Niin mieltynyt kun Logren olikin asemaansa Tynjälässä, alkoi hänessä muutamien vuosien kuluttua uudelleen herätä ajatus oman kodin perustamisesta. Siihen oli häntä vaatimassa helposti selitettävä huoli perheensä toimeentulosta tulevaisuudessa, mutta ehkä vielä suuremmassa määrässä hänen luontainen taipumuksensa saada ominpäin koetella voimiaan. Malmberg ei alussa tahtonut kuulla puhuttavankaan erosta. Hän rakasti Logrenia vilpittömästi ja tiesi tulevansa kovin kaipaamaan hänen seuraansa, jotapaitsi hän niin yhdessä kuin toisessa suhteessa oli erinomaisen tyytyväinen etevän isäntärenkinsä töihin ja toimiin Tynjälässä. Mutta kunnioittaen Logrenin toivomusta, alkoi hän vihdoin taipua. Uusia epäilyksiä heräsi hänessä kuitenkin ennenpitkää. Logren näet pyysi häneltä mökin paikkaa jossakin latvasaralla. Kokeneena maanviljelijänä ymmärsi Malmberg vain liika hyvin, millaiset kärsimykset hänen ystäväänsä odottaisivat tuommoisessa syrjäisessä ja hallanarassa seudussa, jonka raivaaminen viljamaaksi sitäpaitsi vaatisi mitä kovinta työtä. Hän esteli. Kun Logren ei kuitenkaan luopunut pyynnöstään, tarjosi Malmberg hänelle torpan paikan Rautakorvessa, missä hänellä oli viljelty suo. Tätä jalomielistä tarjousta ei Logren kuitenkaan suostunut vastaanottamaan, hän kun itse tahtoi raivata peltonsa. Vihdoin sovittiin siten, että viimemainittu rakentaisi asuntonsa suon laidassa olevalle kivikkomaalle, missä kasvoi tuuheaa kuusikkoa. Lisäksi sai hän alangosta kaistaleen suota viljelysmaaksi.
Niinkuin Malmberg pitivät Logrenin muutkin ystävät näitä hänen hankkeitaan uhkarohkeina, ja hyvin moni hänelle tuohon tapaan puhuikin. Mutta huonosti häntä tuntisimme, jos luulisimme hänen noista varoituksista säikähtäneen. Turvaten lempilauseeseensa: "Kun itsekin koettaa, niin Jumalakin auttaa", siirtyi hän syksyllä 1857 Rautakorpeen. Asunnokseen sai hän alussa Malmbergin omistaman siellä olevan kytötuvan. Seutu, joka ei ollut aivan asumatonta, sijaitsee noin 10 km. päässä Lapuan kirkolta.
Selvää on, että Logrenin täytyi odottaa vuosikausia, ennenkuin hän voisi toivoa leipää uudistalonsa karusta maasta. Saadakseen sillä välin elatusta itselleen ja perheelleen johti hän edelleen Malmbergin työväkeä, tehden vain väliaikoina omia töitään. Sitäpaitsi hankki hän itselleen lisätuloja leikkaamalla lasia, jonka taidon hän niinikään oli Tynjälässä oppinut. Joskus kävi hän oman pitäjän ulkopuolellakin lasimestarin tointa harjoittamassa.
Ystävien avulla sai Logren syksyllä 1858 asuntonsa niin valmiiksi, että hän saattoi asettua siihen asumaan. Mutta samaan aikaan kohtasi häntä ja koko herännäisyyttä isku, jota ei ollut helppo kantaa. Varhain aamulla syyskuun 21 p:nä, Logrenin vielä pukeutuessa, kuului kovaa ajoa hänen asuntoonsa johtavalta tieltä, ja kun hän hetken kuluttua katsoi ulos ikkunasta, huomasi hän kartanolla Malmbergin hevosen. Mies, joka sillä oli ajanut, riensi tupaan. Hänen sanottavanaan oli: "pastori on kuollut". Murtunein mielin lähti Logren sanansaattajan kanssa Tynjälään rakkaalle vainajalle maahanpanijaisia toimittamaan.
