin. Mutta hän ei silmänräpäystäkään horjunut. Hänen herännyt omatuntonsa vakuutti hänelle, ettei kukaan voi niin puhua kuin Malmberg puhui, jollei Jumala ollut hänen kanssaan. Arvi Logrenin herännäisyyttä ei jako päässyt turmelemaan, hänellä oli kylliksi paljon tekemistä oman syntivelkansa kanssa ehtiäkseen jäädä katselemaan ja tuomitsemaan muitten vikoja. Miten suurella rakkaudella ja luottamuksella hän etenkin Malmbergia ajatteli, näkyy varsinkin seuraavasta. Syksyllä v. 1852 ilmoitti viimemainittu tarvitsevansa renkiä. Ystävät ehdottivat Logrenia, jos tämä vain rupeaisi. Hyvin luultavalta tuntui kuitenkin, että hän kieltäytyisi, hän kun naimisiin menemisensä jälkeen ei enää ollut tavallisena renkinä palvellut ja sitäpaitsi kyllä pystyi itseään ja perhettään muullakin tavoin elättämään. Mutta Logren ei epäillytkään, vaan otti mielellään vastaan tarjouksen. Hänen vaikuttimenaan oli ilmeisesti, paitsi rakkaus Malmbergiin, se perinpohjainen muutos, joka hänessä oli tapahtunut. Pääasiana oli hänellä nyttemmin taivaan valtakunnan voittaminen, ja tämän pyrkimyksen rinnalla supistuivat maalliset edut ja voitot pieniksi. Syksyllä 1852 muutti hän perheineen Marielundiin, missä Malmberg siihen aikaan asui.

Oltuaan vuoden ajan tavallisena renkinä sai Logren, Marielundin isäntärengin luopuessa toimestaan, tämän paikan. Malmberg oli etevä maanviljelijäkin ja hänellä oli laajat viljelykset. Suupohjan kuuluisat suoviljelykset pääsivät suureksi osaksi hänen esimerkkinsä vaikutuksesta alkuun. Kartuttaakseen pieniä tulojaan hän tähän aikaan päätti vieläkin laajentaa maataan ja osti sentähden vastapäätä Marielundia Nurmonjoen vasemmalla puolella sijaitsevan Tynjälä-nimisen talon. Näin suuren maanviljelyksen hoitaminen ja suuren työkansan johtaminen ei ollut mikään helppo asia, mutta Logren täytti tehtävänsä miehen tavoin. Tynjälään muutettuaan rakennutti Malmberg itselleen ja perheelleen omituisen asunnon, jättäen pirttirakennuksen yksin palvelijoille, joita oli 12 renkiä ja yhtä monta piikaa ja sitäpaitsi usein apuväkeäkin lisäksi. Lukuisan palvelijakunnan silmälläpito sisälläkin jäi suureksi osaksi Logrenin toimeksi. Tietysti on ansio siitä erinomaisesta, kuuluisaksi tulleesta järjestyksestä, joka vallitsi Tynjälän tuparakennuksessa, etupäässä Malmbergin, mutta riippui se huomattavassa määrässä Logrenistakin. Olemme ennen viitanneet hänen johtajalahjoihinsa. Tuskin tarvinnee huomauttaa, että hän niitä tässä uudessa toimessaan paljon kehitti. Ja ennenkaikkea kehittyi hän hengellisessä suhteessa. Paitsi lauvantai- ja sunnuntai-iltoina, jolloin Tynjälän pirtissä olivat seurat, ellei niitä niinä iltoina pitäjällä pidetty, tuli Malmberg usein iltasin väellensä Jumalan sanaa jakamaan, ja jos kukaan tarkasti kuunteli ja suuren opettajan neuvot mieleensä kätki, niin Logren. Eikä siinä kyllin. Hän seurasi isäntäänsä tämän matkoilla, ei vain silloisen laajan Lapuan seurakunnan kappeleihin, vaan kauas pohjoisessa Kalajoen-varrella y.m., asuvien heränneitten luo. Etenkin viimemainitut matkat, jolloin hän sai pitkät hetket olla kahden kesken isäntänsä kanssa, keskustella hänen kanssaan "salatusta viisaudesta" sekä kuunnella hänen arvostelujaan herännäisyyden entisistä ja myöhemmistä vaiheista, olivat hänelle enemmän kuin yhdessä suhteessa erinomaisen tärkeät. Selvää on, että Logren, joka luonnoltaankin oli kaikelle tosi