Surusta jähmettyneenä palasi Suupohjan herännyt kansa Malmbergin haudalta. Tuskin uskallettiin ajatella, millaiseksi tulevaisuus tästälähin muodostuisi. Mitä tulisi näiden heränneitten vasta jaon hävittävien myrskyjen jälkeen uudelleen kokoontuneesta joukosta, jossa oli niin paljon taitamattomia, vasta maailman turulta tulleita jäseniä? Ken pitäisi joukot koolla, kun johtaja oli kaatunut? Kuka puhuisi seuroissa, niissä kun pitkiin aikoihin oli kuulunut vain tuon ainoan heränneitten seuroja enää suosivan papin ääni, tuon verrattoman puhujan ääni, joka vasta oli kirkonmultiin kätketty? Hänen kera ei yksikään oppimaton maallikko ollut rohjennut hartauskokouksissa ääntään seurapuheeksi korottaa — ja löytyikö sitäpaitsi ketään, joka tuohon ensinkään kykenisikään? Ja jos löytyi, uskalsiko?
Syvästi kunnioittavalla rakkaudella kätkivät Malmbergin uudestaan kokoamat heränneet sydämissään hänen opetuksiaan ja neuvojaan. He elivät menneitten aikojen muistoissa, koettaen huolellisesti varoa, etteivät joutuisi unohduksiin häneltä saamansa matkaeväät. Toinen muisti yhtä, toinen toista, mutta vaaranalaiseksi joutui perintö, sitä kun ei heti ruvettu kokoamaan yhteen, vaan kukin oli altis säilyttämään omaa osaansa oman sydämensä kätkössä erikseen kaikille tarkoitetusta kokonaisuudesta. Ja salaa alkoi monen yksinäisyyteen vetäytyneen povessa kaipuun tuhan alla kyteä outo tuli, jonka valossa omat muistot ja niihin perustuva "salattu viisaus" näyttivät muiden muistoja ja viisautta paremmilta. Mutta tyhmät ja yksinkertaiset, joilla ei ollut tuommoista koottua varastoa, josta olisivat voineet elää, etsivät nälkäisinä, mistä saisivat uutta ravintoa korpimatkan vaellusta varten. Oikeaan osasi sentähden, niin ihmisiin turvaavilta kuin hänen sanansa ehkä monen mielestä kuuluivatkin, Vilhelm Niskanen, kun hän näinä aikoina, noin v. 1859, kirjoitti Arvi Logrenille:
"Sinä et ole vielä pahentunut, ja on vielä monta muutakin, jotka eivät ole pahentuneet Kristuksen halpaan muotoon ja huonoon seurakuntaan, joka on virheitten ja puutosten alainen; josta löydätte opettajat, joittenka kautta te Jumalalta opetetuiksi ja oppineiksi tulette. Vaan teidän seassanne on niitäkin, jotka kiipeevät korkealle sivu Jumalan järjestyksen ja tulevat seurakuntaan niinkuin he olisivat Jumalalta opetetuita. Tätä korkeata henkeä sinä karta ja paina alas sekä itsessäsi että muissa ja tulkaa aina siihen halpaan ja virheitten alaiseen seurakuntaan, josta te olette ennenkin löytäneet ylönkatsotun ja kiusoissa ja vaivoissa harjaantuneen opettajan ja jonka kanssa te tulette Jumalalta opetetuiksi ja oppineiksi. Ei minun tarvitse teille kirjoittaa niinkuin totuuden tietämättömille, vaan ettette väsyisi teidän mielessänne näin halvasta kohdasta, etsiessänne näin kallista asiaa, joka ijankaikkiseen elämään johdattaa ja opettaa. — — — Nämä ylpeät henget tunne: he tulevat niinkuin he olisit Jumalalta oppineet taivaasta eikä ihmisten kautta Jumalalta maan päällä."
Se seikka, että Niskanen, joka, niinkuin tiedämme, jo jaon aikoina oli saavuttanut hengellisen isän maineen Suupohjassakin, kirjoitti nämä sanat juuri Logrenille, osoittaa selvästi, että tämä melkein heti Malmbergin kuoleman jälkeen oli päässyt vaikutusvaltaiseen asemaan ainakin kotiseutunsa heränneitten piirissä. Etäämmälläkin tuntui ehkä jo tähän aikaan tuo hänen vaikutusvaltansa, koska esim. Niskanen yllämainitussa kirjeessään pyytää häntä tervehtimään "Härmän miehiä itse kutakin nimeltänsä". Nämä — Kustaa Keskinen, Matti Järvi ja Matti Takala — olivat juuri niitä, jotka mieltyen luultuun sisälliseen valoonsa pyrkivät muita korkeammalle. Aivan vapaa tästä viasta ei lie Matti Peräsarkakaan (k. 1885) ollut, vaikka toiselta puolen on myönnettävä, että hänen herättävä vaikutuksensa Ylistaron pitäjän Untamalan kylässä, missä hän koko elinaikansa asui, ei suinkaan ollut vähäarvoinen.
Ensinmainitut henkilöt eivät tyytyneet yksin ihailemaan valoaan, he alkoivat koettaa vetää muitakin sitä katselemaan. Kukin heistä pyrki päästä suosituksi seurapuhujaksi sekä hankkimaan itselleen joukkoa. Heidän yrityksensä eivät kuitenkaan onnistuneet, he kun itsekkäillä pyyteillään päinvastoin herättivät vastaansa heränneitten epäluulot. Pyytämällä Logrenia kirjeessään lausumiensa perusteiden mukaan heitä varoittaen oikaisemaan, osoittaa Niskanenkin luottavansa häneen ja tahtovansa häntä johtomiehenä toimimaan Suupohjan heränneitten keskuudessa. Itse ei Rautakorven "Arvee", joksi ystävät olivat hänen nimensä muodostaneet, millään tavoin ollut johtajaksi pyrkinyt, mutta juuri hänen vaatimattomuutensa ja itsekkäistä pyyteistä, niin arkioloissa kuin seuroissa, vapaa esiintymisensä olivatkin hänen näiltä ajoilta alkavan johtajatoimensa menestymisen tärkeimpiä edellytyksiä. Heränneet, eikä Logren itse, olivat hänet johtajakseen valinneet. Alku oli seuraava.
Lähellä Logrenia asui omassa mökissään keski-ikäinen nainen Justiina Rautakorpi, tavallisesti tunnettu nimellä "Rauta-Tiina". Hän oli harvinaisen lahjakas nainen, suora, vakava ja rohkealuontoinen. Nuoruudessaan oli hän palvellut Malmbergilla ja voittanut hänen ja koko hänen perheensä rakkauden. Luovuttuaan keski-ikäisenä tästä palveluksesta, asettui hän asumaan Rautakorpeen, joka oli hänen alkuperäinen kotiseutunsa. Paljon muistoja ja paljon uskonnollista valistusta toi hän muassaan tänne. Usein pistäytyivät ystävät hänen luokseen kuulemaan hänen valistuneita neuvojaan ja hänen hupaisia kertomuksiaan menneitten päivien tapahtumista. Varsinkin Malmbergin kuoleman jälkeen kokoontui hänen mökkiinsä murheellisia neuvonpyytäjiä tai utelevia tuttavia kuuntelemaan hänen puheitaan. Monet syys- ja talvi-illat siellä haasteltiin parannuksen asiasta ja monet virret siellä Tiinan kauniin äänen ohjaamina veisattiin. Ei viipynyt kauan, ennenkuin tuon etevän naisen valta sielujen yli tuli selvästi näkyviin. Jos sikäläiset heränneet olisivat tienneet, kuinka usein naiset Mikkelin-puolen ja varsinkin Lounais-Suomen heränneitten piireissä olivat esiintyneet johtajina, olisi Tiinan vaikutusvalta ehkä kasvanut suuremmaksi, kuin Suupohjan oloissa muutoin oli mahdollista. Mutta suureksi se nytkin kasvoi, niin suureksi, että muutamat rupesivat ajattelemaan häntä ainakin kotiseutunsa herännäisyysliikkeen johtajaksi. Ompa sitäkin väitetty, ettei hän itsekään ollut siihen taipumaton. Miten oudoilta nuo heränneitten tuumat Suupohjan oloissa tuntuvatkin, ovat ne helposti selitettävissä. Tiina tunsi tarkoin Malmbergin opetustavan ja oli perehtynyt hänen uskonnolliseen kantaansa. Tutuilta tuntuivat hänen puheensa, tutuilta hänen neuvonsa. Ja kun hän keskusteluissa osasi höystää sanansa kehoittavilla, vanhoja muistoja taitavasti esille loihtivilla kertomuksilla, kun hän niin suoraan pääsi ihmisten sydämen ovelle ja nämä niin sukkelasti sai aukeamaan, niin oli silloisissa oloissa hyvinkin luonnollista, että ainakin kotiseutunsa heränneitten johto aluksi solui hänen käsiinsä. Mutta ikäänkuin vaistomaisesti tuntien, että seurapuheitten pitäminen kuului miehille eikä naisille, eivät Tiinan opetuslapset häntä siihen vaatineet eikä hän itsekään niin julkiselle puhujapaikalle pyrkinyt.