edistymiselle harvinaisen altis, semmoisen seurustelun kautta oppi paljon muutakin kuin puhtaasti uskonnollisia asioita ja että hänen yleinen sivistyskantansa siten kohoamistaan kohosi. Malmbergin ei tarvinnut pelätä asettaa ketä hyvänsä rinnalleen, sillä hän säilytti aina johtaja-arvonsa, eikä kukaan, kaikista vähimmin Logren, koettanutkaan häneltä sitä riistää. Toinen pysyi isäntänä, toinen palvelijana, mutta heidän välillään syntyi ja kehittyi mitä likeisin ystävyys. Malmberg ei olisi voinut säilyttää tätä valtaa niin itsenäisen ja luonnostaan ylpeän miehen yli kuin Logren oli, ellei tämä edelleen olisi saanut yhä uusia todistuksia isäntänsä elävästä suhteesta Herraan, eikä olisi viimemainittu niin avomielisesti avannut sydäntään palvelijalleen, jollei hän vuosi vuodelta yhä selvemmin olisi päässyt käsittämään, miten etevä ja jalomielinen tuo palvelija oli. Tuloksena oli, että Logren Malmbergin seurassa kehittyi heränneen kansan johtomieheksi, jonka vertaiseksi niin yhdessä kuin toisessa suhteessa ani harva talonpoikaismies milloinkaan on päässyt. Yhtä syvällisiä Jumalan valtakunnan salaisuuksien tulkkeja, muutamia syvällisempiäkin, tunnemme aikuisemmilta ajoilta heränneitten talonpoikien joukossa, ja hänen aikalaisistaan on ehkä Rauhala tässä suhteessa häntä etevämpi, mutta ei ketään niin kiireestä kantapäähän sivistynyttä kuin hän. Eikä ole löytynyt toista talonpoikaa, joka pelkällä katseellaan ja esiintymisellään niin pystyi villiytyneitäkin kansanjoukkoja hallitsemaan. Hänen käytöksensä oli verrattoman arvokasta, tekisi mieli sanoa esteettisesti kaunista. Ja niin todellista oli hänen sivistyksensä, ettei hänessä myöhempinäkään aikoina, jolloin herrasmiehetkin etsivät hänen seuraansa, huomaa pienintäkään taipumusta pyrkiä pois omasta säädystään. Siihen kuulumista piti hän päinvastoin aina kunnianaan, vaikka hän toiselta puolen niin yhdessä kuin toisessa suhteessa tahtoi nostaa sen sivistystasoa.

Jo sanotusta voi huomata, miten ratkaisevan tärkeä Malmbergin koulu Logrenille oli. Sen vaikutus häneen tulee yhä selvemmin näkyviin hänen myöhemmistä elämänvaiheistaan. Huomautamme tässä yhteydessä ennen kerrotun lisäksi vain yhdestä piirteestä hänen luonteessaan, joka samoinkuin moni muukin selvästi muistuttaa hänen likeistä suhdettaan opettajaansa. Olemme viitanneet Logrenin alkuansakin rohkeaan ja urhoolliseen luontoon. Hän oli miehevä mies sanan täydessä merkityksessä. Sama ominaisuus on huomattavimpia piirteitä myöskin Malmbergin luonteessa, emmekä epäile väittää, että tämäkin henkinen sukulaisuus veti heidät toisiinsa ja vahvisti sitä myötätuntoisuutta, jota he alusta alkaen tunsivat toisiaan kohtaan. Samalla kun tämä Logrenin luontainen taipumus kehittyi ja varmistui seurustelussa ensinmainitun kanssa, vaikutti häneen tämän kärsimysten koulussa rikastunut rakkaus sanankuulijoitaan kohtaan puhdistavasti ja jalostavasti. Hänkin kehittyi mieheksi, joka ei pelännyt julistaa totuuden sanaa kenelle hyvänsä, mutta samalla helläksi, kiusatuita ja murheellisia sääliväksi neuvojaksi. Itsestään on selvää, että likeinen seurustelu Malmbergin valtaavan personallisuuden kanssa jätti mitä syvimpiä jälkiä niin älykkääseen ja kaikelle jalolle alttiiseen mieleen kuin Logrenin oli. Mutta opettajansa matkijaksi hän ei kehity, vaan itsenäiseksi, jos kohta hänen hengessään toimivaksi heränneitten johtajaksi.